Ladataan...

Päivän oppi: Rohkea rokan syö, vielä rohkeampi tempaa! 

Tiedättekö mikä on varmin tapa päästä eroon minua vaivanneesta juoksukriisistä? Hankkia tilalle uusi, vielä pahempi kriisi. Valittelin nimittäin taannoin Kevyet Kilometrit, Raskaat Raudat –blogin Mikalle tempauskammostani ja siitä kuinka olen tästä syystä jättänyt kaikki tempaustreenit Crossfitissa väliin. Mika on mukana järkkäämässä painonnostotoimintaa Porissa Puntti-Karhujen riveissä ja ehdotti mulle tempauskammon selättämiseen seuran painonnostokoulua. Mika kertoi, että painonnostokoulussa käydään läpi tempauksen ja työnnön tekniikkaa alusta asti kaikessa rauhassa ja näillä mainospuheilla minut myytiin hetkessä. Päätin tarttua Mikan ehdotukseen ja lähteä mukaan treeneihin karistamaan tempausmörköä. 

Jos nyt ollaan aivan rehellisiä, niin sen lisäksi, että olen passaillut kaikki tempaustreenit Crossfitissa, olen passaillut myös kaikki muutkin voimatreenit. Olen tehnyt viimeisen puolen vuoden aikana salillamme ainoastaan metconeita ja lenkkitreenejä. Viimeksi eilen salimme päävalmentaja kävi muistuttelemassa, että voimatreenissäkin kannattaisi käydä ja meikäläinen änkytti nolona vastaukseksi ”juu juu, lupaan tulla”. Voimatreenien passailu menee vähän juoksun piikkiin, sillä olen ottanut enemmän aikaa sille tänä vuonna. Näin jälkikäteen ajatellen tämä nyt ei välttämättä ole ollut lainkaan hyvä asia. En edes uskalla ajatella, mitä voimatasoilleni on käynyt. Tai no kyllähän sen tiedän ajattelemattakin. Kadonneet ne ovat täysin. 

Niinpä ajattelin suorittaa nyt comebackin voimatreenien pariin. Tämä syksy on muutenkin hyvä aika siihen, koska Vaarojen Maratonin (kyllä ajattelin siis osallistua) jälkeen kalenteri tyhjenee juoksukisoista ja on taas aikaa keskittyä muuhunkin kuin metsässä rymyämiseen. Puntti-Karhujen koulussa on hyvä harjoitella tekniikat kuntoon ja käydä sitten tekemässä Crossfitissä ainakin yksi voimatreeni viikossa. Metconit aion pitää ohjelmassa edelleen ihan jo pelkästään senkin takia, että yksinkertaisesti rakastan niitä. Juoksua en myöskään missään tapauksessa aio jättää telakalle. Kroppaa kestää vihdoin ja viimeisen myös pidempää lenkkiä, joten haluan pitää pitkikset ja vauhtilenkit ohjelmassa läpi vuoden. Sitä paitsi valehtelisin, jos väittäisin, ettei jotain kisasuunnitelmiakin olisi jo mielessä ensi vuodelle. Paree pistää siis tossua toisen eteen jatkossakin. 

Puntti-Karhujen ensimmäinen treenikerta on tänään ja osaan odottaa jo mitä tuleman pitää. Megalomaanista tuskastumista ja kriiseilyä oman kehon hallinnan ja hallitsemattomuuden kanssa. Crossfitin tempaustreenien passailun suurin syy oli nimittäin se, että en saanut treenistä kertaakaan ainuttakaan onnistumisen elämystä. Ja tämä ei siis mitenkään johtunut huonosta tai epäpätevästä ohjauksesta, koska salillamme todellakin panostetaan oikean tekniikan opettamiseen ja harjoitteluun. Se johtui siitä, että minulla oli koko ajan sellainen fiilis, että kroppani ei vain yksinkertaisesti kykene moiseen liikkeeseen. Liike tyssäsi jo valakyykkyyn, kun tuntui että homma ei luonaa edes pelkän jumppakepin kanssa. Niinpä annoin periksi ja päätin, että mun ei oo mikään pakko temmata. Silti toi periksiantaminen jäi sapettamaan melkoisesti. Olishan se nyt ihan kiva taito osata.

