Ladataan...

Pariin viimeiseen päivään on mahtunut muutama hypervoimaannuttava kokemus. Kaikki alkoi siitä, kun edellispäivänä uskaltauduin salilla paikkaan, jota kammoan kuin ruttoa. Nimittäin leuanvetotangolle. Normaalisti teen leukoja vain avustamassa masiinassa ja sielläkin ne ovat olleet yhtä myrkkyä. Nyt kuitenkin ajattelin, että kun kerran muut salilla kävijät ovat jo nähneet kaikki meikäläisen normaalista treenaamisesta poikkeavat sekuntikellon kanssa räpeltämiset ja pyörtymisen partaalla vedetyt russian step upit, niin eiköhän mun ylpeys jo kestä, jos menen räpiköimään leuanvetotangolle ja testaan, onko mulla toivoakaan saada ikinäkään edes sitä yhtä leukaa. Se on meinaan tavoite. Kaikki kovat vetää leukoja. Ja niin meinaan perkele vetää minäkin! Menen ympärilleni pälyillen tangolle ja valmistaudun jo henkisesti nielemään ylpeyteni. No jos tuntuu siltä, että ei lähde milliäkään, niin sitten esitän pokkana vaan roikkuvani tangolla.... Tangosta kiinni ja hampaat irveen. Vedän leuan! Irrotan kädet tangosta ja laskeudun maahan. Ulospäin hillitty Johanna, mutta sisällä totaalinen henkinen tuuletus. Veri kohisee päässä. Jos nyt en olisi ihmisten ilmoilla, niin vetäisin sellaiset sekokohtaukset ja ilmaveivit ettei tosikaan. Sitten iskee totaalinen hämmennys ja epäusko. "Toi oli nyt joku vahinko". "Tein jotain väärin?" "En varmaan vetänyt kunnollista." "Ei rimpula pysty vetämään leukaa". Vedän henkeä, pakko yrittää uudelleen. Kokeilla oliko se vahinko. Menen tangolle ja tartun siitä uudestaan kiinni. Vedän leuan! Rimpula vetää leuan!!!! Mä vedin leuan, ihan oikeesti! Tulee ihan sanoinkuvaamaton fiilis. Tätä on totaalinen tyytyväisyyden tunne. Tulee ihan sellainen olo, että joku taputtaa päähän. Hyvä Johanna! Et sä ole huhkinut täällä turhaan. Susta on tullut vahvempi. Sillä hetkellä mä olen maailman vahvin nainen! Ihan hemmetin vahva. In your face! Ei kannata mulle tulla. Mä vedän kuule koska vaan yhden leuan. Repikää siitä! 

Tänään menin iltalenkille. Ulkona sataa lähes kaatamalla, mutta en mä ole sokerista. Nyt tekee vaan mieli juosta. Soitan riipiitillä Kaija Koon Kuka sen opettaa -biisiä ja juoksen. Joo kuin leimiä, mutta Kaija nyt vaan sattuu tekemään parhaat tsemppibiisit... Sade taukoaa ja juoksen kovempaa. Hengitän suun kautta ja kärpänen lentää suuhuni. Hetkeäkään miettimättä nielaisen kärpäsen ja jatkan matkaani. En siis koita yskiä tai syljeskellä kärpästä veke, vaan nielaisen sen epäröimättä. Loppumatkan kurkussa tuntuu klomppina oleva kärpäsenraato, mutta se ei haittaa matkantekoa pätkääkään. Painan Kaijat uudelleen soimaan ja mietin, että olen mä vaan aika plikka. Vedän leukaa ja nielen kärpäsiä. Siis mähän olen ihan voittamaton. Ja sitten mä tajuan, että niinhän mä olenkin. Ja se on aika hyvä oivallus se. Pitää juosta enemmän. 

"Mennä läpi pimeän pelkojen kaiken" (Kaija Koo)

Kuva http://simplesojourns.com

 

 

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Nyt tulee syvällistä... diippiä...

