Kuulumisia ja sananen kärsimyksestä

Pöh sanon minä. Näyttää siltä, että come backini oli paljon melua tyhjästä. Eipä ole tekstihanat auenneet uhosta huolimatta ja postailutahti on jäänyt edelleenkin säälittävän harvaksi. Sen lisäksi, että kortilla on ollut aika, niin kortilla on ollut myös ajatustenvirta. Ei vaan kertakaikkiaan synny tekstiä. Monen monituista kertaa olen miettinyt, että "tästä haluan kirjoittaa blogiin", mutta ajatusten jäsentäminen kirjoitetussa muodossa ei vain ole onnistunut.

No yritetään nyt kuitenkin taas ja aloitetetaan kertomalla vähän tämän hetkisistä kuulumisista. Alkuvuosi on kulunut hurjaa tahtia niin töissä kuin siviilissäkin. Uudesta duunista aiheutunut alkustressi on jo onneksi alkanut tasaantumaan ja välillä on tuntunut jopa siltä, että homma on hetkittäin jo hallussakin. Töitä riittää ihan hemmetisti, mutta kuulupa ainakin työpäivät nopeasti. Työ on ollut mielenkiintoista ja on ollut enemmän kuin piristävää päästä hetkeksi ihan uusiin kuvioihin. Ammatillisesti tämä syrjähyppy on antanut jo tämän viiden kuukauden aikana todella paljon. On tullut opittua paljon itsestänikin.

Liikunnan osaltakin homma on viime aikoina piristynyt jälleen. Juoksu on kulkenut hyvin. Ei tosin välttämättä niinkään vauhdillisesti, vaan nimenomaan siltä osin, että olen päässyt juoksemaan ilman jalkaongelmia. Vaikka olen juossut jopa jonkin verran asfalttia, mikä ennen on ollut ihan myrkkyä jaloilleni, niin tänä keväänä en ole joutunut taistelemaan (kop kop kop) rasitusvammojen kanssa. Ihmeellistä siinäkin mielessä, että olen juossut koko alkuvuoden nastareilla, joiden ei tälläiset ongelmakoivet omaavalle yksilölle voisi kuvitella olevan ne parhaimmat tossut. Veikkaan, että yhtenä tekijänä jalkaongelmien uupumiseen on vaikuttanut se, että Crossfit-treenit ovat jääneet vähemmälle. Kun olen päässyt juoksemaan kunnolla palautuneella kropalla, myöskin rasitusvammat ovat jääneet pois. Crossfit on juoksijalle ihan loistava laji, mutta omalla kohdallani ongelmaksi muodostuu juurikin tuo palautuminen. Usein Crossfit-treenien jälkeen kroppa ei ole palautunut riittävästi ja kun tuossa kohtaa lähtee kipittämään pitkistä jumittuneilla lihaksilla, alkaa ongelmia ilmaantumaan. Tällä hetkellä olen käynyt tekemässä vain yhden puolen tunnin Crossfit-treenin viikossa ja huhtikuun alusta laitoin Crossfitin tauolle kokonaan. Katsotaan milloin palaan takaisin vai palaanko enää ollenkaan. Pörssin kannalta (kuukausimaksu) nimittäin tuossa yksi treenikerta/vko ei ole juurikaan mieltä. Tähän mennessä suurin motivaattori salitreeneille on ollut ihana treenikaverini Mari, jonka kanssa maanantaiaamut ovat lähteneet käyntiin aina loistavasti. Näitä treenejä tulee kyllä kieltämättä ikävä, mutta ehkä on aika tehdä valinta sen suhteen, mihin lajiin haluan jatkossa panostaa enemmän. Jotenkin on vain tullut sellainen fiilis, että tällä kombinaatiolla ei juoksuni kehity/ole kehittynyt yhtään mihinkään. Voima- ja lihaskuntotreeniä on toki tarkoitus tehdä edelleenkin, mutta jatkossa enemmän juoksua tukevasti.

