Ladataan...

Päivän oppi: Pääsääntöisesti elämisen pitäisi olla kivaa.

Olen törmännyt viime aikoina pariin henkilöön, joille liikuntaan ja treenaamiseen liittyy, no ilkeästi sanottuna, jotain hivenen pakkomielteistä. Heillä on mielestäni jossain määrin väärä lähtökohta liikunnalle. Tämä on saanut pohtimaan myös omia tarkoitusperiä ja motivaatiota liikunnan suhteen. Samalla se on saanut aikaan jokseenkin ahdistavaa fiilistä siitä, mitä kaikkea voi liikuntaan liittyä. Nämä mielestäni jollain tapaa pakkomielteiset henkilöt ovat olleet miehiä. On ollut yllättävää huomata, kuinka paljon miehilläkin liittyy liikunnan harrastamiseen ulkonäkökeskeisyyttä. Yleensähän tätä pidetään naisten ”vaivana”. Motivaatio liikuntaan saadaan siitä, että pystytään kasvattamaan lihasmassaa tai pystytään pudottamaan painoa, vaikka kyseessä olisi ihan normaalipainoinen henkilö. Motivaatio ei tulekkaan siitä, että pysyttäisiin hyvässä kunnossa ja terveenä. On surullista, miten liikunnasta on tullut jotain, mitä tehdään tavallaan muita eikä itseä varten. Kaikki motivaatio hommaan tulee siitä, että näytetään muiden silmissä paremmalta. No ei siinä mitään, onhan sekin yksi tapa motivoida itseään ja toki on aina positiivista, että liikkuu. Mutta kuinka pitkälle homma voi tällä tavalla kantaa?

Toinen mielestäni väärä motivaation lähde on se, että liikunta antaa luvan syödä. Että vasta sitten voi syödä hyvällä omalla tunnolla, kun on ensin treenannut hiki päässä ja hampaat irvessä. Sitten tuijotetaan sykemittaria ja saadaan hyvää fiiliistä ja täyttymystä sen näyttämistä kulutetuista kaloreista. Itse en kulutettujen kalorien laskemiseen usko. Ihan suoraan sanottuna dissaan jopa vähän sykemittareitakin. En tykkää liiallisesta tekniikan ja liikunnan yhdistämisestä enkä varsinkaan erilaisista mittareista. Ne tuovat väistämättä liikuntaan sellaisen kulman, että kyseessä on suorite, jota mitataan. Keskisyke, maksimisyke, kulutetut kalorit. Noiden mittarien tarjoamat tulokset eivat anna minulle mitään. Minulle riittää se, että tulee kunnolla hiki ja että hengästyn tai väsähdän huolella. En tarvitse mitään mittaria kertomaan kuinka tehokas treenini on, tiedän sen kyllä ihan ilmankin. Kulutettujen kalorien kyttäämisessä on itse asiassa mielestäni jotain melko lailla pimeää. Jos miettii, että juoksija kuluttaa maratonin aikana keskimäärin 2600-2800 kcal. Miettikääpä millainen urakka on juosta maraton? Minkälaista valmistautumista se vaatii ja miten kuluttavaa se on kropalle? Voisi hyvin kuvitella, että maratonin aikana kaloreita kuluisi ainakin triplat tuosta edellä mainitusta määrästä, kun suhteuttaa homman sen rankkuuteen. No miettikääpä kuinka helppoa on syödä tuo 2800 kcal? Yksi TV-Mix pussi (1157 kcal), 1 medium kotipizza (965 kcal), puoli litraa Pepsiä (226 kcal), puoli pussia (150g) perunalastuja (802 kcal). Perusviikonlopun mättöeväät ja paukutaan jo yli 3000 kcal. Eli siis pitäisikö aina käydä juoksemassa maraton, jotta saa oiketuksen lauantaimätöilleen? Näinhän se karkeasti ottaen menisi, jos lähtee tuohon kulutettujen kalorien kyttäämismalliin. Sen lisäksi, että kalorien laskeminen ei kiinnosta minua missään muodossa pätkääkään, en myöskään usko siihen, että mittarit edes antavat oikeaa tulosta. Kalorinmittaus onkin mielestäni eräänlaista itsepetosta. Tuloksiin luotetaan liian sokeasti, mikä taas ohjaa omaa käytöstä väärään suuntaan. Itse yritän ajatella asiaa niin, että syömäni ravinto tarjoaa polttoainetta liikuntaa varten, eikä niin, että liikunta polttaa syömääni ravintoa. No joo, tämä voi nyt ehkä kuulostaa jeesustelulta ja myönnettäköön myös se, että omakin treenaamiseni on joskus perustunut puhtaasti ulkonäöllisiin seikkoihin. Ja perustuuhan se vähän vieläkin, mutta tästä ajattelumallista on kova pyrkimys päästä tyystin eroon.

