Juoksumurheen alhossa

Nyt ei oikein homma luonaa. Ei ole luonannut moneen viikkoon. Puhun siis juoksusta. Homma tökkii tällähetkellä pahemmin kuin koskaan. Jokainen lenkki tuntuu vaikealta ja juoksemisen ilo on vähän kadoksissa. Tuntuu kuin kunto olisi karissut pois ja homma muuttunut taisteluksi. Juoksu on tuntunut helpolta viimeksi kuukausi sitten. Ensimmäinen Pallaksen kisan jälkeen juoksemani lenkki oli puhdasta nautintoa. Jalat kevyet ja mieli vieläkin kelvempi. Tuo fiilis on nyt kadonnut tyystin.

En tokikaan oleta, että jokaisen lenkin pitäisi olla helppo ja tuntua hyvältä. Väkistenkin mukaan mahtuu aina niitä veren maku suussa tehtyjä juoksuja. Jotenkin vain tuntuu, että Karhunkierroksen kisasta asti homma on alkanut menemään valtaosin alamäkeen. Tai oikeastaan jo siitä asti, kun aloin treenaamaan tämän vuoden kisoihin. Lenkkimatkojen pidentäminen johti ensin siihen, että paikat alkoivat hajoilemaan. Jalat eivät oikein tahtoneet kestää yli kahdenkympin lenkkejä. Tämä taas johti siihen, että jouduin hidastamaan vauhtia ihan huomattavasti. Vauhdin hidastaminen oli järkevä päätös. Tai no oikeastaan se oli ainoa vaihtoehto. Kun karsin vauhtia, pystyin juoksemaan pidempiä lenkkejä ilman ongelmia.

Tämä pitkien, hidasvauhtisten lenkkien sahaaminen on kuitenkin kohdallani johtanut siihen, että kunto junnaa paikallaan tai on jopa laskenut. Jos yritän juosta vauhdikkaanpaa lenkkiä, piiputan saman tien ihan täysin. Ihan kuin kunto olisi romahtanut totaalisesti. Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu ja sepäs jos mikä syö naista. Osaan nimittäin olla melkoisen ankara itselleni. Jos itsensädissaamisesta järjestettäisiin kilpailut, seisoisin takuulla palkintokorokkeella. Ei ole kovin fiilistä kohottavaa, kun hokee päässään olevansa huono ja luovuttaja. Olen menossa ihan väärään suuntaan ja juoksusta on katoamassa pikkuhiljaa kaikki se, mitä siitä todellisuudessa olen hakenut. Hyvää fiilistä, liikunnan iloa, rentoutumista, nollausta ja luonnosta nauttimista. Niitä omia hetkiä, jolloin tyhjään päätä ja sitten yhtäkkiä oivallan jotain tärkeää elämästä. Juoksin aikanani ensimmäisen puolmaratonin hetken mielijohteesta metsässä, kun vain teki mieli juosta vähän pidempään. Samoin toisen puolikkaani. Tuolloin ajattelin, etten milloinkaan halua juosta lappu rinnassa, vaan mulle riittää, että joskus silloin tällöin testaan omia rajojani ihan keskenäni. 

Mä en halua, että juoksu muuttuu mulle aikatavoitteeksi tai kilometrimääräksi, joka pitää saavuttaa, jotta voin olla tyytyväinen itseeni. En halua, että juoksu muuttuu maaliin pääsemiseksi tai ”mun on pakko” -jutuksi. Haluan juosta, koska saan siitä hyvää mieltä ja siinä sivussa pidän yllä kuntoani. Haluan olla lenkin jälkeen hyvillä mielin, enkä harmissani. Haluan juosta, koska se on mun juttu ja mun nautinto.

Älkää ymmärtäkö väärin – sekä Karhunkierroksen että Pallaksen kisat ovat olleet huikeita elämyksiä, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Niiden jälkeen ajatukseni ovat nyt vain ehkä lähteneet hieman väärille poluille. Lokakuulle kalenteriin merkitty Vaarojen maraton ei ole yhtään vähentänyt näitä harhapoluille lähteneitä aatoksiani. Olen jopa miettinyt, että olisiko järkevintä puhaltaa peli poikki, perua Vaarojen ilmottautuminen ja pitää pieni tuumaustauko sen suhteen, onko noita kisoja ylipäätään järkevää juosta tässä vaiheessa.