Tänään on tasan neljä viikkoa aikaa Madeiran kisaan. Meikäläinen kärvistelee tällä hetkellä flunssan kourissa. Toisaalta hyvä, että flunssa iski juuri nyt, koska tässä on vielä hyvin aikaa parannella. Toisaalta ärsyttää, kun hyvin rullaamaan lähteneet juoksutreenit menivät nyt katkolle. Sekopääjuoksijan alkuvuosi on ollut tämän suhteen vieläkin synkempi. Alkuvuoteen on osunut kaksi todella ankaraa flunssaa, joiden johdosta hänen juoksutreeninsä ovat jääneet melko vähäisiksi. Madeiran lisäksi näköpiirissä siintää jo myös Karhunkierros, minulle 53km ja Sekopääjuoksijalla 160km. Kilsoja ei kummallakaan ole alla lähelläkään riittävästi, jotta voisi suunnata kohti kevään seikkailuja kevein mielin. Toisaalta itse olen aikapäiviä sitten luopunut jo siitä ajatuksesta, että asettaisin näille reissuille jotain aikatavoitteita. Minulle on merkityksellisempää se mitä tapahtuu starttiviivan ja maaliviivan välissä. Sillä on merkitystä kuinka paljon noilla reissuilla nautin, mutta niin hassulta kuin kuulostaakin, vielä enemmän on merkitystä sillä kuinka paljon kärsin. Eräs juoksija toteaa The Barkley Marathons -dokumentissa, että nykypäivän ihmiset eivät koe fyysistä kärsimystä riittävästi. Omalla kohdallani allekirjoitan tämän täysin. Olen viimeaikoina ymmärtänyt, että juoksen usein ihan tuon kärsimyksen ansiosta. Toki juoksen myös niiden lenkkien takia, kun juoksu kulkee ja askeleet tuntuvat kepeiltä ja helpoilta. Mutta yhtä paljon juoksen niiden hetkien takia, kun koko homma tuntuu paskemmalta kuin mikään ja haluan vain lopettaa lopullisesti. Sillä noiden hetkien ansiosta nautin elämästä vähän enemmän sitten lopulta. Noiden hetkien jälkeen häviää kaikki ajatukset ja oletukset siitä mitä en osaa tai mihin en pysty, kuinka hidas tai heikko olen, miltä näytän tai mitä minun pitäisi olla. Sen takia mä kai juoksen. Että olen vain siinä hetkessä ja lopulta menen läpi sen kärsimyksen. Ainakin nuo lenkit ovat niitä merkityksellisimpiä minulle.

Huomaatteko, kuinka minulla on usein tapana kirjoittaa juoksusta vahvasti tunteiden pohjalta? Minkäs mahdan - juoksu on mulle sitten loppujen lopuksi melkein enemmän henkinen kuin fyysinen juttu.

Kuva: Juha Saastamoinen/Onevision.fi (Vaarojen Maraton 2016).

Mahtavia kevätpäiviä kaikille ja tsemppiä kevään koitoksiin! Pysykää terveinä ja nauttikaa tulevista kärsimyksistä :)

 

 

 

Share

Kommentit

Suvi K.
Sisunainen

Mäkin oon laittanut nyt crossfitin katkolle ja teen vain juoksua tukevaa lihaskuntotreeniä. Mustakin alkoi tuntua että pystyn kehittymään kerrallaan vaan jommassa kummassa, ja atm juoksu menee edelle. :)

Tsemppiä treeneihin ja pikaista paranemista!

Hymyileoletupea

Kiitos Suvi :)

Mulle on ollut todella haastavaa sovittaa näitä kahta lajia yhteen. Sinänsä harmittaa, kun Crossfit on kaikin puolin niin loistava laji ja meidän sali on ihan mahtava. Mutta tuntemukset ja ero kropassa on niin merkittävä, nyt kun CF on jäänyt vähemmälle, että pakko kuunnella tätä fiilistä nyt. Ehkä sitten jossakin vaiheessa homma kääntyy toisin päin.

Tsemppiä treeneihin myös sulle! Ihanaa, kun tulee kevät ja päivät pitenee :)

Maijaliisa

Olen kokenut tuon lihaskuntoharjoittelun todella tärkeäksi, mutta juuri niin, että se tapahtuu juoksua tukevasti ja juoksun ehdoilla. Olen aika varma, että näin lihaskuntoa treenaamalla olen selvinnyt koko talven vammoitta.

Vaikka itse hehkutankin nauttivani juoksusta, on tosiaankin todella totta, että myös kärsimys kasvattaa ja antaa intoa juoksuun. Omien rajojen löytäminen ja niiden ylittäminen on äärimmäisen hienoa ja tuskallisen nautinnollista!