Oikeasti? Kuinka tyhmänä meitä pidetään? Tai kuinka tyhmänä pidämme itseämme? (Kuva www.polar.com

Tänä aamuna ajelin töihin klo 7.30 Crossfitin aamutreenien jälkeen. Tämän aamun treeni oli ihan tappo. Autolla ajaessani heräsin yhtäkkiä omaan loistavaan fiilikseeni. Olotila oli jotenkin vain kertakaikkisen mainio. Olin ylpeä itsestäni, koska kiipesin köyttä pitkin ja koska annoin aivan kaikkeni. Mutta ennen kaikkea olin hyvällä fiiliksellä, koska oli jälleen kerran niin älyttömän kivaa. Oikeasti hei, mitä muutakaan motivaation lähdettä sitä loppujen tarvitaan? Ja tämä pätee ihan kaikkeen elämässä. Pitää vain olla kivaa, pirun kivaa!!! Eiköhän lähdetä siitä, että pidetään kivaa? That’s it!

Share

Ladataan...

Päivän oppi: Matkanteosta tulee huomattavasti hauskempaa, kun lakkaa pelkäämästä eksymistä. 

Terkkuja Crossfit treeneistä. Oli siistii! On ollut joka kerta. Starttikurssista on nyt aikaa reilu kaksi kuukautta. Tämän jälkeen olen käynyt Crossfittaamassa 3-4 kertaa viikossa. Voisi sanoa, että laji on vienyt aika lailla mennessään. Kuten arvelinkin, on Crossfit sen tyyppistä treenaamista, josta meikkis nauttii. Monipuolista, tehokasta, vaikeaakin, mutta kivaa, kivaa, kivaa. Tässä kohtaa pidetäänpäs pieni aloittelijan tilannekatsaus. Vuoden päästä voi olla sitten kiva tsekata tilanne uudelleen.

Vahvuuteni Crossfitissä:  Juoksu

Heikkouteni Crossfitissä: Kaikki muu, paitsi yllämainittu

Joo meikäläisen vahvuusalue on vielä aika kapea. Juoksussa pärjään, siinäpä se. Se on selkeästikin sopivan yksinkertaista minulle. Siirtää toinen jalka toisen eteen... 

No entäs ne heikkoudet? No niitähän riittääkin. Mutta jos puhutaan niistä, joissa meikkis specially sucks, niin löytyy pari suosikkiliikettä, joissa tumpeloin oikein huolella joka kerta.

Tempaus: Huoh! Tempauksessa meikäläisen heikkoudet pääsevät oikein perusteellisesti oikeuksiinsa. Olen nimennyt itseni tempausääliöksi. Tempaus on mielestäni älylaji. Ei kuulemma ole, pitää vaan tehdä. Mun mielestä älykkyys pilee juurikin siinä, että kykenee nollaamaan pään ja suorittamaan. Meikä ei pysty. Sen sijaan alan miettimään liikaa, kroppa menee totaalijumiin, seuraa jotain käsittämätöntä unnajunnaa ja ohjaaja raapii päätään vieressä. Ei vaan tule sitten mitään. Homma on niin säälittävää, että hävettää melkein. No haasteita pitää olla. Tempauksessa riittää haastetta meikäläiselle varmasti loputtomiin.

OHS (valakyykky): Juu ei! Mun kroppa on sotajalalla tätä liikettä vastaan. Homma kusee suurin piirtein jo pelkän puukepin kanssa tehtynä. Levytangon kanssa se kusee todella pahasti. Kiristää lapaluiden välistä, sattuu olkapäistä, ei pelitä ei pelitä. Ihan suoraan sanottuna meinaa tulla kakat housuun tätä liikettä tehdessä. Meinaan lentää vuoroin nenulleni, vuoroin persuksilleni. OHSn suhteen fiilikset eivät silti ole yhtä toivottomat kuin tempauksen. Uskon, että tässä voin kehityä, kunhan vain hinkkaan liikettä riittävästi ja saan lavat ja olkapäät auki. Viimeksi sain apua jo hivenen siitä, kun kavensin otettani. Joten treeniä treeniä vaan. 