Niinpä päätin lähteä Puntti-Karhujen treeneihin sillä mielellä, että aloitan täysin nollasta ja harjoittelen kärsivällisesti perustekniikat kuntoon, vaikka se ottaisi kuinka kauan aikaa. Siinä sivussa parannan takuulla myös kroppani liikkuvuutta, mikä on kyllä enemmän kuin toivottu kaupanpäällinen. Ajattelin ottaa sellaisen asenteen, että en anna itselleni lupaa kriiseillä ja tuskastua. Kun kerran tiedän jo etukäteen, että homma on minulle haasteellista, niin osaan ehkä olla itselleni armollisempi. (Lue: paskan marjat, tulen niin hajoilemaan ja kriiseilemään taas ihan totaalisesti. Eeppistä tuskastumista on siis luvassa.)

Lupaan raportoida punttikoulun kuulumisia jossakin vaiheessa. Katsotaan minkämoinen kamppailu saadaan tästä(kin) aikaiseksi. Ainakin aloitan tosi hyvin eväin, sillä olen alkuviikon Crossfit treeneistä johtuen melkoisessa kokovartalojuntturassa. Hädin tuskin pääsen kyykkyyn tällä hetkellä.... 

Onko muilla tulossa jotain uutta ja jännittävää tai vanhaa ja haasteellista ohjelmaan syksyn tullen? Entä löytyykö rohkaisevia tarinoita tempaustuskan tai jonkin muun mörön selättämisestä?

Piti valita postaukseen jokunen aiheeseen sopiva kuva ja kun en nyt jostain kumman??? syystä löytänyt yhtään omaa tempauskuvaa valitsin tähän kuvia menneiden Rion kisojen huikeimmista painonnosto -hetkistä. Milko Tokola todellakin antoi tuohon työntöön kaikkensa. Kuvat Cristian Valtanen (eka kuva) ja Stoyan Nenov/AFP (kaksi jälkimmäistä kuvaa). 

Share

Ladataan...

Päivän oppi: Kipu kestää vain hetken, mutta DNF säilyy ikuisesti....

Olen aina inhonnut häviämistä enemmän kuin mitään. Jo lapsesta saakka. Lapsena pelasimme naapuruston muksujen kanssa kirkonrottaa ja aina kun jäin kirkkikseksi, lähdin itkien kotiin, koska olin mielestäni hävinnyt. Häviäminen oli mielestäni nöyryyttävämpää kuin mikään. Isoveljeni oli innokas urheilija ja urheilun fanittaja. Hänen vanavedessään seurasin pienestä tytöstä asti tv:stä urheilua, erityisesti yleisurheilua ja opin arvostamaan ja ihannoimaan periksiantamattomuutta. En ikinä ollut mitenkään erityisen lahjakas urheilussa ja vaikka en koulun liikuntatunneilla pärjännytkään yhtä hyvin kuin lahjakkaat tytöt, en siltikään oppinut sietämään häviämistä. Ollessani yläasteikäinen teimme veljeni kanssa takapihallemme sulkapallokentän, jossa pelasimme yhden kesän sulkkista lähes joka ilta. Veljeni on minua viisi vuotta vanhempi ja oli pelannut monta vuotta kavereidensa kanssa tennistä. Minulla ei juurikaan ollut kokemusta mailapeleistä. Siltikin olin sitä mieltä, että minun on kyettävä voittamaan ja pelasin joka kerta täysin sata lasissa ja hävittyäni paiskoin raivopäissäni mailaa tantereeseen. Veli parka. Onnekseni hänellä on ollut aina melkoiset lehmän hermot. Noita hermoja kasvatettiin varmaankin tuon yhden sulkapallokesän ansiosta lisää. Olemme aina olleet tuon asian suhteen toistemme täydelliset vastakohdat. Siinä missä meikäläinen on maailman huonoin häviäjä, veljeni on aina ollut täydellinen herrasmies ja viilipytty hävitessään. En yhtään tiedä, mistä tämä pahansisuinen häviäjän tempperamenttini juontaa juurensa? On vaikea sanoa mistä syystä olen oppinut vihaamaan häviämistä niin paljon?