Ja täältä luinkin, että olet menossa ennen NutsKk:ta Madeiralle! Pikaista paranemista ja mahtavaa reissua teille! 

Hymyileoletupea

Lihaskuntoharjoittelu on kyllä juoksijalle tosi tärkeää ja Crossfitkin olisi aivan loistava laji juoksijalle myös. Mulle se on vaan välillä liian intensiivistä ja johtaa niin megalomaaniseen kokovartalojumiin, että palautumisessa menee liikaa aikaa. Homma toimisi, jos Crossfit olis se ykköslaji, mutta kun nykyään se on mulle juoksu, niin pakko tehdä muutoksia. Kuten sanoit lihaskuntotreeni juoksua tukevasti säästää myös vammoilta. Siitä syystä se pysyy ohjelmassa ehdottomasti. Luulen, että teen silti jatkossakin ns. perinteisen lihaskuntotreenin lisäksi myös voimatreenejä, joissa isoilla painoilla tehdään lyhyitä sarjoja. Tuollaiset ei mun kokemuksen mukaan aiheuta niitä jäätäviä kokovartalojumeja, mutta on todella tärkeitä kropan voimantuoton kannalta. 

Kärsimys voimaannuttaa :) Olen huomanut myös sen, että sen ansioista nautin vielä enemmän rentoiluhetkistä ja elämästä ylipäätään :D

Kiitos! Odotan tuota Madeiraa jo tosi paljon. Reitin profiilin perusteella kärsimys alkaa jo heti alussa, joten tulossa on (näillä treenimäärillä) takuulla ikimuistoinen reissu :D

poppis

Olen kaipaillut sua tänne blogipuolelle. Ihana lukea kuulumisiasi ja ajatuksenjuoksuasi. Kirjoituksen jumitus on tosi tuttua. Sen saa kai poistettua vain kirjoittamalla. Vahva paluu sulla <3

Mielettömiä kisoja sulla kiikarissa. Mä pidän peukkuja, että saisit ehjät viimeiset viikot ennen h-hetkeä.

Hymyileoletupea

Voi Poppis kiitos! <3 

Tuskastuttaa tuo jumitus välillä. Johtuu ehkä osittain siitä, että olen tässä(kin) asiassa vahvasti joko tai tyyppi. Joko tekstiä tulee niin maan perkuleesti tai sitten sitä ei tuu ollenkaan. :D Itsesensuuri on myös välillä kova. Pitää jatkaa suoltamista, ni kyllä se taas siitä pikkuhiljaa. Ainakin tommoset kommentit kannustaa yrittämään :) 

Kiitos peukutuksesta :) Flunssa tuntuu onneksi alkaneen taittumaan. Veikkaan, että näillä tän vuoden harjotusmäärillä Madeiralla on kyllä edessä melkosta ryömimistä, mutta mikäs siinä. Se alkaa olla jo melkein mun tavaramerkki + tuleepahan sitte taas rutkasti tekstiä kisaraporttiin :D 

Mika (Ei varmistettu) http://kevyetkilometrit.blogspot.com

Sori mutta repesin tota uutta kovaa tossa oikealla :D Siellä on ollu jollain Yyterissä vähän vauhti päällä.

Mun ei varmaan tarvitse kirjoittaa että olemme via dolorosan kohtalontovereita. Joskus se kyllä menee ylikin (kärsimysylikunto?) ja nyt on ollut kiva juosta lyhyempiä matkoja. Kärsinyt olen toki niissäkin koko lyhyenkin matkan edestä. Ei kai lappu rinnassa vaan voi tehdä muuta!

Pidetäänhän itsemme kunnossa niin päästään juoksemaan eikun kärsimään yhdessä pianpianpian.

