Post ultra depression

Päivän oppi: Tänään on ihan paras päivä!

Ymmärrän nyt, miksi maraton- tai ultrajuoksuihin jää niin helposti koukkuun. Vaikka olen ollut vasta kahdessa kisassa, niin silti huomaan minulle jo muodostuneen jonkinmoisen juoksun jälkeisen fiiliskaavan.

Se menee näin:

Kisan aikana ja heti sen jälkeen voi käväistä mielessä "ei koskaan enää" -fiiliksiä. Ne saattaa jopa sanoa ääneen. Esim. Karhunkierroksella ajattelin juoksun aikana useaan otteeseen, että tämä oli nyt tässä ja kaikenmoiset haaveet ultrajuoksusta voin haudata saman tien. Pallaksen jälkeen taasen sanoin heti, että Vaarojen maraton saa kyllä nyt jäädä. Liikaa rasitusta aloittelijan kropalle puolessa vuodessa.

Seuraavana päivänä saattaa vielä harmitella jotain asioita juoksusta. Karhunkierroksen jälkeen harmittelin sitä, että en piiskannut itseäni juoksemaan enemmän ja Pallaksen jälkeen harmittelin sitä, että en pakottanut itseäni juoksemaan koko lopun tiepätkää.

Melko nopeasti aika alkaa kuitenkin kultaamaan muistoja ja kaikki matkan varrella olleet vaikeudet pyyhkiytyvät hiljalleen mielestä pois tai jopa muuttuvat kunnian hetkiksi, joita alkaa muistella ylpeydellä. Kisan aikana koettu tuska ja kipu unohtuu ja hetken kuluttua muistaa ainoastaan sen hetkessä elämisen tunteen, jonka juoksun aikana on kokenut. Kaksi päivää Pallaksen kisan jälkeen aloin puhumaan jo muodossa "jos juoksen Vaaroilla". Muutaman päivän kuluttua puhuin muodossa "sitten Vaaroilla".

Viimeistään viiden päivän kuluttua kisasta iskee voittajafiilis. Kaikki juoksun aikana koettu tuntuu mahtavalta ja tekisi vain mieli syleillä maailmaa ja kertoa, mitä upeaa on päässyt kokemaan. Tuntee olevansa onnekas ja etuoikeutettu. Tuntee olevansa osa jotain suurempaa. Huomaa fiilistelevänsä mennyttä lukemalla muiden blogipostauksia kisasta, katsomalla kisavideoita netistä ja hakemalla keinolla millä tahansa sitä kisapäivän fiilistä takaisin.

Sitten tulee tyhjyys. Alkaa kaipaamaan takaisin. Tuntuu kuin missään muualla ei voisi olla yhtä paljon elossa. Tuntuu kuin olisi jättänyt osan sielustaan poluille ja sitä on lähdettävä etsimään sieltä uudelleen. 

Tämä on vakava tila. Diagnosoin sen ultrajuoksun jälkeiseksi masennukseksi. Tila johtaa vääjäämättä uusiin tyhmiin päähänpistoihin. Sekopääjuoksija sanoo tunnistavansa oireet. Ne eivät hänen kokemuksensa mukaan johda kuin yhteen suuntaan. Sanomattakin on kai selvää, että Vaarojen Maratonilla juostaan taas. Olen menetetty tapaus.

Kuva: Juha Saastamoinen ONEVISION 

 

Share

Kommentit

Suvi K.
Sisunainen

Mä en ole vielä edes osallistunut yhteenkään juoksutapahtumaan ja mietin jo ensi kesän kisakalenteria... :D Sitä paitsi sun on PAKKO tulla Kolille, koska mä en muuten uskalla mennä yksin. Ja ton jälkeenhän se on ihan pikku juttu. ;)

Hymyileoletupea

:D enköhän mä siellä Kolilla rymyä, jos ei nyt mitään mutkia tule matkan varrelle. Ei kahta ilman kolmatta :) Kolin mestat on etenkin Ryläyksen osalta tosi haastavat ja nousumetrejäkin taitaa tulla neljäkolmosella lähes saman verran jos ei jopa enemmän, mitä Pallaksella oli. Eli ei oo mitään helppoa tulossa + veikkaan, että mun jänis loikkii jotain pidempää matkaa, joten vetojuhtakin on pelistä poissa :) Hurja haaste siis edessä taas, mutta kyllä sinne Kolin vaaroille yksi etanakin mukaan tarvitaan. :)

