Eroon sitkusta

Alkuvaiheessa

Ostin itselleni kodin viime vuoden marraskuussa. Tästä alkoi piinaava odotus ja tuskailu, sillä kotini valmistuu vasta tämän vuoden loppupuolella. Pienen rivarikaksion asukas haluaisi jo kovasti omaan kotiin. Asiaa ei helpota pätkääkään se, että punkkaan tällä hetkellä "tilapäismajoituksessa" toisten nurkissa. Tämä on syönyt naista jo melkoisesti ja vielä on edessä ihan liian kauan odotusta. Olenkin elämässäni tällä hetkellä vahvasti niin sanotussa sitku -vaiheessa. "Sit ku tulee talvi", "sit ku saan alkaa valita niitä materiaaleja", "sit ku kotini on valmis", "sit ku pääsen muuttamaan"... Tuntuu, että elän vain ja ainoastaan se ajatus mielessä, että "sit ku suljen ekaa kertaa oman kämpän oven ja olen kotona". Sitten koittaa onni ja autuus. 

Itsenäisyys, oma tila ja oma rauha ovat minulle tosi tärkeitä asioita. En ole pätkääkään sellainen ihminen, joka haluaa siipeillä muiden nurkissa tai siipeillä millään muullakaan tavalla. En esim. pysty käsittämään sellaisia parisuhteita, joita ylläpidetään puhtaasti taloudellisista syistä. Että pysytään yhdessä pelkästään sen takia, kun pelätään, että ei tulla toimeen omillaan. Eikö sellainen syö itsekunnioitusta ja omanarvontuntoa? On surullista, että joskus vaakakupissa painaa oman onnellisuuden sijaan enemmän halu pitää kiinni totutusta. Pelko muutoksesta voi olla tosi kova. Mielummin tyydytään siihen tasaiseen ja tuttuun elämäntyyliin, olkoonkin se kuinka epätyydyttävää tahansa, kuin otetaan askel kohti onnellisempaa elämää. On väärin ajatella, että oma onni olisi riippuvainen toisesta ihmisestä. Muut ihmiset voivat tuoda elämääsi onnea, mutta onnellisuus täytyy löytää omasta itsestään. Näin minä uskon nyt tosi vahvasti. Tämän ajatuksen oivaltaminen on tuonut minulle myös tunteen siitä, kuinka tärkeää on olla itsenäinen ja seisoa omilla jaloillaan. Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että itsenäinen ja omilla jaloillaan seisova olisi yhtä kuin sinkku. En siis yritä tässä nyt huutaa kaikkia maailman pariskuntia eroamaan :) Ei, vaan minulle tuo tarkoittaa sitä, että otan vastuun omasta onnestani. Jos en ole onnellinen tai tyytyväinen, yritän muuttaa asioita paremmaksi. Näin on ainakin varaa valittaa, kun oikeasti yrittää tehdä asioille jotakin. 

Juuri tästä syystä tämä nyt menossa oleva elämänvaiheeni syö naista melko tavalla. Nimittäin tämä vallitseva asumisjärjestelyni ei tällä hetkellä tee minua kovinkaan onnelliseksi. Itsenäisyys, oma tila ja oma rauha jää välillä puuttumaan. Kuitenkaan käytännön syistä ei olisi kovinkaan järkevää muuttaa nyt, joten täälläpä sitä sitten kärvistellään. Omaa logiikkaani noudatellen minulla ei olisi siis varaa valittaa nyt pätkääkään. Jos en kerran tee asialle mitään, niin sitten pitää tyytyä tilanteeseen ja olla hiljaa. Melkoisen vaikeaa sanoisin. Yritän kääntää tätä huumorin puolelle, mutta sekin on välillä lähes mahdotonta. 

Tässä vaiheessa oltiin eilen, kun kävin tontilla sitkuilemassa...