Jätän tuon ajatuksen auki päättämättä vielä mitään suuntaan tai toiseen. Sen kuitenkin päätän, että mikäli lokakuulle tultaessa en ole löytänyt ajatusteni kanssa oikealle polulle, en myöskään lähde juoksemaan Vaaroilla. On mahtavaa haastaa itseään ja ylittää itsensä. Kisat ovat olleet loistava treenimotivaation lähde. Välillä saattaa kuitenkin olla vain hiuksen hieno ero siinä, onko lähestyvä kisa motivaattori vai pakote. Haluan jatkossakin liikkua niin, että saan hyvän fiiliksen ihan jokaisesta lenkistä, enkä vasta sitten, kun olen suoriutunut jostakin kisasta läpi tietyssä ajassa. Haluan saada välillä niitä kylmiä väreitä lenkillä, kun juoksu tuntuu niin älyttömän hyvältä ja joka ikinen kerta hymyillä kotiovella, että olipahan taas hyvä juttu, kun lähdin juoksemaan. 

Mitä mieltä olette? Tappaako tavoitteellisuus liikunnan ilon vai voiko tavoitteita asettaa myös siten, että homma ei muutu totiseksi torven soitoksi? 

Aiheeseen liittyviä ja tähänkin postaukseen innottaneita juttuja ovat viime päivinä julkaisseet Juoksuaskeleet –blogin Satu täällä ja Candy On the Run –blogin Karoliina täällä. Käykääpä lukaisemassa nuo loistavat postaukset! Eritoten suosittelen lukemaan, jos vähänkin painitte samojen aatosten kanssa kuin minä.  

 

Share

Kommentit

Suvi K.
Sisunainen

Mä en olisi varmaan ikinä aloittanut lenkkeilyä, jollen olisi päättänyt osallistua juoksutapahtumiin. Tylsällä arki-illan vakilenkilläkin voin ajatella, tämä auttaa pääsemään kohti seuraavan tapahtuman maalia. Mutta en ikinä ajattele, että minun pitää juoksukisoissa suorittaa jotain tai esim. saada hyvä aika. Menen niihin, koska se on niin siisti elämys, ja siihen riittää se, että jotenkin onnistun rämpimään maaliin asti. Eli vaikka jokainen lenkki ei tuota autuaallista onnentunnetta ja ns. treenaan kisoja varten, juoksen juoksemisen ilosta ja ilman tulostavoitteita. Ristiriitaista, mutta toimii mulla. :D

Hymyileoletupea

Mä oon sitten taas saanut niitä siistejä elämyksiä ihan sieltä vakikenkeiltäkin (toki noista kisoistakin) ja juossut aina ennen vaan ihan puhtaasti sen takia, että nautin niistä lenkeistä niin hirvittävästi. En ole oikeestaan kokenut sellaista kuin "tylsä arki-illan lenkki". Varmaan juurikin siitä syystä nyt pännii tämä homman takkuuminen, kun juoksu on aina ennen ollut mulle paljon enemmän kuin pelkkää liikkumista. En halua, että homma kääntyy niin päin, että saan ne elämykset vain kisoista. Haluun ne edelleen myös sieltä arkilenkeiltäni :) 

Mutta tää nyt on tää mun ongelma asiassa kuin asiassa. Suhtaudun ihan hirvittävän vakavasti (ja tunteella) urheiluun ja sitä kautta mietin asioita ja omia fiiliksiäni liikaa. 

Lotta Katariina
Pumpui

Voi kuinka tutulta kuulostaa! 

Mulla oli samanlainen kehityskäyrä crossfitin kanssa. Yhtäkkiä into katosi ihan kokonaan ja treenaaminen tuntui kauhealta pakkojyystöltä. Ainoa lääke oli ottaa vähän aikaa iisimmin ja miettiä mitä oikeastaan haluan, ja tehdä vähän muita juttuja ilman paineita. Kunnianhimo on hieno asia, mutta välillä siitä kyllä haluaisi eroon, kun taantuman keskellä sättii itseään, vaikka ei olekaan mikään kilpatason urheilija tai sellaiseksi koskaan pääsemässäkään. 

