Ladataan...

Narsistin somevinkit postauksen jälkeen jäin edelleen pohdiskelemaan treenikuvia jakavien väitettyä narsismia ja erityisesti omia motivaatioitani tiettyjen somekuvien jakamiseen. Ihan suoraan sanottuna mietiskelin sitäkin, millaisia kuvia kannattaa ylipäätään jakaa, ettei niistä välity tarve korostaa itseään ja todistella paremmuuttaan. Samalla kun pohdiskelin omaa suhtautumistani muiden jakamin somekuviin tajusin lopulta myös yhden seikan. 

Seuraan Instagramissa pääasiassa urheilu- luonto- sekä ruoka-aiheisia kuvia jakavia henkilöitä. Erityisesti urheilukuvia jakavien henkilöiden tilejä käyn tsekkaamassa aktiivisesti. Tämän lisäksi seuraan useita liikunta-aiheisia blogeja. Monesta Instassa ja blogimaailmassa seuraamastani tyypistä on tullut melkeinpä fanituksen kohde, jopa suoranainen esikuva. Sen sijaan, että fanittaisin vaikkapa kansainvälisiä urheilutähtiä, fanitan huomattavasti enemmän ihan tavallisia kuntourheilijoita. Toki jonkun Usain Boltin tai Michael Phelpsin tekemiset saavat haukkomaan henkeään, mutta en heitä millään muotoa voi esikuvanani pitää. Fanituksen kohteeni ovat tavallisia, Suomalaisia naisia ja miehiä, jotka hakevat hyvän kunnon lisäksi elämyksiä ja positiivista mieltä liikunnasta ja eritoten luonnossa liikkumisesta. Kaikkia yhdistää omien rajojen hakeminen ja itsensä haastaminen tavalla tai toisella, mutta ennen kaikkea tavoite ylläpitää fyysistä ja henkistä terveyttä liikunnan avulla. 

Itselläni on lukemattomia kertoja tullut näistä instakuvista tai blogipostauksista ”mäkin haluun” -fiilis. Olen saanut positiivista inspistä ja motivaatiobuustia monesta kuvasta ja blogitekstistä. Sellaisina päivinä, kun liikunta on maistunut puulta tai homma on tökkinyt syystä tai toisesta, olen usein saanut virtaa ja tsemppiä muiden treenikuvista tai juoksukertomuksista. Niinpä haluan tarttua tässä asiassa ilmiön positiiviseen puoleen. Minulla kun on vapaus valita, mitä tilejä ja blogeja seuraan. Haluan seurata sellaisia tilejä, jotka herättävät minussa positiivisia ajatuksia, inspiroivat yrittämään ja haastamaan itseäni, saavat ajattelemaan, että "mäkin haluan" ja "mäkin pystyn" ja antavat minulle noita tosielämän esikuvia. 

Kiitos kun inspiroitte! Parasta perjantaita kaikille. 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Sekä Karhunkierroksella että Pallaksella kisajuoksujeni aikana kapuloita rattaisiin laittoi eniten megalomaaninen yrjötysolo, jonka iskettyä eteneminen muuttui todella vaivalloiseksi. Olen tässä nyt pohdiskellut, mistä se järjetön huonovointisuus ja heikotuksen olo pitkillä lenkeilläni oikein voisi johtua. Kyse kun ei selkeästikään ole mistään imeytymisongelmasta, koska siinä tapauksessa olisin varmaankin laatoittanut huudeja pelkän yrjön nieleskelyn sijaan. Tankkausongelmaan en myöskään usko, sillä esim. Pallakselle tankkasin todella huolella ja juoksunkin aikana tuli nautittua lisäenergiaa lähes kellon tarkkudella. Mielestäni tuo olo ei ole myöskään seinään juoksemista, sillä tiedän kyllä miltä sekin tuntuu. Juoksijan seinällähän tarkoitetaan sitä, kun kropan glykogeenivarastot on käytetty loppuun, lihakset alkavat kipuilla ja jäykistyä ja vauhti hidastuu huomattavasti. Tunnistan kyllä tuon seinäfiiliksen lenkeiltäni. Seinään juostuani jalkojen pakotus on niin voimakasta, että tekee mieli lopettaa saman tien. Seinään törmännyt juoksija joutuu käymään taistelua omaa pääkoppaansa vastaan, kun aivot yrittävät kieltää kroppaa juoksemasta. Kropassa voi olla voimaa ja virtaa vielä vaikka kuinka paljon, mutta kun aivot päättävät, että nyt on aika lopettaa tämä hullutus, kroppakin alkaa antamaan periksi. Näin minä olen seinän kokenut.