Hymyileoletupea

:D Mäkin repeilen tolle kuvalle. Sen takia se olikin pakko pistää tänne profiiliin. :D

Heh - tuo kärsimysylikunto oli huikee sana! Ja kyllä - mä arvasin, että sä komppaat mua tässä asiassa. Oon tullut siihen tulokseen, että tässä kunnossa olevan on pakko nauttia kärsimyksestä tai homma tyssää lyhyeen. :D

Olen lähestulkoon selättänyt flunssan, joten kärsimykset saa kohta jatkoa. Eli kyllä me pian päästään jakamaan kärsimys :D

 

Satu / Juoksuaskeleet (Ei varmistettu) http://juoksuaskeleet.blogspot.fi

Hei ja kivaa, että kirjoittelet edes silloin tällöin. Ajatuksen virtaasi on mukava lueskella. Voin samaistua kanssasi tuohon tunteella elämiseen ja olemiseen. Juoksu on harvoin pelkkää juoksua, vaan tajunnanvirtaa jo itsessään. Mutta tuota kärsimysasiaa jäin pohtimaan.. On totta, että monissa lajeissa tulee niitä hetkiä, kun ei oo enää kovin kivaa ja tiettyä kipuakin pitää pystyä sietämään. Mutta hmm, pitääkö elää kuitenkaan kärsimyksen kautta? Voiko olla, että vaatii itseltään liikoja ja asettaa itsensä kärsimään? Että ikäänkuin ansaitsisi kärsimyksen? Haha ehkä lähin ajattelemaan siis vähän tunteella. Itse kuitenkin ajattelen asioita, jotka tuo minulle hyvää oloa. Hyvää mieltä, lempeyttä ja voimaa. Vielä siinä maaliviivallakin, ei lopenuupuneena, vaan hymyhuulilla. Mutta mielenkiintoisia ajatuksia sinulla lopulta. Sai ajattelemaan! Tsemppiä treeneihin ja pikaista toipumista! :)

Hymyileoletupea

Tieksää Satu mää jotenkin arvasin, että sä olet eri mieltä tästä kärsimysasiasta :) Sä oot nainen niin loistavassa kunnossa, ettet sä kärsi :D No ei vaan, luulen, että se johtuu tosta sun ihanasta positiivisuudesta ja tosiaan siitä että lähestyt asioita tuon hyvän olon kautta.

Nyt muuten saman tien, kun kirjoitin tuosta "sun ihanasta positiivisuudesta", niin aloin miettimään, että tarkoittaako tää nyt sitä, että olen negatiivinen? Mutta sitten tajusin, että enhän mä pätkääkään ole. Tämä kärsimyksen kautta asian näkeminen kuulostaa ehkä radikaalilta, mutta niin se vaan mun kohdalla menee. Kelattiin just tässä kotisohavalla Sekopääjuoksijan kanssa meidän motiiveja juoksemiseen ja molemmilla juoksussa on ehdottomasti suurin motivaattori tuo henkinen puoli. Ja sitten se kärsimys. :D Siis eihän se juoksemaan saa, että tuntuu pahalta ja kärsii, mutta se, että juoksee siitä huolimatta, saa. <- olipa outo lause.... Jotenkin se vain koukuttaa ja jotenkin mä huomaan nauttivani elämästä enemmän ylipäätään sen ansiosta. Vitsit kun tätä on vaikeeta selittää kuulostamatta ihan pöljältä. Mutta summa summarum - ihan suoraan voin myöntää olevani tämän asian suhteen jonkun sortin masokisti. Kuten tuossa kommentissa Mikalle totesin - meikäläisen kunnolla se on ihan hyvä juttu, sillä muuten juoksut olis tyssänneet jo aikaa sitten.

Ihanaa Satu, kun kävit esittämässä erilaisen näkökulman. Mä luulen, että monen muunkin kohdalla se menee juuri noin kuin sulla. Kiitos tsempityksestä, flunssa on onneks lähes selätetty. Ihania treenejä sinulle myös! <3

Satu / Juoksuaskeleet (Ei varmistettu) http://juoksuaskeleet.blogspot.fi

Heh ihana sinä, kiitos sanoistasi!! Mutta joo, kyllä mä luulen jokseenkin tajuavan kuitenkin sen pointin. Ainakin sen fiiliksen sen jälkeen, kun tuntuu ettei metriäkään jaksa tai pysty, ja sitten yhtäkkiä pystyykin. :) Ja yksi ultrajuoksija mulle sanoikin, että tässä lajissa pitää tykätä kivusta. ;) Hehe. Eli sä oot siis oikeella tiellä mimmi!! Hyvä, että oot tervehtynyt! Täällä puolestaan kärsitään superflunssasta matkan jäljiltä, mutta josko tämä tästä pikkuhiljaa.. Vielä olis hyviä hiihtokelejä jäljellä, kunhan tervehtyy. :)

