Ladataan...

Jos olisin aloittanut blogini vuosi sitten, tämä olisi ollut takuuvarmasti hevos-/ratsastusblogi. Nimittäin vielä tuolloin elin ja hengitin hevosia. Ratsastus oli minulle kaikki kaikessa ja ihan rehellisesti sanottuna olin nostanut hevoseni elämäni arvoasteikossa asemaan, johon sitä ei varmaankaan ikinä kuuluisi nostaa. Tätä mahdollisesti lukevat, heppapiireistä tutut ystäväni, saavat varmaan nyt jotain pienimuotoisia halvauksia. Minut tuntien he ehkäpä ovat nyt melko ihmeissään, miten voin kirjoittaa jotain tuollaista. Vuosi sitten olisin ollut itsekin. Tuolloin olin lähestulkoon sitä mieltä, että elämää ei ole ilman hevosta ja maailmani romahtaa, jos menetän hevoseni. Olin todella ihmeissäni, jos joku ystäväni valitteli, ettei ratsastus huvittanut. Eihän sellainen nyt voinut olla mahdollista, ettei ratsastus innosta? Itselle tuotti lähestulkoon tuskaa edes antaa hevoselleni vapaapäivää ja pysyä pois tallilta. Ratsastus ja tallilla puuhastelu oli vain parasta, mitä tiesin. Mitä muutakaan voisi olla? 

Kavioliitossa (foto Nelly Stenroos)

Sitten tuli kesä ja elämäni kääntyi vähän mullin mallin. Tuli stressiä, murhetta ja huolta tulevaisuudesta. Hevosasiat eivät enää olleetkaan päällimmäisenä mielessä. Ennen olin aina saanut nollattua pääni tallilla. Nyt se ei onnistunut enää sielläkään. Aloin olla pahantuulinen ja kireä jopa hevosen selässä. Jos ratsastus ei sujunut, niin kärsivällisyyteni oli ihan nolla. Hevoseni ei ole sieltä helpoimmasta päästä ratsastaa, mutta olen vuosikaudet jaksanut puurtaa sen kanssa eteenpäin pienin askelin. Aniharvoin olen menettänyt hermoni sen kanssa. Nyt alkoi kuitenkin käymään myös niin. Hevoseni sai maksaa pahasta olostani ja ratsastuskertani päättyivät muutaman kerran siihen, että laskeudun selästä kesken kaiken ja vain itkin. Tässä vaiheessa onneksi älysin viheltää pelin poikki ja annoin hevoselleni useamman viikon laidunloman. 

Laidunkauden jälkeen menimme takaisin kotitallillemme ja palasin normaaliin hevosarkeen. Ratsastin säännöllisesti ja valmentauduinkin jonkin verran. Ratsastus oli taas ihan kivaa ja minulla oli suunnitelmia jo seuraavan kisakauden varalle. Jotenkin kuitenkin paras ratsastusfiilis oli kadoksissa. En ollut niin motivoitunut kuin ennen. Ajattelin tämän kuitenkin olevan ohimenevää.

Tuli marraskuun loppu. Tuossa kohtaa elämässäni oli vaihe, jolloin vastoinkäymiset tuntuivat suorastaan vainoavan minua. Olin lähdössä kuntosalilta kotiin, kun ystäväni soittaa tallilta, että hevosellani "on varmaan ruokatorven tukos". Muistan reaktioni tuohon puheluun. En ollut pätkääkään yllättynyt. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin itse asiassa olin jo hieman valmistautunut siihen, että seuraavaksi sairastuu hevoseni. Elämäni oli tuossa kohtaa vain jotenkin niin mollivoittoista, että se oli jo jotenkin odotettavissa. Olin täysin tyyni ja rauhallinen. Hyväksyin asian saman tien ja aloin ripeästi soittamaan eläinlääkärille. 