Tuon sulkapallokesän ehdoton kohokohta oli se, kun kerran onnistuin voittamaan erään veljeni kaverin. Tämä tyyppi oli kertakaikkinen luonnonlahjakkuus lajissa kuin lajissa ja tuntui, että hän voittaa lähestulkoon aina. Tuo voittoni tuntui makeammalta kuin mikään ikinä. Se jätti myös takaraivoon ajatuksen siitä, että sitkeys palkitaan ja totaalinen altavastaajakin voi voittaa, mikäli antaa kaikkensa. Voittaminen on toki aina tuntunut nannalta, mutta en minä silti voitonhimoissani häviämistä vihannut. Voittaminen ei ikinä ollut niin tärkeää kuin se, että ei häviä. Jostain syystä en koskaan kokenut samanlaisia raivontunteita joukkuepeleissä tai lajeissa, joissa on enemmän kuin kaksi kilpailijaa, kuin yhtä vastustajaa vastaan pelatessa. Pelasin junnuikäisenä muutaman vuoden mimmiliigassa futista, enkä muista noilta ajoilta yhtään tappioiden aiheuttamaa mielipahaa. Enkä oikeastaan voitonriemuakaan. Kaikki pelien lopputulokset ovat pyyhkiytyneet mielestäni pois. Sen sijaan nuo kotipihan sulkapallopelien nöyryyttävät tappion hetket ovat piirtyneet verkkokalvolle iäisiksi ajoiksi.

Aikuisiällä tuo häviämisen vihaaminen on muuttanut muotoaan. Ratsastusta aktiivisesti harrastaessani opin olemaan hajoilematta, vaikka olisinkin jäänyt tuloslistan häntäpäähän. Hevosen kanssa kisatessa oli niin paljon enemmän muuttujia kuin itsekseen urheillessa, että oppi suhtautumaan huonoihin sijoituksiin huumorilla. Kunhan ei ihan viimeiseksi jäänyt, niin ei se nyt niin vakavaa ollut. Juoksuharrastuksen aloitettuani suhde voittamiseen ja häviämiseen muuttui vielä lisää. Lopulta häviäminen tai voittaminen ei enää ollutkaan sitä, miten sijoittuu tuloslistassa tai miten onnistuu suhteessa muihin. Häviäminen olikin sitä, että ei anna kaikkeaan tai pahimmillaan jopa luovuttaa. Voittaminen oli periksiantamattomuutta ja sitä että ylittää itsensä ja tekee sitkeästi duunia epäonnistumisista huolimatta. Sen sijaan, että kamppaili muita vastaan, kamppailikin itsensä kanssa. Vaikka häviämisen vihaaminen muotoaan muuttkikin, niin tästä huolimatta vihasin häviämistä edelleen yhtä paljon. Luovuttaminen on aina ollut se viimeinen vaihtoehto.

Pallaksen kisan jälkeen moni kaverini totesi tienneensä, että pääsen maaliin asti. ”Johanna on niin sitkee sissi, että arvasin sen taistelevan keinolla millä hyvänsä maaliin”. Noita kommentteja kuulin paljon ja kieltämättä joka kerta kommentin kuullessani röyhistin rintaani vähäsen. Sitkeä sissi on nimittäin varmaan suurin kohteliaisuus, mitä tällä hetkellä voin saada. Ja ihmekkös tuo. Huono häviäjä minussa arvostaa sitkeyttä hyveenä enemmän kuin mitään muuta. Ja niin tuntuvat arvostavan muutkin. Elämme maailmassa, jossa tuota sitkeyttä ja itsensä ylittämistä kunnioitetaan koko ajan enemmän ja enemmän. Miksi muuten kaikki fyysisesti haastavammat lajit nostavat jatkuvasti enemmän suosiotaan?

Häviämisen inhoamisessa on monta positiivistakin puolta. Se auttaa painamaan niiden hetkien yli, kun sohvan pohjalle jääminen on houkutteleva vaihtoehto. Voin melko suurelta osin kiittää huonoa häviäjää minussa siitä, että olen hurahtanut niin täysillä liikkumiseen ja jatkanut sinnikkäästi eteenpäin, vaikka liikunnallisesti en kovin lahjakas olekaan. Se huono häviäjä minussa varmistaa, että jatkan yrittämistä aina uudelleen.