Pelkään kyllä että sama tulee vastaan nyt juoksunkin kanssa. En ole aikaisemmin ikinä juossut tavoitteellisesti (tai no siis tavoite on päästä säällisessä ajassa maaliin), ja nyt pelottaa miten käy tuon Nuuksio Classicin jälkeen. Ehkä ultramatkat alkavat kiinnostaa tai sitten lopetan juoksemisen kokonaan :D

 

Hymyileoletupea

Joo mä tunnustan, että tää sama ongelma on tullut vastaan ennenkin. Taitaa olla ihan sama mitä teen (jos on kyse urheilusta), niin aina jossakin kohtaa tulee tämmönen sukellus oman mielen ja motivaation syövereihin. Voi kumpa osais ottaa asiat joskus silleen löysin rantein ja vähän hälläväliä -asenteella, niin olis paljon helpompaa. Mutta ei - aina on ihan sata lasissa. Ongelmana on myös mulla liiallinen analysointi eli heti, jos alkaa sakkaamaan, niin pohdin vaan koko ajan, että "mistä tää nyt johtuu" ja "mitä mä voin tehdä". Niin ja sitten se itsensä sättiminen. Se on välillä enemmän kuin naurettavaa. Miten sitä onkin niin ankara itelleen. Musta ei kyllä ikinäkään olis tullut mitään kilpaurheilijaa. Pää olis hajonnut takuulla :D

Jos mun pitäis Lotta ennustaa, miten ton Nuuksion jälkeen käy, niin ala vaan jo suosiolla kattelemaan sitä Ultrakisaa kalenteriin. :D 

Lotta Katariina
Pumpui

Tunnustan, on mulla jo kalenterissa ylhäällä milloin alkaa NUTS Karhunkierroksen ilmoittautuminen... :D

Hymyileoletupea

Miksen oo yllättynyt :D Peli on niin menetetty :D

Taavikki2 (Ei varmistettu)

Voisin lukea rivien välistä, että ylirastuksen eli ylikunnon merkkejä. Suosittelken tauon pitämistä.

Hymyileoletupea

No itseasiassa mä mietin tuotakin vaihtoehtoa. Tässä on nyt kuiteskin 2 melkoisen rankkaa kisaa taustalla ja Pallaksesta on vasta hiukan yli kuukausi aikaa. Mutta oireet ei oikein nyt täsmää tohon. Mä nimittäin nukun ihan loistavasti ja muitakaan ylikunnolle tyypillisiä oireita ei ole. Muut treenit sujuu hyvin. Crossfit on yleensä tosi hyvä mittari sille, että jos on kroppa väsyksissä, niin siellä lakkaa ekana kulkemasta. Mutta oon tehnyt nyt hyviä treenejä siellä. Lisäksi mä oon ollut tarkka noiden kisojen ympärillä levosta. Molempiin kisoihin pidin sekä ennen, että jälkeen kisan 2vkoa lepoa liikunnasta. Eli kroppa on kyllä saanut huilia niistä. Jostain syystä juoksukunto on nyt heikentynyt ja sitä kautta harmittaa, kun ei saa nautintoa lenkeiltä. Elättelen toiveita, että tää olis joku tilapäinen aallonpohja, josta nousen pikapuoliin. Kroppaani aion kyllä kuunnella tarkasti jatkossa ja pitää taukoa, jos se sitä vaatii. 

Sini-Marja (Ei varmistettu) http://luontoloinen.blogspot.fi

Ei ole todellista. Piti oikein linkata blogiteksti aviomiehelleni kun en meinannut uskoa silmiäni tätä lukiessani. Aivan kuin olisi omaa tekstiä lukenut! Mieheni vahvisti ajatukseni että tutulta kuulostaa.

Täältä kirjoittelee siis vuoden juoksua "tavoitteellisesti" harrastanut nainen jolla koko kesä on mennyt juoksun suhteen suuressa takkukasassa. Talvi meni huikean hienosti ja joka lenkin jälkeen oli sellainen "LISÄÄ!" -fiilis. Meillä oli miehen kanssa yhteinen ohjelma joka toimi tosi hyvin. Riittävän maltillinen mutta haastava ja hyviä fiiliksiä tuova.