Tuo fiilis kropassa on siis tuttua ja ihan järkeenkäypääkin. Glykogeenivarastojen ehdyttyä kroppa alkaa käyttämään polttoaineenaan rasvaa, mikä taasen syö enemmän happea. Näin ollen juoksu muuttuu työläämmäksi ja vauhti hidastuu vääjäämättä. Ymmärrän, että seinään juostessa olo ei jalkojen jäykistymisen lisäksi ole muutenkaan mikään kovin mainio, mutta olen kuitenkin hieman ihmetellyt sitä todella poikkeuksellisen heikkoa ja oksettavaa oloa, joka pitkillä lenkeillä ja molemmissa kisoissa on tullut vastaan. Jos nimittäin mietin noita kisoja, niin en muista kummassakaan varsinaisesti törmänneeni tuohon edellä mainitun kaltaiseen seinään, jossa jalat jäykistyvät. Niissä on tuntunut riittävän virtaa ihan loppuun asti. Sen sijaan Karhunkierroksella ja Pallaksella juoksut menivät läskiksi eniten tuon oksennusolon takia. Se valtavan kuvottava ja heikko olo on lopulta estänyt juoksemisen ja homma on mennyt polkukävelyksi. 

Pari viikkoa Pallaksen jälkeen mittasin isäni mittarilla verenpaineeni. Ajattelin tarkistaa, onko kesän grillimakkara- ja herkkudietti nostanut paineet pilviin. Hirveän huolissani en sentään ollut, sillä verenpaineeni on aina ollut ihan normaali ja ehkä enemmänkin hieman matalan puoleinen. Minulla on ollut tapana mittailla isän laitteella verenpainetta aina hänen luonaan käydessäni ihan huvikseni, koska on oikeastaan ihan hauskaa seurailla mittaustuloksia. Tuon kerran tulos 100/60 oli pienoinen yllätys. En muista, että verenpaineeni ikinä ihan noin alhaisissa lukemissa olisi ollut. En kuitenkaan miettinyt asiaa sen enempää, koska eihän tuo lukema nyt vielä mikään hirveän alhainen ole ja muutenkaan matala verenpaine ei nyt missään nimessä ole negatiivinen asia.

Heikotusolojen jatkuessa lenkeillä ja erityisesti niiden jälkeen aloin kuitenkin pohtimaan, että voisiko tuo oksetusolo liittyä jotenkin verenpaineeseen? Tippuuko alhainen verenpaineeni pitkän lenkin aikana vieläkin matalammaksi ja voiko pahoinvointi ja heikotus johtua osittain siitä? Lainasimme kotiin verenpainemittarin ja aloin mittailemaan painetta tasaisin väliajoin. Luvut pyörivät edelleen noissa samoissa lukemissa yläpaineen ollessa 100-110 luokkaa ja alapaineen 60-65 luokkaa. Viime lauantaina juoksimme 20 kilometrin mittaisen pitiksen, jonka jälkeen mittasin jälleen verenpaineeni. Lukemat mittarissa 85/55. 

On kaiketi normaalia, että liikuntasuorituksen jälkeen verenpaine laskee (kovan liikuntasuorituksen aikana taasen verenpaine nousee) eli siinä mielessä nuo lukemat ovat ihan järkeenkäypiä. Enkä nyt muutenkaan ole mitenkään huolissani noista tuloksista, sillä kuten todettua matala verenpaine on mielestäni ihan positiivinen asia. Tuo lenkin jälkeen mittariin ilmaantunut luku (jonka tarkistusmittasin pariin otteeseen) kuitenkin pisti miettimään, että voisiko tuo verenpaineen lasku osaltaan selittää sitä pitkien lenkkien yrjöfiilistä? Tuo heikotus-/yrjöfiilis on nimittäin tullut aina siinä kohtaa, kun eteneminen on muuttunut juoksun sijaan enemmän kävelyvoittoiseksi. Voiko olla, että tuossa kohtaa, kun liikuntasuorituksen teho on laskenut, myös verenpaine on sukeltanut pohjaan ja tästä syystä olo on muuttunut niin valtavan huonoksi? 