Huonona häviäjänä ei kuitenkaan aina ole niin kivaa olla. Tänään jätin aamun crossfit treenin väliin niinkin naurettavasta syystä, että en jaksanut illalla tehdä seuraavan päivän eväitä ja pakata työkuteita valmiiksi kassiin. Arvaatte varmaan tämän päivän luuserifiiliksen määrän. Joskus voisi olla ihan hauskaa perua treenit ja jäädä laiskottelemaan ilman siitä seuraavia kehityskeskusteluita itseni kanssa. Joskus olisi kivempaa, jos olisin vähän vähemmän ankara itselleni. Olen pohtinut myös sitä, että miten pitkälle huono häviäjä piiskaa minut tilanteessa, jossa järkevintä olisi luovuttaa? Karhunkierroksella juoksin antibioottikuurilla, koska poisjääminen (=luovuttaminen) ei olisi ollut vaihtoehto. Pallaksella en joutunut käymään minkäälaisia keskusteluja itseni kanssa luovuttamisen suhteen, koska mitään vakavia ongelmia matkan aikana ei ollut. Mutta entäs sitten, jos sellaisia jatkossa tulisikin? Kuinka pitkälle jatkaisin? Toivoisin ainakin, että ymmärtäisin lopettaa siinä vaiheessa, kun hommassa ei enää ole mitään mieltä. Olisiko välillä parempi myöntää, että sinnikyydestä ei välttämättä ihan joka kerta palkita ja että luovuttaminen ei aina ole heikkouden merkki? Missä ylipäätään menee sitkeyden ja typeryyden välinen raja?

Tunnistatteko itsessänne samoja huonon häviäjän piirteitä tai löytyykö sieltä erittäin hyviä häviäjiä? Onko muilla traumoja lapsuuden pihapeleistä tai vaikkapa aikuisiällä koetuista karvaista tappion hetkistä?  Entä miten olette käsitelleet luovuttamista/keskeyttämistä. Ja onko joskus tullut vastaan tilanteita, jolloin olette jatkaneet, vaikka järkevintä olisi ollut jättää leikki kesken? Vai saako sitkeä sissi aina lopussa kiitoksen, kunhan rämpii maaliin asti?

 Ps. Meidän piti mennä taannoin Sekopääjuoksijan kanssa pelamaan sulkapalloa ja kävin kaivamassa vanhan mailani esiin. Pelit jäivät pelaamatta, kun mailasuojan avattuani huomasin omistavani täysin epämuodostuneen pelivälineen...

Kuva: http://quoteaddicts.com

Share

Ladataan...

Nyt ei oikein homma luonaa. Ei ole luonannut moneen viikkoon. Puhun siis juoksusta. Homma tökkii tällähetkellä pahemmin kuin koskaan. Jokainen lenkki tuntuu vaikealta ja juoksemisen ilo on vähän kadoksissa. Tuntuu kuin kunto olisi karissut pois ja homma muuttunut taisteluksi. Juoksu on tuntunut helpolta viimeksi kuukausi sitten. Ensimmäinen Pallaksen kisan jälkeen juoksemani lenkki oli puhdasta nautintoa. Jalat kevyet ja mieli vieläkin kelvempi. Tuo fiilis on nyt kadonnut tyystin.

En tokikaan oleta, että jokaisen lenkin pitäisi olla helppo ja tuntua hyvältä. Väkistenkin mukaan mahtuu aina niitä veren maku suussa tehtyjä juoksuja. Jotenkin vain tuntuu, että Karhunkierroksen kisasta asti homma on alkanut menemään valtaosin alamäkeen. Tai oikeastaan jo siitä asti, kun aloin treenaamaan tämän vuoden kisoihin. Lenkkimatkojen pidentäminen johti ensin siihen, että paikat alkoivat hajoilemaan. Jalat eivät oikein tahtoneet kestää yli kahdenkympin lenkkejä. Tämä taas johti siihen, että jouduin hidastamaan vauhtia ihan huomattavasti. Vauhdin hidastaminen oli järkevä päätös. Tai no oikeastaan se oli ainoa vaihtoehto. Kun karsin vauhtia, pystyin juoksemaan pidempiä lenkkejä ilman ongelmia.