Jäin tankkaamaan päässäni tämän päivän lehdessä urheilusivuilla ollutta kohtaa. Siinä Jori Lehterä toteaa Leijonien turnauksesta "Ei sillä ole väliä miten turnauksen aloittaa. Vain sillä on merkitystä miten sen lopettaa". Jäin lukemaan tuota kohtaa useaan kertaan, koska se herätti minussa niin paljon ajatuksia. Viimeiset puoli vuotta on elämässäni ollut melkoista itsetutkiskelun ja ahaa-elämysten aikaa. En ole varmaan ikinä kelaillut elämää näin diipisti kuin tällä hetkellä. Kyseessä ei silti mielestäni ole mikään ikäkriisi. Ehkä? Ei, vaan kyseessä on halu elää. Tai pikemminkin halu asennoitua elämään. 

Olen nähnyt elämäni aikana muutamaan otteeseen, kun elämä loppuu aivan liian aikaisin tai se loppuu ihan kuin seinään. Olen myös nähnyt, kun elämä meinaa loppua, mutta sitten jatkuukin. Olen myös nähnyt kuinka eletään täysillä pitkä elämä ja sitten lähdetään "saappaat jalassa". Olen myös nähnyt kuinka sairastetaan pitkään ja on helpotus lähteä. Olen oppinut arvostamaan elämää ja terveyttä, mutta silti olen välillä unohtanut elää. Olen murehtinut turhaan asioita, joihin en voi vaikuttaa ja hukannut hetken ja sen jälkeen hukannut kaiken. Olen tyytynyt, hyväksynyt, sopeutunut ja pitänyt kiinni siinä kohtaa, kun olisi pitänyt irrottaa ja juosta. Mutta olen oppinut, kasvanut ja vahvistunut. Ja olen selviytynyt, vaikka oli hetkiä, jolloin en sitä uskonutkaan. 

Nykyisessä väliaikaissijoituskohteessani asustaa naapurustossa pari kyylämummoksi nimeämääni rouvashenkilöä. Heidän kanssaan kohtaaminen herättää minussa aina poikkeuksetta ajatuksen "tuollaiseksi en halua tulla". En halua kulkea elämääni suupielet alaspäin ja nähdä vaivaa kaikesta (SIIS IHAN KAIKESTA). En halua suhtautua kaikkeen lähtökohtaisesti negatiivisesti. En halua tehdä ongelmaa olemattomuudesta. En halua aiheuttaa muille tietoisesti pahaa mieltä. Haluan vaieta, jos minulla ei ole mitään positiivista sanottavaa. Haluan hymyillä vastaantulijalle, iloita muiden puolesta, toivoa hyvää, nauraa ennemmin kuin nähdä vaivaa ja hymähdellä enemmin kuin tuhahdella. Haluan olla suupielet ylöspäin, haluan naururypyt. Haluan olla ystävällinen ja tuoda hyvää mieltä, enkä viedä sitä. Haluan mennä, juosta, nauttia, innostua, erehtyä, olla herkkä, oppia ja elää. Haluan elää! 

"Life's too short". Vaikka elämää ehkei kannata elää sillä ajatuksella, että se voi päättyä hetkellä millä hyvänsä, niin silti elämä on lyhyt ja se voi myös joskus olla liian lyhyt. Ei nyt kannattaisi ainakaan tuhlata sitä. Olen nykyisin vahvasti vastaan sitä, että pitäisi tyytyä. Ei pidä! Pitää ottaa kaikki irti. Ja jos joskus elämä antaa niitä kuuluisia sitruunoita, niin sitten pitää hengähtää. Ensin pitää ottaa aikaa ja ajatella, pitää oppia ja vahvistua. Mutta se limonaadi pitää kuitenkin lopulta tehdä. Se asenne meinaan ihan oikeasti ratkaisee. Elämä on arvokasta. Se on ihan liian arvokasta siihen, että kohtelee itseään huonosti. Aivan liian arvokasta olla negatiivinen. Jos noutaja tulisi nyt, niin mitä voisit sanoa elämästäsi juuri nyt? Sillä loppujen lopuksi meillä on vain tämä, tässä ja nyt. Siispä hymyile NYT! Ei muuta tarvita. 

"Vain sillä on merkitystä, miten sen lopettaa". 

Toivon hyvää Leijonnille tänään. 

