"Paska lenkki"

Ladataan...

Päivän oppi: Huonot päivät on joskus ihan hyväksi. 

Sunnuntaina oli taas pitkän lenkin päivä. Suunnattiin Joutsijärvelle ja tarkoituksena oli juosta kahdenkympin lenkki. Tällä kertaa matkaan lähdettiin eri suuntaan kuin viimeksi eli järveä kierrettiin myötäpäivään. Viime postauksessani mainitsin, että tähän suuntaan maasto olisi helppokulkuisempaa. No eipä ollut ei. Ainut etenemistä helpottava asia oli pitkospuiden vähäinen määrä, mutta muuten pohja olikin sitten jälleen ihan älyttömän hankalaa juosta. Juurakkoa juurakon perään ja välissä kivikkoa kivikon perään. Ei ole helppoa reittiä nähnytkään tämä Joutsijärvi.

Sunnuntain juoksukeli oli ihan loistava. Lämpöä oli vain muutama aste, mutta ilma oli selkeä ja tyyni. Lauantain myrkystä ei ollut enää tietoakaan. Reput selkään ja menoks. Taas päästiin saman tien rytyyttämään metiköihin. Tälläkin kertaa alkumatka oli minulle todella vaikeaa. Sekopääjuoksija paineli edellä omia menojaan ja joutui jatkuvasti pysäämään odottamaan. En kuitenkaan pystynyt kiristämään vauhtia yhtään, sillä jalat tuntuivat nyt pahemmalta kuin koskaan. Ensimmäiset kolme kilsaa tuntui siltä kuin veri ei olisi virrannut ollenkaan polvista alaspäin. Ihan hirveä hapotus ja jalat painoivat tonnin. Maasto ei tarjonnut pätkänkään vertaa helpotusta jaloille. Onneksi kolmen kilsan jälkeen helpotti, kun kroppa alkoi lämmetä ja juoksu alkoi kulkemaan paremmin. Viiden kilsan kohdalla reitille osui noin kilometrin pituinen tiepätkä. Alkuun juoksu kulki sitä pitkin mukavasti ja oli kiva päästä hetkeksi helposti juostavalle pohjalle. Ajattelin, että kaksikymppiä tulee tänään täyteen helposti.

Vähän matkaa tieosuutta juostuamme aloin tuntemaan outoa painetta oikean jalan nilkassa kehräsluun alapuolella. En maininnut asiasta vielä mitään, kunnes hetken päästä paine muuttui kivuksi. ”Mulla on joku omituinen kipu nilkassa”. ”Sitten kävellään”, sanoo sekopääjuoksija samantien. Siirrytään kävelemään ja hetken päästä päätetään kääntyä takaisin. Ei mitään järkeä jatkaa matkaa, joten uganda kehiin. Jestas, että ottaa päähän! Joudun kävelemään hetken matkaa puoliksi nilkuttaen, kunnes kipu katoaa ja nilkka tuntuu täysin normaalilta. Tieosuuden jälkeen päästään takaisin polulle ja päätän, että kokeillaan juoksemista. Kävellään sitten jos siltä tuntuu. Käveleminen ei tosin juurikaan houkuta, sillä kävellessä tulee nopeasti vilu. Niinpä jatketaan juoksemalla, tällä kertaa minä etummaisena.

En tiedä mitä tapahtuu, mutta polulle päästyämme juoksu alkaa kulkemaan älyttömän hyvin. Jalat tuntuvat tosi keveiltä, nilkkaan ei satu ja juokseminen on tosi helpon tuntuista. Lisään vauhtia ja annan polun vain viedä. Paluumatka sujuu reippaasti. ”Kauhee vauhti sulla on päällä” huutaa sekopääjuoksija perässä. Vitsit, miten tuo kommentti tuntuu hyvältä. Ainakin kuntoa riittää. Sitten iskee ahdistus. Harmittaa, kun juoksu kulkisi ja olisi ihan kauhea into juosta, mutta paikat protestoi jo tässä vaiheessa. Huolettaa, surettaa, ahdistaa. Loppumatka päätetään oikaista tietä pitkin. Tiellä nilkan kipu palaa. Matkaa on jäljellä kilometrin verran. Tässä kohtaa loppuu kellostakin akku. Hemmetti! Kävellään viimeiset sata metriä autolle, meikäläinen häntä koipien välissä. Tämä kahdenkympin sunnuntailenkki supistui vaivaiseen kahteentoista kilometriin. Itsetunto supistui minimiin. Automatkalla kotiin ei päässä kovin aurinkoisia ajatuksia liiku. Paska lenkki!