Köysikiipeily: No tässä on sentään tapahtunut kehitystä. On ramp -kurssilla en meinaan päässyt mihinkään, koska en osannut ottaa jalkalukkoa. Mutta voi sitä ilon ja ylpeyden tunnetta, kun vihdoin onnistuin kiipeämään köyttä pitkin. Tällä hetkellä meikkiksen köysikiipeily on hyvin käsivoimapainotteista. Tämä siitä syystä, että tumpelon jalkalukkotekniikka on  edellen hakusessa. Niinpä sitten roikun kuin apina köydessä pelkillä käsivoimilla sillä aikaa, kun ikuisuudelta kestävän ajan yritän sovittaa koipiani köyden ympärille. Aika hemmetin tehokasta käsitreeniä. Ja takuuvarmasti myös koomista seurattavaa... Tämän liikkeen suhteen on suuri motivaatio oppia hallitsemaan se hyvin. Ainoa asia joka huolettaa on se, että jos apina saadaan katonrajaan asti, niin millä tyylillä apina saadaan sieltä takaisin maahan? 

Boksihypyt: Näyttää siltä, että meikkiksen ponnistusvoima on ihan nolla. Tää on ihan kammolaji mulle. Kroppa tuntuu painavan tonneja hypätessä. Ei tietoakaan elastisuudesta. Tällä hetkellä pelkkää selviytymiskamppailua. Lentäjänpojaksi sitten vaan opiskelemaan. 

Kippi ja tästä johdettavat liikkeet: EI! Miten hitossa? Ei kykene! 

DU (double under): No kuka hitto on mennyt keksimään, että sen hyppynarun yli pitää hypätä kerralla kahden pyöräytyksen verran? Joku Rocky Balboa? Varmaan pitää sitte pistää jotku Eye of the Tigerit soimaan, koska tällä hetkellä mulla ei ole edes yritystä onnistua tässä. Hyppään vaan hiton nopeella vauhdilla niitä ykkösiä. 

Muitakin heikkoja liikkeitä siis todellakin löytyy, mutta tuossa ne vahvimmat heikkoudet :) 

Otin viikko-ohjelmaani myös tiistai-aamun Crossfit-treenin klo 6.30 alkaen. Vähän kirpaisee klo 5.30 herätys, mutta on todellakin sen arvoista. Ihan loisto juttu, että salimme tarjoaa mahkut tuohon aamutreenaamiseen. Suosittelen aamutreenaamista lämpimästi kaikille. Ihan helmi tapa startata päivä.

Tällä hetkellä odotan vaan huomista, jotta pääsen taas heilumaan. Mielestäni liikunta ei saa olla velvolisuus tai välttämätön pakko, joka pitää suorittaa. Treenaaminen pitää olla jotain, mitä odottaa sormet syyhyten. Jotain, mitä ei malta odottaa. Muuten homma tyssää melko lyhyeen. Pitää vain löytää sopiva laji itselleen, josta irtoaa hyvää fiilistä jo pelkästä ajatuksestakin. Tämmöstä Crossfit on minulle tällä hetkellä. Niinkuin ovat juoksu, punttitreenaus ja ratsastus. Kuinka onnekas mää sit oon, kun olen saanut noin monta innostuksen aihetta elämääni? Siis todella onnekas! 

Loppuun vielä tämän vuoden Putouksen suosikkihahmoni, Kristiina "Kissi" Vähähiilari. Ihan huikea! Go Kissi! 

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Päivän oppi: syödä pitää

Reseptiä pukkaa. Tai jotain idean tynkää reseptistä paremminkin. Tätä voi taas soveltaa sadalla tavalla. 

Tämä laatikko syntyi alunperin jonkun syö mitä tahansa päivän ja bileviikonlopun jälkimainingeissa, kun rahat oli ryypätty ja peilistä tuijotti jotain selfiekelvotonta. Dagen efter yhdistettynä ugly dayhin. Ei hyvä yhdistelmä! Nälkä kuitenkin oli megalomaaninen, joten vatsan täytettä oli turpeasta olosta huolimatta saatava. Siispä kehittelemään jotain, mitä voi mättää suuhun rutkasti ilman pelkoa turpoamisen tuplaantumisesta. Ja koska rahat oli sijoitettu paikallisen yökerhon baaritiskille, piti sapuskan olla myös persaukiselle sopivaa. Syntyi Lihaviston katumuslaatikko. Laatikon Lihavisto -nimi on lainaus eräältä mieheltä, jonka kanssa kävin taannoin treffeillä. Valitettavasti kyseiset treffit eivät (nekään) johtaneet vuosisadan rakkaustarinaan, vaan pakit tuli Johannalle. Mutta Lihavisto -termi jäi käyttöön. Kaikki ihmiset tulevat elämäämme jostakin syystä. Tämä mies tuli elämääni ilmeisesti sen takia, jotta sain nimettyä laatikkoni :D Tässäpä siis reseptiä Lihaviston katumuslaatikkoon. Tehkääpä hyvin! 

 

Share