Tästä johtuen viljelenkin noita sit ku -lauseita ihan jatkuvasti. Elän elämääni vain tuo yksi päämäärä silmissäni. Toki on ihan mukavaa, kun on jotain mitä odottaa. Mutta kuinka järkevää on elää sillä menttaliteetilla, että elämäni on yhtä kärvistelyä siihen asti, kunnes kotini on valmis? Odottavan aika on pitkä, mutta valittavan aika on vielä pidempi. Olenkin tullut siihen tulokseen, että nyt on pakko suorittaa joku asenteen muutos tai muuten seuraavat kahdeksan kuukautta tulevat olemaan todella pitkät. Ajankulua en voi nopeuttaa, joten järkevintä olisi luopua tyystin tuosta sit ku -ajattelusta. Mielestäni siitä ei ole mahdollista päästä eroon kuin yhdellä tavalla. On alettava elää hetkessä. Seize the moment, carpe diem ja silleen. Todellakin helpommin sanottu kuin tehty. 

Tarkemmin kun asiaa ajattelen, niin elämähän on hyvin usein pelkkää sitkua. Jo yhteen päivään mahtuu monia mini-sitkuja. Sit ku pääsen töistä, sit ku oon tehny tallihommat, sit ku oon pessyt pyykit, sit ku oon käynyt kaupassa, sit ku, sitku.... Vähän vaikea elää hetkessä, kun jatkuvasti miettii erilaisia päämääriä ja suoritusetappeja. Eihän tässä nyt ole mitään järkeä elää elämäänsä jatkuvassa etuotossa. Mielestäni päämäärätietoisuus ja tavoitteet ovat hieno juttu, mutta niiden ei pitäisi antaa syödä onnea tästä hetkestä. Siitä mitä tapahtuu tulevaisuudessa tai pitäisi tapahtua ei saisi tulla tämä hetki. Tarkoitan siis sitä, että elämme jo valmiiksi jotain, mikä on vasta tulossa. Miksi on niin vaikeaa elää hetkessä? Senhän pitäisi olla kaiken järjen mukaan tosi helppoa. 

Tänään kun ajelin autolla minulla syttyi lamppu. Elämässämme on aivan liian paljon toimintaa, joka antaa tilaa sitkulle. Niinkuin esimerkiksi juurikin tuo autolla ajo. Sehän on suorastaan mitä otollisin paikka sitkulle. Mitä muuta siinä auton ratissa voisikaan tehdä kuin kelailla päivän sitkuja tai elämän sitkuja. Sama koskee oikestaan kaikkea kohtuullisen älyvapaata toimintaa päivämme aikana. Ja sitä on paljon. Tankatessa, kaupassa, siivotessa, suihkussa. Paljon aikaa elää valmiiksi tulevaa. Ei mikään ihme, että on lähes mahdotonta elää tässä hetkessä. Täytyisi jotenkin päästä sitkusta nytkuun. Mutta miten ihmeessä? Miten ihmeessä tarttua tähän hetkeen, kun kaikki paras tuntuu aina olevan vain edessä päin? 

Tänään salilla tein suorin jaloin mavea. Siinä hetkessä en keskittynyt mihinkään muuhun kuin liikkeen tekemiseen, siihen että jalkani ja selkäni pysyvät suorina. Täydellistä hetkessä elämistä. Miten tuollaista tekemistä ja olemista saisi muuhunkin elämään? Kun en nyt kuitenkaan voi joka hetki olla maastavetojakaan tekemässä. Miten saada kiinni tästä hetkestä ja miten olla ajattelematta tulevaa niin paljon? En minä vaan tiedä!!! Kohta ollaan siinä pisteessä, että alan miettimään "sit ku pystyn tarttumaan hetkeen" :) Meikäläisen kärsivällisyydellä varustetulle ihmiselle tehtävä tuntuu lähes mahdottomalta. Vaikka kyseessä ei pitäisi olla edes tehtävä. Pitäisi vain elää. Kuinka vaikeaa se nyt voi olla? "Sit ku mä elän." Ei vaan "nyt kun mä elän." Vinkkejä otetaan vastaan, miten tuosta sitkeästä sitkusta oikein pääsee eroon. Pakko alkaa elää NYT!

 

 

Share

Kommentoi