Käytiin juoksemassa Karhunkierroksella 33 km ja se meni todella hienosti. Maalissa endorfiinipöllyissä tuntui siltä että olisin voinut lähteä vaikka heti uusiksi radalle. Ilmoittauduttiin Vaaroille, päästiin mukaan ja vielä alkukesästä tuntui että hieno homma. Nyt en olekaan enää niin varma asiasta.

En äkkiseltään muista että kesän aikana olisi tullut juostua yhtään kivaa lenkkiä. Sairastin kesäkuussa ikävän flunssan joka tuntui jäävän näkyviin sykkeissä (ei mitään isoa mutta sellainen ärsyttävä). Tunnollisena tyttönä pidin lääkärin suositteleman juoksutaon ja jatkoin treenaamista. Kuin tervassa menisi. Vauhtilenkit ei ole edes tuskaa kun ne ei vain onnistu. Pitkikset menee mateluvauhdilla ja niistäkin jää käteen sellainen ärsyynnys kun ei tajua että missä mättää. Minne katosi se kevään huikea fiilis Karhunkierroksen maalissa?

Olen taas flunssassa ja yritän löytää sisältäni sen zenin joka kertoisi että kannattaako Vaaroille edes lähteä yrittämään (makkarat ja kaffit mukaan?) vai olisiko pääkopan kannalta järkevämpää jättää väliin. Paha vain kun olen luonteeltani just samanlainen tunnollinen suorittaja joka suomii itseään kaikista kesän perutuista kisoista ja kehityskaaren tyssäämisestä.

Olen miettinyt ylikunnon mahdollisuutta mutta en kertakaikkiaan usko siihen sillä olen treenannut muita lajeja jo vuosia ja juoksussa eteneminen on ollut varsin maltillista. Muita ylikunnoin oireita ei ole. Sen sijaan epäilen että mitä enemmän stressaan tätä asiaa sitä huonommin tulee menemään. Jotenkin pitäisi päästä eroon siitä "mun on pakko" -ajatuksesta ja saada ajatukset selkiytettyä. Miehellä kun on huono juoksupäivä se kohauttaa hartioitaan ja toteaa että nyt oli tällainen. Minusta taas tuntuu että maailma on kaatumassa ja pitää tehdä asiasta syväanalyysi!

Tunnollisen juoksijatytön syndrooma. Voisiko tästä perustaa jonkin tukiryhmän? Kiitos kun sain avautua. :D

Hymyileoletupea

Sini-Marja ihan parasta, kun kävit avautumassa. Vaikka ei kivaa ookaan, että ryömit samanlaisessa suossa, niin silti oli jotenkin helpottavaa kuulla, että muillakin on samoja fiiliksiä. Jotenkin lohdullista, etten ole yksin aatoksieni kanssa! Tuo vauhtilenkkien tuska kuulostaa niin tutulta, samoin kuin pitkisten. Sunnuntaina mun oli määrä käydä juoksemassa pitkää, mutta homma tyssäs 12km jälkeen, kun ei vaan kulkenut. Päätin, että parempi lopettaa siihen kuin kiusata kroppaansa turhaan. No ketutushan siitä käteen jäi, kun tunnollinen tyttö ei suorittanut pitkistään :) Tiistaina taasen kävin "palauttavalla" lenkillä. Oli määrä mennä hidasta vaihtia matalalla sykkeellä ja tosissaan vaan nautiskella. No juu, vauhti oli hidas ja fiiliskin ihan ok, mutta kun katoin kotiin päästyäni sykelukemaa, niin lenkin keskisyke oli 150. Olin ihan hoo-moilasena, että miten syke voi olla noin korkeella. Ei oikein tainnut tuon palauttavan lenkin kriteerit täyttyä :D Että tämmöstä settiä täällä! Me niin tarvitaan joku vertaistukiryhmä :D 

Kun luin tota sun kommenttia läpi, niin havaitsin siinä yhden todella suuren viisauden, johon meidän molempien kannattais nyt tarttua. Elikkäs ottaa oppia noilta meidän miehiltä (sama homma meinaan täällä päässä, ei toi Sekopääjuoksija paljon stressaile) ja olla spennaamatta turhia. Kohauttaa niitä olkia ja todeta se "nyt oli tällainen", "ehkä ens kerralla  menee sitten paremmin". Kyllä se nautintolenkki sieltä vielä ihan varmasti tulee. Ja kun tulee, niin veikkaan että tuntuu paremmalta kuin koskaan ;)