Elikkäs salmiakkikuurilleko tässä nyt sitten pitäisi ryhtyä? Suolakuuria on turha ehdottaa, koska meikäläinen syö sitä ihan TÖRKEÄT määrät. Vai haenko vain ihan turhaan selityksiä yrittäen sivuuttaa sen tosiseikan, että huono olo tulee huonosta kunnosta? Onko kukaan muu juoksevista lukijoistani mittaillut verenpainettaan tai huomannut matalan verenpaineen vaikuttavan juoksemiseen jollakin tavalla? Kiinnostaisi kovasti tietää fiksumpien kokemuksia tästäkin aiheesta. Tämä menee nimittäin osastolle ”ei hajuakaan” eli saatan olla (ja hyvin todennäköisesti olenkin) ihan täysin hakoteilllä spekulaatioitteni kanssa. Spekuloinpa nyt kuitenkin, koska se on mun mielestä aina niin huisin hauskaa :)

Havainnollistavaa kuvamateriaalia Pallakselta. Tältä tuo yllä kuvaamani olotila siis näyttää....

Ps. Hankin juuri oman verenpainemittarin (eli olen virallisesti tullut vanhaksi) 

 

 

Share

Ladataan...

Meikkaus ja meikittömyyskeskustelu käy Lilyssa kuumana, joten työnnetäänpäs nyt myös oma lusikka soppaan.

Itse meikkaan lähestulkoon aina, jos lähden ovesta ulos ja usein meikkaan, vaikken lähtiskään. Ainoat hetket jolloin lähden ihmisten ilmoille tarkoituksella täysin ilman meikkiä ovat Crossfitin aamutreenit, koska niihin meikkaaminen nyt olisi pelkkää ajan haaskausta. Sen sijaan arkisin iltatreeneissä tai lenkeillä mulla on meikkiä kasvoilla ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että usein menen treenaamaan suoraan töistä, jolloin meikin poistoon ei jää aikaa + pyrin välttämään kasvojeni liiallista puhdistamista viimeiseen asti, koska kasvojeni iho ärtyy siitä. Pystyn silti menemään kauppaan tai minne tahansa ilman meikkiä, harvemmin vain tulee mentyä. En käytä runsaasti meikkiä, mutta aina mulla on kasvoilla vähintään hieman meikkivoidetta, kulmakynää ja ripsaria. Töissä näiden lisäksi valokynää, luomiväriä, poskipunaa ja eyelineria tai kajalia. Juhliin meikkaan enemmän ja usein käyn meikissä ystävälläni, joka on kosmetologi.

No miksi minä meikkaan? Aika minimaalisesti ainakaan kenenkään muun takia. En siis pakkeloi itseäni sen takia, että meikkaaminen olisi joku ulkoapäin annettu naiseutta koskeva normi, jota minun pitäisi noudattaa. Ensisijaisesti meikkaan siksi, että olen totuttanut itseni siihen. Se on itseni antama normi. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin omasta mielestäni näytän vähemmän itseltäni ilman meikkiä. Minulla on luonnostaan hailakat piirteet, vaaleat silmät, lyhyehköt silmäripset ja värittömät kulmakarvat. Alkuvuodesta päätin jättää E-pillerit pois, mikä sotki herkästi kaikkeen reagoivan ihoni ihan totallisesti. Niinpä ihoni on harvoin tasaisen tai heleän näköinen sellaisenaan. Kun laitan hivenen meikkivoidetta kasvoilleni sekä väriä kulmiin ja ripsiin näytän omasta mielestäni vähän skarpimmalta ja pirteämmältä. Ja ihan suoraan sanottuna minulla on varmempi olo epätasaisen ihoni kanssa, kun ehostan sitä hieman. Tosin meikkaan tällä hetkellä ihan yhtä paljon, kuin silloin kun ihoni oli hyvässä kunnossa eli paljolti kyse on vain siitä, että oma silmä on tottunut meikkiin kasvoillani enemmän kuin meikittömyyteen. Ja ihmekkös tuo. Jos vietän valtaosan hereilläoloajasta meikattuna ja täysin meikittä olen pääasiassa vain nukkuessani, niin ilmankos olen enemmän tottunut meikkattuihin kasvoihini. Voi kuulostaa hurjan turhamaiselta tai sitten siltä, että kärsin jonkinmoisista itsetunto-ongelmista. Itse en koe asiaa noin, vaan näen asian vain tottumiskysymyksenä ja rutiinina. En erityisesti nauti meikkaamisesta jokapäiväisenä prosessina, enkä ole mitenkään taitava meikkaaja, mutta se on kuitenkin osa tuttua arkirutiinia, jonka kanssa päivä lähtee käyntiin. Silmät herää meikatessa. Niin mä aina ajattelen. Kuulostakoon kuinka  onnettomalta tahansa, niin perimmäinen syy siihen, miksi meikkaan on se, että mun on mukavampi olla meikit kasvoillani. Turvallisempi jotenkin. Uskoisin, että näin se saattaa mennä monen muunkin meikkaavan naisen kohdalla ja vastavuoroisesti sitten taas niiden kohdalla, jotka eivät meikkaa. Jollekin meikattu oma pärstä voi olla yhtä lailla vieras kuin minulle oma meikkaamaton naamataulu.

