Shake it off

Päivän oppi: Mieti mikä on turhaa ja hylkää se. 

Päässäni on soinut pari päivää tuo hemmetin tyhmä Taylor Swiftin renkutus Shake it off. Tai oikeastaan pari päivää kaikki on ollut muutenkin ihan hemmetin tyhmää, joten rasittava korvamato sopii kuvioon. Maailmankaikkeuden mittakaavassa meikäläisen hemmetin tyhmää on mikroskooppisen pientä. Ei siis ole sattunut mitään vakavaa. On sattunut pari pientä tyhmää juttua, jotka olen paisutellut päässäni suureksi, megalomaaniseksi vitutukseksi. Liian herkkä mieli pahoittaa itsensä aivan liian helpolla. Pitäisi olla enemmän eteenpäin sano mummo lumessa –asennetta. Yleensähän sitä onkin. Nyt ei ole jostain syystä ollut. On vaan ollut vitutus ja minä. Siinäpä sitten olen möyriskellyt nyt parin päivän ajan. Ja silloin, kun mieli on vitutustilassa, niin kaikki minimaalisetkin epäonnistumiset vain ruokkivat ko. tilaa. Paska mave-maksimitulos, jäätävä tempaus-/rinnalleveto- tai oikestaan mikä tahansa punttiliike-tuska crossfitissa ja lenkin jälkeen kipuileva jalka. Kaikki noista ovat entisestään edesauttaneet vitutustilan maksimoitumista. Lopulta olen siinä pisteessä, että minua vituttaa, koska minua vituttaa. Naurettavaa pelleilyä.

Sitten tänään töissä sattui hassu juttu. Olin saavuttanut jonkinmoisen vitutuksen ultimaalisen kliimaksivaiheen ja ilmoittanut myös tämän kavereille. ”Meikä kaivaa nyt jonkun kuopan ja hautautuu sinne vähäksi aikaa”. Joo ylidramaattista, mutta säälittävä sympatiapisteiden keräys toi heti pienoisen helpotuksen. Sain ihanilta ystäviltä tsemppaukset ja mikä parasta myös makeat naurut päälle. Huumori toimii meikkiksellä aina, varsinkin huono huumori. Luojalle kiitos hauskoista ystävistä! Sitä paitsi tuossa meikäläisen lauseessahan oli jo havaittavissa pientä toivon pilkahdusta, koska olin hautautumassa kuoppaan vain ”vähäksi aikaa”. Eilen olisin kaivanut kuopan ja jäänyt sinne pysyvästi. Vitutus osoitti siis ehkä kuitenkin jo pieniä lientymisen merkkejä, vaikka edelleen otsassa oli havaittavissa melkoinen uloke. Sitten sattuu se hassu juttu. Istun työpisteelläni, kun ikkunan taakse lentää pikkuriikkinen lintu ja istahtaa ikkunalaudalle. Se jää tuijottamaan minua tosi vihaisesti. Katse on jotenkin ihan läpitunkeva. Get a grip Johanna! Alkaa naurattaa ja lintu vaan tuijottaa. Siinä hetkessä ymmärrän, että meikäläisen vitutus on aika perusteetonta. Tai ainakin se on täysin turhaa. Lintu lentää pois.

Tajuan, että vitutus on eräänlainen itsekurituksen muoto. Hyvin turha sellainen. Paskassa fiiliksessä möyrintää. Paskamaista siinä on kuitenkin se, että harvemmin tämä möyriminen korjaa mitään. Voi kärvistellä ja negailla, mutta harvemmin se muuttaa vitutuksen alkusyytä mihinkään suuntaan. Vitutuksessa hedelmällisintä on varmaankin se vaihe, kun tajuaa kuinka älytöntä se vittuuntuminen alun perin oli. Kun toteaa, että eihän tässä nyt ole mitään hätää. Naurahtaa itselleen, ottaa sen gripin ja ravistelee vitutuksen pois. Ehkäpä Taylorin hemmetin tyhmässä renkutuksessa siis piilee joku järjen siemen. Meikä tarvitsi yhden kiukkuisen pikkulinnun ravistellakseen vitutuksen pois. Eteenpäin sano mummo lumessa!

Kuvan lintu liittyy tapaukseen.

 

Share

Kommentoi