Näillä sanoin - jospa nyt sit kuitenki mennään sinne Vaaroille, kun kerran rouva Fortunakin oli meille suosiollinen ja nautitaan kaikesta, mitä sieltä irtoo. Jos ei päästä maaliin, ni mennään sitte vaikka vetämään sitä kyrsää ja oluet yhdessä ja kannustetaan muita :D Ja jos päästään maaliin ni mennään silti vetämään ne kyrsät ja oluet. :D 

kisperi (Ei varmistettu)

Moikkels, haistelisin myös vähän palautumisen puutetta tuosta riveiltä. Ne sun alkukesän koitokset on kuitenkin aikamoisia ja niistä ei välttämättä ihan viikossa parissa elimistö toinnu. Etenkin kun se Pallas taisi vetää naisen aika ojoon..? :)

Ne kisojen jälkeen heti juostut lenkit, joissa kulkee kun unelma, menee usein ns. superkompensaation piikkiin. Eli kovan rasituksen jälkeen se suorituskyky hetkeksi nousee uuteen piikkiin, kunnes vajoaa alhojen suohon. Ehkä pitkäksikin aikaa.
En siis puhuisi ylikunnosta, vaan ihan vaan palautumisen keskeneräisyydestä.

Mutta väsymykseenhän ei auta kuin lepo ja hauskat asiat! Eihän sun oo siellä Vaaroilla tarkotus mitään enkkoja juosta, vaan nauttia kärsimyksestä. Joten älä nyt vielä peru mitään! hehe

Tsemppiä ja iloa (lähestyvään) syksyyn!

Hymyileoletupea

Mä niin odotin, että tulet kommentoimaan, koska arvasin, että sieltä tulee järjen ääni :) 

Oot oikeessa tosta Pallaksesta. Se todella veti naisen ojoon :D Ehkäpä tässä sitten tosiaankin on kyse siitä, että palautuminen on vielä kesken. 

Toi oli ehkä paras kommentti ikinä, että "eihän siellä Vaaroilla oo tarkotus mitään enkkoja juosta, vaan nauttia kärsimyksestä" Nyt ehkä osuit niin totaalisesti naulan kantaan, että en todellakaan meinaa perua. Sitäpaitsi olis kiva päästä menemään ees yks kisa silleen, että puolet matkasta ei oo yrjö kurkkimassa kurkussa. Ehkä Vaaroilla sitten... 

Meikkis lähtee letittämään Snöröjä - kiitti Kispe taas tästäkin! Ja samoin iloa sun syksyyn ja tulevaan koitokseen ;) 

kisperi (Ei varmistettu)

Hahahah, jess eikun snöörenin letitykseen! :)

Sa (Ei varmistettu) http://juoksuaskeleet.blogspot.fi

Annan vinkin seuraavalle lenkille: kello, gps ja sykemittari kotiin ja nauttimaan aidosti siitä hetkestä. Juokset siltä kuin hyvältä tuntuu. Ota hengähdystaukoa matkojen mittaamisesta tai analysoinnista. Heittäydy juoksufiiliksen vietäväksi.. Kyllä kovien vauhtien aikakin tulee vielä, kunhan annat aikaa. Annat aikaa palautumiselle, kehittymiselle ja ennen kaikkea itsellesi. Nauti syysilman raikkaudesta! :)

Hymyileoletupea

Kiitos Satu :) Tuo vinkkisi kuulostaa hyvältä. Oon juossut nyt vuoden verran tuon gps-kellon/sykemittarin kanssa ja täytyy kyllä myöntää, että sen lukemat sanelevat välillä ihan liikaa niitä omia fiiliksiä. Kun mietin juoksua ennen tuota kelloa, niin silloin kuuntelin vain ja ainoastaan sitä fiilistä, enkä vetänyt sykelukeman tai vauhdin perusteella johtopäätöksiä menikö lenkki hyvin. Elikkäs kello pois ranteesta ja fiilistelemään. Kiitos taas tsemppauksesta ja positiivisesta kommentistasi :) Samoin ihanaa syksyä sulle! 