 

Share

Ladataan...

Lauantain bileilta oli taas huippu hauska. Ylensä noiden viihdeiltojen jälkeiset dagen efter -päivät vaan pakkaa olemaan jokseenkin ankeita. Tämä ei ole johtunut krapulatilasta, josta en onnekseni kovinkaan usein kärsi. Bileiden jälkeinen päivä vaan on usein sellainen turha ja voimaton velttoilupäivä, jolloin väsyttää ja itsestään ei oikeastaan saa mitään irti. Tämä päivä oli kuitenkin poikkeus. 

Ensiksi nautittiin sunnuntaibrunssista, jota vietettiin erään kaverini ja hänen miehensä upeassa kodissa, aka Mänssönissä. Mänssönin sunnuntaibrunssi on perinne, johon olen saanut kunnian nyt muutaman kerran osallistua. Iso joukko kerääntyy viettämään sitä ajatuksella, että jokainen tuo mukanaan jotakin herkkua. Tästä kertyy sitten todella paljon kaikkea herkkua, varsinainen ruokaorgasmi parhaimmillaan. Kuten todettu, minulla ei ollut aikomustakaan hillitä itseäni. Jos Elbassa tuli pari viikkoa sitten vedettyä hiilariöverit, niin nyt ne tuli vedettyä kertaa kolme. Kaverit kummasteli taas kykyäni syödä kuin iso mies. Vatsani on pieni, mutta se vetää silti uskomattomat määrät ruokaa. Siinä vaiheessa, kun muut ovat jo luovuttaneet huonovointisena, minä olen yleensä vasta päässyt vauhtiin. Taitaa olla ihan hyvä, että näitä brunsseja ei ole kovin usein. 

Brunssin jälkeen käytiin tekemässä tallihommat ja vietiin hevoset näytille Mänssönissä oleville lapsille. Ratsastus jäi tänään kokonaan väliin. Suunnitelmissa oli ollut lähteä porukalla krapulamaastoon (=Firman lanseeraama termi dagen efter -päivien maastoretkille, joissa kollektiivisesti podetaan huonoa oloa ja kerrataan edellisen illan parhaat jutut). Nyt kuitenkin taisi iskeä kollektiivinen lorvikatarri. Hevoset saivat ekstra-heinät ja me jäimme pohtimaan, miten parantaisimme bileillan ja brunssin jälkeistä hiilaripöhöttynyttä olotilaamme. 

Pätettiin lähteä kävelylenkille. Pienoisen pähkäilyn ja säätämisen jälkeen päädyimme merenrantalenkille Herrainpäivien rannoille. Maikin koirat messiin ja dyyneille. Aluksi kännykkäkamerat räpsivät kilpaa kuvia. Maisemat ovat niin kertakaikkisen upeita, että oli pakko yrittää tallentaa se kaikki. Yhteen ääneen todettiin, että meri-ilmassa on jotain ainutlaatuista. Pitäisi vain useammin käydä nauttimassa siitä. Reilun neljän kuukauden päästä muutamme heppojen kanssa lähelle tätä kaikkea. Haaveiltiin hiekkapohjaisista maastoista ja merenrantalaukoista. Onnen tyttöjä, ei voi muuta sanoa. 

Kävelylenkkimme jälkeen oli vuorossa vielä leffailta. Ja koska päivän koko ruokavalio oli koostunut lähes yksinoman hiilareista, oli taas nälkä. Siispä pizzeriaan ja mätöt mukaan. Illan leffana oli Jennifer Anistonin tähdittämä Millerit. Ihan huikean hauska komedia. Juuri sen kaltaista huumoria, jota Firman naiset arvostavat ihan kybällä. 

Onneksi tämä maanantai on vielä vapaapäivä, sillä tänään podenkin sitten juomakrapulan sijaan hiilarikrapulaa. Väsyttää ja on todella saamaton olo. Kaikki energia on kropasta kadoksissa. Täytyy sanoa, että tämä olotila on silti todellakin tuon kaiken arvoista. Ystävyyttä, haaveita ja hiekkarantoja. Paras dagen efter ikinä ♡

 

 

Share

Pages