Tuon eläinlääkärikäynnin seuraukset olivatkin sitten melkoiset. Ruokatorven tukos saatiin letkuttamalla pois, mutta eläinlääkärin tekemän hoitovirheen takia hevoseni joutui parin viikon klinikkahoitoihin ja useamman kuukauden sairaslomalle. Yhdessä vaiheessa tilanne alkoi näyttämään jo melkoisen heikolta. Olin vaarassa menettää hevoseni, ellei sitä leikattaisi. Jouduin todenteolla pohtimaan sitä, mikä painaa vaakakupissa eniten. Mistä olen valmis luopumaan, jotta hevoseni saa elää? Kuinka järkevää on antaa leikata 17-vuotiasta hevosta, kun leikkauksesta selviämisen mahdollisuuksista ja kuntoutumisesta ei ole tietoa. Mitä sitten, jos maksan useita tuhansia leikkauksesta ja hevoseni jääkin lopullisesti puolikuntoiseksi? Stressin ja henkisen paineen määrä oli tuolloin ihan suunnaton, varsinkin kun henkinen hyvinvointi ei ollut ihan kymppi muutenkaan. Jankkasin päässäni eri vaihtoehtoja eteen ja taakse. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, niin lähes yksinomaan taloudellisista syistä tein päätöksen, että hevostani ei lähdetä leikkaamaan. Olin juuri tehnyt asuntokaupat ja työpaikassani oli YT-neuvottelut käynnissä. Lisäksi olin käyttänyt jo sievoisen summan asunnonhankintaan varatuista säästöistäni hevoseni klinikkamaksuihin. Olisin ajanut itseni taloudellisesti todella ahtaalle, jos hevoseni olisi leikattu. Ei hyvä vaihtoehto ihmiselle, jonka talous on 100% riippuvainen vain omista tuloista. Ensimmäistä kertaa tein hevoseeni liittyvän päätöksen puhtaasti järjellä, enkä tunteella. Kävin asian läpi itseni kanssa ja ehdin jo hyväksymään sen, että tämä oli nyt tässä ja joudun luopumaan hevosestani. Sitten kuitenkin kaikki kääntyikin yht'äkkiä parhain päin ja hevoseni alkoi toipumaan, eikä leikkausta vaadittu. Sain Heikin jouluksi kotiin. 

Ruokatorven tukos tapahtui 29. marraskuuta. Seuraavan kerran pääsin hevoseni selkään helmikuussa. Olin toki onnellinen ja helpottunut, että hevoseni oli toipunut, mutta silti satulaan paluu ei aiheuttanut minussa mitään sen suurempia hurraa-huutoja. Heikin toipumisen aikana olin käynyt hoitamassa sitä kaksi-kolme kertaa päivässä. Lääkitsemistä ja haavanpuhdistusta. Tämän lisäksi tein vuorolleni osuvat tallihommat normaalisti. Hevostelu maistuikin äkkiä vähän puulta ja kakanlappaaminen alkoi suoraan sanottuna viiksettää melkoisesti. Tallihommat eivät motivoineet enää pätkääkään, kun ei päässyt ratsastamaan.

Ensimmäistä kertaa selässä Heikin sairasloman jälkeen. Heikki poloinen kaula nakuna.

Voisi kuvitella, että ratsastusmotivaatio olisi ollut sitten helmikuussa jo melkoinen. Toisin kuitenkin kävi. En sitten tiedä jäikö tuo pelkkien tallihommien tekemisen aikainen ketutus jotenkin päälle, mutta kiinnostus ratsastukseenkin oli aika nollissa. Tsemppasin itseäni ajattelemalla, että pitää olla kiitollinen tilanteesta, jossa nyt olen. Hevoseni oli terve, olin saanut pitää sen itselläni. Ja koska tässä ollaan maksettu itsensä kipeäksi hevosen sairastelun takia, niin kyllä sitä motivaatiota pitää nyt löytyä. Yritin pakottaa itselleni sitä vanhaa ajattelumallia, että hevoseni on minulle suurinpiirtein tärkeintä maailmassa ja ilman sitä ei ole elämää. Tuota tunnetta ei vaan enää löytynyt. Järki oli ottanut minussa vallan. Tunsin itseni tosi kylmäksi, melkein hävetti. Miten ajatusmaailmani oli voinut muuttua niin tyystin ja miksi se oli muuttunut? Päätin myöntää kavereillekin suoraan, että nyt ei nappaa sitten pätkääkään. Ainakin tulisi huolehdittua hevosen säännöllisestä liikutuksesta, kun kaverit länkyttäisivät asiasta minulle säännöllisesti :) 