Mä en tiedä, onko tuo marraskuu jotenkin sellaista vuodenaikaa, joka syö ihmisen itsetuntoa, mutta olen viime aikoina huomannut tarttuvani enemmän negatiivisiin kuin positiivisiin asioihin. Aivan liian monta kertaa olen yllättänyt itseni dissaamasta itseäni. Tuon sunnuntain lenkin jälkeen myörin hetken aikaa melkoisen alakuloisissa fiiliksissä, miettien ainoastaan kaikkea negatiivista. Sen sijaan, että olisin iloinnut siitä, miten hyvin juoksu paikoin kulki, tartuin ainoastaan siihen, ettemme päässeet juoksemaan kahtakymmentä kilometriä. Sunnuntain lenkki oli tähän asti juoksemistamme rankin, jalat joutuivat tosi koville. Tuon faktan unohtaen tartuin kuitenkin ainoastaan nilkkakipuiluun ja jäin murehtimaan sitä. Ajatukset olivat kutakuinkin sitä luokkaa, että ”paikat hajoo ja nyt tyssää juoksut”. Maanantaina nilkassa ei tuntunut mitään kipua, mutta oikea polvi kipuili omituisesti. Tadaa – kas uusi negailun aihe. Niinpä googlettelin puolet päivästä kaikenmaailman juoksijan rasitusvammat läpi ja maalailin kaikki mahdolliset pirut seinille. Illalla menin fysioterapautille, joka hieroi jalkojen lihaskalvoja auki. Olivat kuulemma reisistä aivan tukossa. Sattui ihan jumalattomasti, mutta käsittelyn jälkeen polvikipu helpotti saman tien. Kyseessä ei ollutkaan siis mikään rasitusvamma, vaan reiden kireät lihaskalvot, jotka vaikuttavat myös polveen ja mitä todennäköisemmin myös nilkkaankin. Kannatti taas panikoida.

Ratsastuksessa opin aikanani sen, että pitää osata ottaa ilo irti pienistäkin onnistumisista. Tuon lajin parissa opin myös sen, että huonot päivät ovat niitä, jotka opettavat eniten. Huonojen päivien ansiosta kehittyi, hyvinä päivinä sitten vain nautittiin työn hedelmistä. Toki ratsastuksessakin huonot päivät söivät naista, joskus ihan olan takaa, mutta vuosien varrella oppi kuitenkin hyväksymään ne osaksi lajia ja olemaan hajoilematta niihin. Ehkäpä siis pitäisi omaksua tuo ratsastuksessa opittu asenne uudelleen. Lopujen lopuksi ei ole olemassa mitään paskaa lenkkiä tai piloille mennyttä treeniä. On vain parempia päiviä ja huonompia päiviä. Jokaisesta voi oppia jotain ja monesti niissä huonoissakin päivissä on jotain hyvää. Usein paljon enemmän kuin haluamme huomata.

Share

Kommentit

Suvi K.
Sisunainen

Tiedän todella hyvin tunteen. -.- Välillä vaikka ois objektiivisesti ajatellen kuinka hyvät treenit, joku tyhmä pikkuasia jää harmittamaan koko loppuillaksi. On sitä ihmisen pää omituinen.

Toisaalta, mun korvaan toi kuulosti siltä, että pysy nyt vaan tiukasti siellä juurakoissa (joita kai oli tarkoitus treenata?) niin hyvin menee. :D

Hymyileoletupea

Näin se on ja yleensä vielä paisuttelee niitä negatiivisia juttuja ja sit vasta onkin vaikea enää nähdä mitään positiivista, vaikka niitä oliskin. 

Juu ja samaa oon tässä sanonut, että pitäis vaan pysyä pusikoissa. Oon suorastaan alkanut jo kammoomaan noita tiepätkiä :D 

Saranda
Tyhjä ajatus

"Loppujen lopuksi ei ole olemassa mitään paskaa lenkkiä tai piloille mennyttä treeniä. On vain parempia päiviä ja huonoimpia päiviä." Mielettömän hyvin sanottu!

Mä näen niin itseni tästä postauksesta..:) (Paitsi että musta ei todellakaan ole juoksemaan 20km parhaimpinakaan päivinä :D vielä!) Sain tästä jotenkin hirveästi energiaa, ja pyrin pitämään sun sanat mielessä seuraavan kerran kun on paska treeni huono päivä!

Hymyileoletupea

Kiitos Saranda :) Ihan loistavaa, jos sait tästä energiaa. Mä sain sun kommentista hyvän mielen :) Kivoja lenkkejä sulle! 

Kommentoi

Ladataan...