Hymyileoletupea

Voi ei - superflunssa ei kuulostaa laisinkaan kivalta :( Toivottavasti se lähtee myös supernopeesti pois :) 

Eli pikaista paranemista! Tuo hiihto on sellanen laji, jonka makuun mä en oo päässy. Johtunee paljolti siitä, että näillä leveysasteilla talvi kestää nykysin 2 päivää eli siinä kohtaa kun harkitsee suksien ostamista, talvi on jo puoliks ohi :D Toivottavasti pääset pian laduille. 

poppis

Tulin vielä kommentoimaan tuota kärsimyspuolta juoksusta. Mulle se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Vaikka homma sujuisikin, se on jossain siellä taustalla kuitenkin olemassa. Ja jos katsoo mun marakuvia (ei, ei älä tee sitä), niistä huomaa etten tanssi kukkasilla, en vaikka olo olisikin mitä parhain. 

Täytynee pohtia tätä aihetta vielä hieman tarkemmin. Illan pitkiksellä siihen on liikaakin aikaa ;)

Hymyileoletupea

Heiii kivaa, kun tulit takas kommentoimaan :) Tämä on selkeesti aihe, joka herättää miettimään. Kelasin omaa juoksuhistoriaani tässä ja tajusin, että kärsimyksellä on ollut roolinsa aina mun juoksuissa. Alunperin aloin juoksemaan, koska olin elämässäni vähän aallonpohjassa ja oli pakko saada jollakin keinolla pää irti siitä kaikesta murheenalhosta. Se toimi ensin hieman ja mitä enemmän juoksin, sitä enemmän alkoi elämäkin taas näyttää elämisen arvoiselta. Kun keskittyi siihen kipukynnyksen rajoilla menemiseen, niin sitä ei paljoa murheitaan miettinyt. Silloin juoksin lyhyttä ja lujaa. Aina tuntui ihan hiton pahalta ja sitten, kun pääsi kotiin, niin ihan hiton hyvältä :D Sitten kun elämä alkoi voittaa, niin matka alkoi pitenemään ja vauhti hidastumaan. Mutta silti se kärsimys oli se eteenpäin ajava voima. Kun aiemmin oli iloinnut siitä, että sen kärsimyksen ansiosta sai päätä tyhjennettyä murheesta hetkeksi, niin nyt se kääntyi niin päin, että sen kärsimyksen ansiosta arvosti jotenkin vieläkin enemmän sitä, että kaikki on niin hyvin.

Tämmösiä jatkoajatuksia mulla heräsi, kun asiaa pidemmälle pohdin. Toki on niitäkin lenkkejä, kun juoksu tuntuu ihan älyttömän helpolta ja vois vaan juosta ja juosta ja toki sellasten jälkeen elämä maistuu kaksin verroin paremmalta, mutta siltikin luulen, että tuo kärsimys on se liikkeellä pitävä voima. Tai siis sen ylittäminen.

Kuulisin kauhean mielelläni tästä aiheesta sulta lisää, joten jos siellä pitkiksellä herää lisää näkökulmaa aiheeseen, niin pistäppä postaten. Sillä välin mä meen kattelemaan niitä sun marakuvia.... :D Tosta tuli muuten mieleen, että vähänkö olis helmi semmonen postausidea, kuin "kauheimmat juoksukuvani". Tostahan vois jopa pykätä haasteen pystyyn.....

poppis

Viime yön juoksu oli sellaista kärsimystä, etteivät aivot raksuttaneet lainkaan. Pohdinta siis jatkuu kevyemmillä koivilla ;)

Kauheimmat juoksukuvani... Mä repesin :D Sun on ihan pakko pistää haaste pystyyn. Mun mieheni yksi maaliotos olisi ihan kultaa siihen haasteeseen, mutta tuskin suostuu antamaan sitä jakoon. Ehkä vilautan sitä sulle ihan privana ;)

Hymyileoletupea

Mun on ehkä pakko pistää tää haaste pystyyn :D 

Ja tavalla tai toisella mä haluun nähdä ton kuvan :D :D 

Kommentoi