Motivaationi on edelleen vähän kadoksissa. Jonain päivinä se on parempi ja jonain huonompi. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että oleellista on nyt se, että haluaisin motivaationi takaisin. Jos motivaatiopula lakkaa harmittamasta, niin sitten ollaan huonoilla vesillä. Hevosen pois myyminen on kuitenkin täysin poissuljettu vaihtoehto. Heikistä olen sitoutunut huolehtimaan loppuun saakka. Se on tullut elämääni tarkoituksella ja minä olen tullut sen elämään tarkoituksella. Näin tunteella osaan yhä ajatella, vaikka järki onkin kylmettänyt ne osittain :) Olen oppinut ymmärtämään, että elämää on ratsastuskenttien ulkopuolellakin ja elämää voi olla myös ilman hevosta. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö edelleen nauttisi hevostytön elämästä. Se on antanut minulle niin suunnattoman paljon. Ihania sielunsiskoja ja ystäviä, unohtumattomia hetkiä, onnistumisen elämyksiä, pettymyksiäkin. Se on kasvattanut minut vahvemmaksi kuin välillä itse uskonkaan. Eräs ystäväni sanoi juuri, että hevosnaiset ovat kovapäisiä ja itsenäisiä selviytyjiä, joita ei pienet vastoinkäymiset hetkauta. Juuri tuota kaikkea me ollaankin. Ihan joka ikinen hevosnainen, jonka tunnen. 

Minäpä siis jatkan motivaationi etsiskelyä. Tällä välin en ota asiasta paineita. Ehdin kuitenkin elää jo kuusi ylimotivoitunutta hevostytön vuotta. Ehkä on sallittua välillä olla hivenen vähemmän innostunut. Se on ainakin varmaa, että pakottamalla en motivaatiotani takaisin saa. Niinpä otan rennosti ja nautin humputteluratsastuksesta. Sitä paitsi olen jälleen alkanut nauttimaan jopa kakan lapioimisesta. Toivoa siis on. Kerran hevostyttö, aina hevostyttö. Tällä hetkellä hevostyttö nyt vain sattuu olemaan vähän eksynyt polultaan. 

PS. Selvennettäköön nyt vielä se, että minulle motivaatio tarkoittaa tavoitteellista ratsastusta. Siis sitä, että on halua kehittyä, valmentatua ja vähän kisatakin. Ratsastan siis edelleen hevosellani säännöllisesti eli sitä ei ole hylätty seisomaan tyhjänpanttina. 

 

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Hah - tuon otsikon voisi tulkita monella tapaa. Aikeissa ei ole kuitenkaan kirjoittaa postausta mistään täydellisestä mokastani, vaan ihan siitä itsestään eli asiaa pannukakusta. Edellisen postauksen lopussa pohdiskelin, pystyisikö tekemääni aamiaispancakea valmistamaan ilman reseptissä ollutta kookosjauhoa. Kokeilukeittiö suoritti testinsä tänään ja voi kuinka olenkaan tyytyväinen. Tuli nimittäin tehtyä täydellinen pannari. Kuohkea, sopivan makea ja täyttävä. Onnistuin jopa kääntämään pannukakun yhtenä kappaleena kahden lastan avulla. Resepti sopii omaan kokkailuideologiaani täydellisesti. Minimaalinen määrä raaka-aineita, ei jauhoja eikä sokeria. 

Tämä on sitä paisi varsinainen hyvän mielen pancake, sillä banaanin sisältämä B6-vitamiini edistää hyvää oloa antavan dopamiini-välittäjäaineen tuotantoa aivoissa. Baanaania ei tosin kannata nauttia kovin usein tai suuria määriä, koska se sisältää kohtalaisen paljon fruktoosia ja hiilihydraatteja. Parhain aika syödä banaania on treenin jälkeen. Ennen treeniä banaanin syömistä on ehkä järkevää välttää. Tämä johtuu siitä, että banaani lisää kehon serotoniinin tuotantoa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos vetäisee banaanin ennen treeniä, voi raukea hyvänolontunne viedä parhaimman potkun harjoituksesta. Lähde/mielenkiintoinen artikkeli, jossa kumotaan monta treenaajan ravintomyyttiä: www.poliquingroup.com/ArticlesMultimedia/Articles/Article/953/Blast_From_The_Past_My_Take_On_The_Top_Ten_Foods_F.aspx