Käytin joitakin vuosia sitten clip on-pidennyksiä ja ihan rehellisesti voin sanoa, että jäin niiden käyttöön muutaman kerran jälkeen pahasti koukkuun. Niin pahasti, että käytin niitä jatkuvasti. Silmät tottuivat omaan pitkäfledaiseen peilikuvaan yllättävän nopeasti. Lopulta minulla lähti jokapäiväiseen lisäkkeiden kanssa räpeltämiseen niin totaalisesti hermot, että päätin vieroittaa itseni pitkästä letistä kertalaakista leikkauttamalla hiukseni lyhyeksi. Shokkihoito oli toimiva. En jäänyt kaipaamaan pitkää lettiäni. Tuosta lisäkekokemuksesta johtuen mun on silti tavallaan helppo ymmärtää esim. tätä vallalla olevaa contouring-buumia. Vaikka itse en jaksaisi/haluaisi/kykenisi meikkaamaan omia kasvojani contouringilla, pystyn ymmärtämään miksi joku muu saattaa haluta. Kun oma silmä tottuu contouring-meikkiin, voi olo ilman pakkelikerrosta olla varsin alaston. Kasvoista contouring-meikin kanssa tulee se tuttu ja turvallinen juttu. Se juttu, mihin oma silmä on tottunut.

Ja jottei kukaan nyt ymmärtäisi vääriin, niin meikkaamattomuus on minusta aivan yhtä hyvä valinta/vaihtoehto myös. Se nyt vaan ei oo mun juttu, koska en ole tottunut siihen. Siltikin minua jostain syystä välillä pistää ärsyttämään tämä ”nainen on kaunein luonnollisena” -argumentointi. On vaikea pukea sanoiksi, mikä siinä eniten hiertää. Ehkä minua ärsyttää se ajattelumalli, että meikittömyys olisi automaattisesti yhtäkuin hyvä itsetunto. Itse en pysty mitenkään näkemään asiaa noin mustavalkoisena. 

Tämän keskustelun hankaluus piilee mielestäni juurikin siinä, että on vaikea nostaa esiin meikittömyyttä ja luonnollisen kauneuden arvostamista ilman, että samaan aikaan tulee tavalla tai toisella (ja usein tahtomattaan) lytänneeksi meikkaamista ja kauneuden korostamista ns. ”epäluonnollisin” keinoin. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö keskustelua pitäisi käydä. Siksi päätin itsekin upottaa oman lusikkani tähän meikkisoppaan, vaikka vain näin pinnalta kauhaisten. Pointtini tässä pintakauhaisussa yritti olla se, että ehkä olisi hyvä pitää mielessä tässä(kin) asiassa, että jokaisella on omat yksilölliset syynsä tehdä valintansa meikkaamattomuuden, meikkaamisen, lisäkkeiden, täytteiden yms. suhteen. Annetaan jokaisen tehdä oma valintansa sen enempää määrittelemättä, mikä vaihtoehdoista on parhain tai tekemättä näiden valintojen perusteella päätelmiä henkilön persoonallisuudesta, älykkyysosamäärästä tai henkisen hyvinvoinnin ja itsetunnon määrästä. 

Itse en näe siinä mitään pahaa tai arveluttavaa, jos meikin avulla saan hitusen itsevarmemman olon. Itseasiassa mielestäni se on koko meikkaamisen pointti. En mä nyt muuten jaksaisi sutia niitä tököteitä päivästä toiseen naamani, jos en niiden ansiosta näyttäisi mielestäni edes hitusen paremmalta. 

----------------------------------------------------

Paljon mielenkiintoista keskustelua aiheen tiimoilta alunperin herättelivät Lilyssä mm. Anna Vihervaarasta –blogin postaus Meikitön minä ja pari sanaa itsetunnosta ja Bluestocking –blogin postaus Nainen on parhaimmillaan miten itse haluaa

Muita aiheen tiimoilta kirjoitettuja postauksia (Pidetään keskustelua yllä, joten huikatkaa ehdottomasti oma postauksenne minulle, jotta voin lisätä sen listalle):

Start Living Your Best Life - Naisten välisestä solidaarisuudesta

Mis(s)Fit - Mitä jos et voisi meikata? Jatkoa kuumana käyvälle ehostamiskeskustelulle

Stuff About - Power of Makeup? 

 

Share

Pages