Tämä pitkien, hidasvauhtisten lenkkien sahaaminen on kuitenkin kohdallani johtanut siihen, että kunto junnaa paikallaan tai on jopa laskenut. Jos yritän juosta vauhdikkaanpaa lenkkiä, piiputan saman tien ihan täysin. Ihan kuin kunto olisi romahtanut totaalisesti. Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu ja sepäs jos mikä syö naista. Osaan nimittäin olla melkoisen ankara itselleni. Jos itsensädissaamisesta järjestettäisiin kilpailut, seisoisin takuulla palkintokorokkeella. Ei ole kovin fiilistä kohottavaa, kun hokee päässään olevansa huono ja luovuttaja. Olen menossa ihan väärään suuntaan ja juoksusta on katoamassa pikkuhiljaa kaikki se, mitä siitä todellisuudessa olen hakenut. Hyvää fiilistä, liikunnan iloa, rentoutumista, nollausta ja luonnosta nauttimista. Niitä omia hetkiä, jolloin tyhjään päätä ja sitten yhtäkkiä oivallan jotain tärkeää elämästä. Juoksin aikanani ensimmäisen puolmaratonin hetken mielijohteesta metsässä, kun vain teki mieli juosta vähän pidempään. Samoin toisen puolikkaani. Tuolloin ajattelin, etten milloinkaan halua juosta lappu rinnassa, vaan mulle riittää, että joskus silloin tällöin testaan omia rajojani ihan keskenäni. 

Mä en halua, että juoksu muuttuu mulle aikatavoitteeksi tai kilometrimääräksi, joka pitää saavuttaa, jotta voin olla tyytyväinen itseeni. En halua, että juoksu muuttuu maaliin pääsemiseksi tai ”mun on pakko” -jutuksi. Haluan juosta, koska saan siitä hyvää mieltä ja siinä sivussa pidän yllä kuntoani. Haluan olla lenkin jälkeen hyvillä mielin, enkä harmissani. Haluan juosta, koska se on mun juttu ja mun nautinto.

Älkää ymmärtäkö väärin – sekä Karhunkierroksen että Pallaksen kisat ovat olleet huikeita elämyksiä, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Niiden jälkeen ajatukseni ovat nyt vain ehkä lähteneet hieman väärille poluille. Lokakuulle kalenteriin merkitty Vaarojen maraton ei ole yhtään vähentänyt näitä harhapoluille lähteneitä aatoksiani. Olen jopa miettinyt, että olisiko järkevintä puhaltaa peli poikki, perua Vaarojen ilmottautuminen ja pitää pieni tuumaustauko sen suhteen, onko noita kisoja ylipäätään järkevää juosta tässä vaiheessa.

Jätän tuon ajatuksen auki päättämättä vielä mitään suuntaan tai toiseen. Sen kuitenkin päätän, että mikäli lokakuulle tultaessa en ole löytänyt ajatusteni kanssa oikealle polulle, en myöskään lähde juoksemaan Vaaroilla. On mahtavaa haastaa itseään ja ylittää itsensä. Kisat ovat olleet loistava treenimotivaation lähde. Välillä saattaa kuitenkin olla vain hiuksen hieno ero siinä, onko lähestyvä kisa motivaattori vai pakote. Haluan jatkossakin liikkua niin, että saan hyvän fiiliksen ihan jokaisesta lenkistä, enkä vasta sitten, kun olen suoriutunut jostakin kisasta läpi tietyssä ajassa. Haluan saada välillä niitä kylmiä väreitä lenkillä, kun juoksu tuntuu niin älyttömän hyvältä ja joka ikinen kerta hymyillä kotiovella, että olipahan taas hyvä juttu, kun lähdin juoksemaan. 

Mitä mieltä olette? Tappaako tavoitteellisuus liikunnan ilon vai voiko tavoitteita asettaa myös siten, että homma ei muutu totiseksi torven soitoksi? 

Aiheeseen liittyviä ja tähänkin postaukseen innottaneita juttuja ovat viime päivinä julkaisseet Juoksuaskeleet –blogin Satu täällä ja Candy On the Run –blogin Karoliina täällä. Käykääpä lukaisemassa nuo loistavat postaukset! Eritoten suosittelen lukemaan, jos vähänkin painitte samojen aatosten kanssa kuin minä.  

 

Share

Pages