Banaani-pancake Vol. 2 (1 iso tai 2 pientä pannaria)

puolikas banaani

1 kananmuna

1/2tl leivinjauhetta

ripaus kanelia

-> Muussaa banaani haarukalla. Sekoita joukkoon kananmuna, leivinjauhe ja kaneli. Paista pannulla kookosöljyssä molemmin puolin 1 iso tai 2 pientä pannukakkua (pancake hajoaa helposti käännettäessä, joten pienemmät kakut on helpompi käsitellä). Nauti vaikkapa marjojen kera. 

 

 

 

Share

Ladataan...

Vaikka siltä voi vaikuttaa, niin ihan kaikki viikonloppuni eivät kulu hiilariövereistä toipuessa. Ehkä kuitenkin siitä johtuen, että nuo herkuttelupäivät usein ajoittuvat viikonlopulle, makeanhimo iskee herkimmin muutenkin viikonloppuisin. Ihmisen pääkoppa on vänkä kapistus. Se ehdollistuu hyvin nopeasti johonkin tiettyyn toimintamalliin. Varsinkin nälkä tai jonkin tietyn ruoka-aineen himo on helposti sellainen asia, jonka päänuppi yhdistää tiettyyn tilanteeseen tai toimintaan. Jos esim. aina tv:tä katsoessa syö jotain, on hyvin pian tilanteessa, jossa ei pysty katsomaan telkkaria syömättä. Sama homma leffaan mennessä. Eihän siellä nyt yksinkertaisesti voi olla ilman saavillista poppareita ja kilon säkkiä irtokarkkeja. Tuosta telkkarin katsomisen ja syömisen kombinaatiosta olen tietoisesti opetellut eroon. Leffassa en moista edes yritä. Sinne mässäily vain jotenkin kuuluu, ei sille mitään voi. 

Minun pääkoppani on siis ehdollistunut siihen, että viikonloppuisin kaipaan jotain makeaa kahvin kanssa. Pullat ja leivokset saavat kuitenkin jäädä kauppaan, sillä en halua ehdollistaa itseäni siihen, että viikonloppuisin niiden syöminen olisi sallittua. Tästä syystä on ollut pakko kehittää korvaavia tuotteita, joita voi syödä kohtalaisen hyvällä omallatunnolla. Kriteereinä on sokerittomuus, gluteenittomuus ja maidottomuus sekä se, että raaka-aineita on vähän. En tykkää kilometrin pituisista resepteistä ja pitkistä valmistusajoista. Kun herkkunälkä iskee, pitää saada helpotusta äkkiä.

Tässä siis pari helppoa helpotusta, jotka sopivat minun ravintoideologiaani. Ohjeista tulee pieni määrä eli jos haluaa herkkua isommalle porukalle, niin sitten vain tuplailemaan tai triplailemaan raaka-aineita. Nämä ovat siitä hyviä resepejä, että raaka-aineiden mittojen kanssa ei tarvitse olla niin millin tarkka. Tämä oli eka kerta, kun minäkin vähän mittailin aineksia. Normaalisti vain lätkin jotain sekaisin kippaan ja katson mikä on lopputulos. Varsinaista kokeilevaa keittiötä siis. 

Suklaamuru-cookiet (4 isoa cookieta)

1/2dl sokeritonta crunchy maapähkinävoita (minulla käytössä Urtekramin luomu Crunchy)

1/2dl sokeritonta mantelivoita (minulla käytössä Carley's Organic)

1 kananmuna

2tl leivinjauhetta

3-4rkl Karppisokeria (*erytritoli) -> maistelemalla taikinaa selviää itselle sopiva makeusaste eli jos tykkäät tosi makeasta, niin karppisokeria voi laittaa enemmän

1/2dl-1dl tummaa suklaata rouhittuna

-> Lämmitä uuni 175 asteeseen. Sotke aineet kunnolla sekaisin ja nostele pellille leivinpaperin päälle lusikan avulla 4 nökärettä (jos haluat pieniä keksejä, tee enemmän nökäreitä, näistä tulee tosi isoja cookieita). Paista uunissa n. 20-25 minuuttia (vähemmän aikaa, jos teet pieniä keksejä). Anna jäähtyä ja nauti vaikkapa kahvin tai teen kera. 