Ja älä sä turhaan jännitä omaa juoksua. Se tulee menemään hienosti läpi :) 

 

Mika (Ei varmistettu) http://kevyetkilometrit.blogspot.com

Tuttua :) Mun tämän vuoden tavoitteeni (kuusi maratonia) piti olla vain ainutlaatuinen kokeilu. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin todennäköiseltä että juoksen niitä vuonna 2017 yhtä paljon tai jopa enemmän. Aivan kuin juoksutapahtuman traumojen ja onnistumisten jälkikäsittelyyn kuuluisi ilmoittautuminen seuraavalle reissulle. Ihan hullua. Ei kai haluaisi ajatella että se kaikki on jo takana vaan mieluummin katsoo eteenpäin kohti tulevaa.

Kai tää on jonkinlaista endorfiininarkkaamistakin. Tosin itse en koe että tarvitsisin koko ajan isompia ja vaativampia haasteita, 42.2km tuntuu just nyt sopivalta pätkältä. Mutta elämyksiähän tässä tottakai haetaan. Asioita joita voi jakaa hienojen ihmisten kanssa. Niitä nimittäin löytyy tämän harrastuksen - tai no, oikeastaan jo elämäntavan - parista todella paljon.

Hymyileoletupea

Erittäin hyvin Mika sanottu jälleen kerran! Se on varmaan juurikin noin, että ilmottautuminen seuraavalle reissulle on iso osa tuota jälkikäsittelyä. Varmaan johtuu myös osittain siitä, että jokaiselta reissulta jää aina hieman hampaankoloon ja on ilmoittauduttava uusiin karkeloihin, jotta saisi hampaankolonsa tyhjäksi. :D Mikä johtaa päättymättömään kierteeseen, koska ainahan sinne hampaankoloon jotain jää, vaikka kuinka hyvin menisi. 

Ja allekirjoitan myös täysin tuon endorfiininarkkaamisen. Sillekin addiktoituu, että taistelee läpi pahan olon. Itse en myöskään tällä hetkellä näe, että menisin kohti vaativampia haasteita. Matkallisesti siis. Tuo 55 oli aika maksimi nyt. Ja sitäpaitsi, kun jokainen kisa on omansa. Ikinä ei tiedä juokseeko helteessä, myrskyssä, tuleeko ongelmia vatsan tai jalkojen kanssa. Näillä matkoilla ja tällä kuntopohjalla jokainen kisa on kuitenkin itsensä ylitys. Tuo 6 maratonia vuodessa on muuten ihan huikea - tavoitteena ja saavutuksena. Ja uskon, että sulle käy juurikin noin. Vuonna 2017 jotain vielä enemmän ;)

Voi vaikuttaa ehkä ylemmyydentuntoiselta (en tiedä onko tuollaista sanaa olemassakaan, mutta en löytänyt tähän nyt millään sitä sanaa, mitä hain), todeta, että uskon tämän lajin muuttavan ihmisten elämänkatsomusta ihan valtavasti. Sitä muuttuu positiivisemmaksi ja ehkä jopa myötätuntoisemmaksi. Sijoituksilla tai ihmisten ulkoisilla olemuksilla ei ole enää niin merkitystä. Ymmärtää, että jokainen käy omaa kisaansa ja jokaisella on se oma menneisyys, jota kantaa mukanaan. Itse huomaan, että olen jo nyt pääsemässä eroon siitä, että vertaan itseäni muihin. On parempi olla omissa nahoissani nyt. Jotenkin suhtautuu kokonaisvaltaisemmin rennommin elämään ja silti arvostaa pieniäkin asioita ihan uudella tavalla. Uskon, että tämä yhdistää tämän lajin parissa olevia ja sen vuoksi on niin hienoa olla osa sitä. 

Kommentoi