Mika (Ei varmistettu) http://kevyetkilometrit.blogspot.com

Tuttuja fiiliksiä. Viime syksynä juoksin elämäni kovimman viikon ja olin matkalla tekemään maraton-ennätyksen. Lopulta peruin koko kisan enkä juossut vuoden aikana missään tapahtumassa. Silloin piti punnita omia fiiliksiä juoksemisen suhteen todella paljon.

Noi fiilikset tuntuu pahalta koska juoksu on meille niin tärkeä asia. Vaikka se tuntuisi paskalta niin siitä pitää vielä kovempaa kiinni koska pelottaa mitä jos päästää irti eikä vaikka juoksekaan enää koskaan. Niin? Jos niin kävisi niin eikö asiat silloin mene kuitenkin oikein? Jos ja kun juoksu on meille tärkeä osa elämää niin siitä voi hyvin päästää irti ja olla ilman. Pari päivää, viikon tai viikkoja tai vaikka kuukauden. Todennäköisesti palaa takaisin suuremmalla palolla ja innolla kuin aiemmin. Tai sitten tosiaan ei palaa enää lainkaan. Molemmat vaihtoehdot ovat ihan yhtä oikein ja vain uskaltamalla kokeilla voi nähdä millainen rooli juoksulla jatkossa on.

Sykemittarin ja kellon jättäminen kotiin on varmasti hyvä idea. Olen juossut alusta asti kuin Dean Karnazes, sydämen tahtiin, joten minä en ole sitä voinut tehdä. Rennosta ja päämäärättömästä lenkkeilystä oli vaikea heittää vieläkin rennommaksi ja päämäärättömämmäksi mutta jotenkin kai onnistuin. Olenhan täällä vieläkin, juoksuharrastukseni suurimman karikon ylittäneenä.

Tavalla tai toisella löydät oikean polun kunhan etenet sen vasemman rinnan alla sykkivän möykyn tahtiin. Kun tekee oikeita valintoja, sitä ei kurista.

P.S. Olin laittamassa sulle äsken sähköpostia mutta en löytänyt osoitettasi. Joko olin sokea tai sitten maailmassa on mun lisäkseni toinenkin bloggaaja joka ei halua yhteistyöviestejä :D Mun osoite taitaa näkyä sulle, laita hep niin kerron vähän mitä mulla oli mielessä.

Hymyileoletupea

Vitsit Mika mikä kommentti! Meni vähän kylmät väreet sitä lukiessa. Osasit taas pukea kaiken niin hyvin sanoiksi. 

Siksihän tätä niin paljon kelailee tosiaan, kun asia on tärkeä. Mä oon nyt pitänyt tässä muutaman päivän totaalilepoa ja pohdiskellut omia motiivejani noihin kisoihin osallistumiseen ja ihan kaikkeen mun juoksemisessa. Oon tullu siihen tulokseen, että kyllä tää suo tästä selätetään, kunhan annan vähän armoa itelleni. Kun kuiteskin mulla on kauhea into ja motivaatio juosta, niin ei asiat ihan kovin huonosti voi olla. Sitten ollaan syvissä vesissä, jos lenkille lähteminenkin tuntuu vastenmieliseltä. Mutta tosiaan totta tuokin, että välillä sellanen pidempikään tauko ei tekis ollenkaan pahaa. 

On lohduttavaa kuulla, että muillakin on karikkonsa ja että niistä ollaan menty yli. Mä näen valoa tunnelin päässä jo itekin. Jotenkin nämä kaikki ihanat kannustavat viestit, mitä tänne oon saanut, on kohentaneet mun fiilistä ihan hirmusesti. On mahtavaa, kun saa vertaistukea ja voi vaihtaa ajatuksia muiden juoksuun hurahtaneiden kanssa!

:) Ja katos vaan - mulla oli josain kohtaa tuossa sivupalkissa semmonen "jätä viestiä" -kenttä, mutta näköjään olen poistanut sen. Ilmankos mulla ei oo vielä sitä sponsorisopimusta Salomonin kanssa.... :D :D :D Mä heitän sulle postia ja jään innolla odottamaan sen sisältöä :) 

Kommentoi