*Erytritoli on on täysin luontainen sokerialkoholi ja maketusaine, jota esiintyy luonnossa mm. viinirypäleissä. Siinä on noin 60-70% sokerin makeudesta. Mielestäni paras hiilariton makeutusvaihtoehto. Se ei sisällä sakkaroosia, fruktoosia, imeytyviä hiilihydraatteja tai kaloreja. Sopii myös diabeetikoille. Sen rakenne on samanlainen kuin tavallisella sokerilla, maku hivenen sellainen viileä, mutta mielestäni melko lähellä sokeria. 

Cookiet sopivat hyvin kahvin kanssa nautittavaksi tai miksei vaikkapa ihan välipalan korvikkeeksi. Olen tehnyt samalla ohjeella näitä myös niin, että olen korvannut suklaan mustikoilla. Toimii tosi hyvin myös niin. Näihin voisi hyvin sopia myös rusinat tai muut kuivatut hedelmät, kuivatut marjat, kuten goji tai mulberry. Mahdollisuudet on rajattomat. Luovuus vain käyttöön. 

Seuraavana ohje, jonka kehitin suklaakakun himoissani. Tässä ohjeessa ei ole mitään makeutusta, koska taatelit ovat itsessään niin makeita, ettei muuta tarvita. Näitä olen syönyt kahvin kanssa sellaisenaan ja joskus myös itsetehdyn jäätelön kanssa. 

Pähkinäiset taateli-browniet (3kpl)

10 kuivattua taatelia

1dl erilaisia pähkinöitä

3tl raakakaakaojauhetta (tätä määrää voi muokata sen mukaan kuinka suklaisesta pitää)

Tilkka vettä

Hieman mantelirouhetta

-> Kaikki aineet tehosekoittimeen. Anna koneen käydä kunnes syntyy massa, josta pystyy muotoilemaan brownieita. Määrästä tulee noin 3 pientä brownieta. Painele päälle mantelirouhetta ja laita pakkaseen tekeytymään hetkeksi. Nauti sellaisenaan tai vaikkapa itsetehdyn jätskin kanssa. 

Loppuun vielä reseptiä tämän perjantaiaamun kokeilukeittiön extempore tuotoksesta, joka osoittautui varsin mainioksi aamupalaksi. Nimittäin banaani-pancake. Ihana ja täyttävä aamupala, joka tyydyttää myös makeannälän. Tähänkään reseptiin ei tarvita mitään lisämakeutusta, koska banaanista tulee pannukakkuun riittävästi makeutta. Miinuksena ainoastaan rakenne. En onnistunut kääntämään pannukakkua hajottamatta sitä. Mutta makuhan se pääasia onkin. 

Banaani pancake (1 pannukakku)

1 kananmuna

Puolikas banaani

1rkl kookosjauhoja

Ripaus kanelia

Tilkka vettä

-> Muussaa banaani haarukalla soseeksi. Lisää kananmuna ja sekoita haarukalla tasaiseksi. Lisää kookosjauho sekä kaneli ja sekoita voimakkaasti, jottei synny paakkuja. Lisää vielä lopuksi joukkoon hivenen vettä. Pannukakkumassan tulee olla melko paksua. Paista pannulla kookosöljyssä molemmin puolin. Nauti marjojen ja banaanisiivujen kanssa. 

Täydellinen perjantai-aamiainen. Tästä tuli hyvälle mielelle. Jäin ainoastaan pohtimaan, että pystyisiköhän tämän pannukakun toteuttamaan ilman tuota kookosjauhoa? Pakko testata - kokeilukeittiö siis jatkaa tutkimuksiaan. Raportoin tuloksista myöhemmin. Nyt makeaa viikonloppua kaikille ♡

Share

Pages