Kiusattu minä

Ladataan...

Päivän oppi: Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi. Ei kukaan! 

Tämä on aihe, josta en puhu ääneen, koskaan, milloinkaan, en kenellekään. Siitä kirjoittaminenkin tuntuu todella vaikealta, koska yhä jokin osa minussa uskoo, että vika oli minussa. Oli oma vikani olla kiusattu. 

Tällä hetkellä sosiaalinen media täyttyy kiusaamisen vastaisella kampanjalla, jossa julkisuuden henkilöt haastavat toisiaan kirjoittamaan paperilapulle haukkumasanoja, joilla heitä on kutsuttu ja sen jälkeen kumoamaan nämä jollakin positiivisella sanalla itsestään. Tämä kampanja on herättänyt paljon ajatuksia minussa. Ja koska tämä vuosi on ollut matkaa itseeni, niin ehkä on yksi matkanteon askel vihdoin myöntää ääneen, että olin kiusattu. Ehkä se ei teekkään minusta heikompaa, vaan vahvemman sittenkin? 

Kiusaaminen alkoi ala-asteen kuutosluokalla. Minulla ei ole harmainta hajuakaa, mikä sen laukaisi. Kiusaaminen ei ollut missään vaiheessa fyysistä, vaan sanallista ilkeilyä luokkani poikien toimesta. Olin aina ollut enemmän sellainen kiltti ja hiljainen tyttö. Keskitien kulkija kaikessa, en hikari, enkä huonokaan. Kasin oppilas. Tulin hyvin toimeen luokan tyttöjen kanssa ja minulla oli myös muutama hyvä ystävä luokkakaverina. Ystävien kanssa saatoin olla kahden kesken varmaankin välillä todella ärsyttävä päällepäsmäri, mutta isommassa porukassa viihdyin paremmin taka-alalla. Minussa ei periaatteessa olisi pitänyt olla mitään erityistä/erikoista, johon tarttua. Mutta jostain syystä kuitenkin tartuttiin. Kiusaaminen paheni yläasteelle mentäessä. Muistan olleeni todella ahdistunut ja itkeneeni paljon. Kerroin asiasta äidilleni, mutta kielsin häntä ehdottomasti ottamasta yhteyttä luokanvalvojaan. Pelkäsin, että tilanne olisi vain pahentunut. Tiettyjen aineiden tunnit olivat täyttä piinaa johtuen siitä, että opettaja ei saanut luokkaan mitään kuria. Muistan mm. pelänneeni ruotsin tunteja niin paljon, että tärisin. Kiusaajat istuivat näillä tunneilla luokassa usein takanani ja huutelivat ilkeitä kommenttejaan. Yleensä kommentit olivat mitä sattuu heittoja, mutta oli piinaavaa jo pelkästään joutua huomion keskipisteeksi. Olisin vain halunnut olla rauhassa. 

Olen blokannut tapahtuneesta aika paljon pois, mutta pari kommenttia ja tapausta on piirtynyt mieleeni. Ala-asteella minua haukuttiin tekohymyksi. En tiedä miksi. Ehkä hymyilin teennäisesti jossain luokkakuvassa? Siis ala-asteella!!! Ala-aste ikäinen lapsi murehtimassa omaa hymyään! Vuosikaudet hymyilin huulet visusti puristettuna yhteen ja mahdollisimman lievästi, jotten vain näyttäisi teennäiseltä. Jossakin vaiheessa eräs poika haukkui minua jatkuvasti "sivusilmäksi". Tämän johdosta inhosin isoja silmiäni ihan yli kaiken pitkän aikaa. Yksi mieleeni jäänyt tapaus on erään englannin tunnin alusta, kun eräs tarkkikselta luokallemme siirtynyt poika työntää käteeni lapun ja sanoo "tässä on lista, miksi me sinua inhotaan". Luojan kiitos en lukenut lappua, vaan heitin sen pois. Tuon lapun aiheuttama paha mieli kouraisee yhä vatsan pohjaa. Niin miksi te minua inhositte? Siitä kysymyksestä oli todella vaikea päästä eroon. Tuo lappu ei olisi aikanaan antanut mitään vastausta asiaan ja tuskin olisi mikään mukaan, koska sitähän kiusaaminen on, tekoja ilman selitystä. Kiusaajalle se on varmaan jonkinmoista ajanvietettä, kevyttä läppää ja kukkoilua. Mutta kiusatun elämän se muuttaa perusteellisesti. Jättää selkärankaan uskomuksen siitä, että minussa on joku vika, minä olen jollakin tavalla outo. Se vaikuttaa itsetunnon lisäksi aivan kaikkeen. Tapaan toimia sosiaalisissa tilanteissa, siihen miten luottaa ihmisiin, miten reagoi saamaansa palautteeseen. Minusta kiusaaminen muokkasi ihmisen, joka on aina vähän varuillaan. En halua joutua arvostelun kohteeksi tai valokeilaan. Se muokkasi myös ihmisen, joka pyrki miellyttämään kaikkia. Meni pitkään ennen kuin pystyin olemaan eri mieltä asioista muidenkin kuin ihan läheisimpien ihmisten kanssa. 

Kiusaaminen loppui kahdeksannella luokalla, kun mittani tuli täyteen. Tuossa vaiheessa luokallani oli yksi poika, jonka hampaissa olin erityisesti ollut. Aloin antaa samalla mitalla takaisin. Jokaisesta ilkeästä kommentista heitin yhtälailla inhottavan kommentin takaisin. Kiusanteko loppui melkolailla siihen. Rippileirikesän jälkeen yhdeksännelle luokalle siirryttyämme tapahtui varmaan myös jo pienoista aikuistumista. Tilanne rauhoittui ja olin jo oppinut pitämään puoleni. Lukioajasta minulle on jäänyt lähes ainoastaan onnellisia muistoja. Varmaan osasin arvostaa saamaani koulurauhaa. Ympärilläni oli ihana joukko ystäviä. Lukiossa kasvoin ihmisenä ja uskalsin olla oma itseni vihdoin. 

Elämäni ei ole ollut missään mielessä pelkkää karkkipäivää. Silti en haluaisi muuttaa siitä paljoakaan. Tuon kiusattuna olemisen haluaisin silti deletoida. Se on vaikuttanut minuun niin syvästi. Minä uskoin pitkään ansainneeni kiusaamiseni. Niin epäloogiselta kuin se kuulostaakin. Usko siitä, että olen ruma ja omituinen asui minussa kauan. Noista luuloista ei kukaan muu minua auttanut pääsemään irti. Minun on itse pitänyt oppia ymmärtämään, että olen oikeasti aika mahtava tyyppi. Kiusaajiani kohtaan en ole ollut missään vaiheessa katkera. En usko, että he tiedostavat aiheuttamaansa pahaa oloa. En myöskään ole missään vaiheessa ajatellut, että he olisivat pahoja ihmisiä. Enkä edes kaipaa selitystä enää. Tänään pohdin, mitä positiivista kiusaamisesta jäi käteen? Jäikö yhtään mitään? Miten voisi jäädä? Hetken, kun pohdin niin ymmärrän, että jäipä kuitenkin. Olen kiltti ihminen ja kiltimpi vielä, koska minua kiusattiin. En koskaan milloinkaan halua aiheuttaa toiselle pahaa mieltä, satuttaa sanoilla tai muutenkaan. Jos se tekee minusta heikon ja miellyttämishaluisen, niin olkoon se hintana. Mielummin kiltti kuin kiusaaja. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Share

Kommentoi

Ladataan...