Ladataan...

Nyt ei oikein homma luonaa. Ei ole luonannut moneen viikkoon. Puhun siis juoksusta. Homma tökkii tällähetkellä pahemmin kuin koskaan. Jokainen lenkki tuntuu vaikealta ja juoksemisen ilo on vähän kadoksissa. Tuntuu kuin kunto olisi karissut pois ja homma muuttunut taisteluksi. Juoksu on tuntunut helpolta viimeksi kuukausi sitten. Ensimmäinen Pallaksen kisan jälkeen juoksemani lenkki oli puhdasta nautintoa. Jalat kevyet ja mieli vieläkin kelvempi. Tuo fiilis on nyt kadonnut tyystin.

En tokikaan oleta, että jokaisen lenkin pitäisi olla helppo ja tuntua hyvältä. Väkistenkin mukaan mahtuu aina niitä veren maku suussa tehtyjä juoksuja. Jotenkin vain tuntuu, että Karhunkierroksen kisasta asti homma on alkanut menemään valtaosin alamäkeen. Tai oikeastaan jo siitä asti, kun aloin treenaamaan tämän vuoden kisoihin. Lenkkimatkojen pidentäminen johti ensin siihen, että paikat alkoivat hajoilemaan. Jalat eivät oikein tahtoneet kestää yli kahdenkympin lenkkejä. Tämä taas johti siihen, että jouduin hidastamaan vauhtia ihan huomattavasti. Vauhdin hidastaminen oli järkevä päätös. Tai no oikeastaan se oli ainoa vaihtoehto. Kun karsin vauhtia, pystyin juoksemaan pidempiä lenkkejä ilman ongelmia.

Tämä pitkien, hidasvauhtisten lenkkien sahaaminen on kuitenkin kohdallani johtanut siihen, että kunto junnaa paikallaan tai on jopa laskenut. Jos yritän juosta vauhdikkaanpaa lenkkiä, piiputan saman tien ihan täysin. Ihan kuin kunto olisi romahtanut totaalisesti. Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu ja sepäs jos mikä syö naista. Osaan nimittäin olla melkoisen ankara itselleni. Jos itsensädissaamisesta järjestettäisiin kilpailut, seisoisin takuulla palkintokorokkeella. Ei ole kovin fiilistä kohottavaa, kun hokee päässään olevansa huono ja luovuttaja. Olen menossa ihan väärään suuntaan ja juoksusta on katoamassa pikkuhiljaa kaikki se, mitä siitä todellisuudessa olen hakenut. Hyvää fiilistä, liikunnan iloa, rentoutumista, nollausta ja luonnosta nauttimista. Niitä omia hetkiä, jolloin tyhjään päätä ja sitten yhtäkkiä oivallan jotain tärkeää elämästä. Juoksin aikanani ensimmäisen puolmaratonin hetken mielijohteesta metsässä, kun vain teki mieli juosta vähän pidempään. Samoin toisen puolikkaani. Tuolloin ajattelin, etten milloinkaan halua juosta lappu rinnassa, vaan mulle riittää, että joskus silloin tällöin testaan omia rajojani ihan keskenäni. 

Mä en halua, että juoksu muuttuu mulle aikatavoitteeksi tai kilometrimääräksi, joka pitää saavuttaa, jotta voin olla tyytyväinen itseeni. En halua, että juoksu muuttuu maaliin pääsemiseksi tai ”mun on pakko” -jutuksi. Haluan juosta, koska saan siitä hyvää mieltä ja siinä sivussa pidän yllä kuntoani. Haluan olla lenkin jälkeen hyvillä mielin, enkä harmissani. Haluan juosta, koska se on mun juttu ja mun nautinto.

Älkää ymmärtäkö väärin – sekä Karhunkierroksen että Pallaksen kisat ovat olleet huikeita elämyksiä, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Niiden jälkeen ajatukseni ovat nyt vain ehkä lähteneet hieman väärille poluille. Lokakuulle kalenteriin merkitty Vaarojen maraton ei ole yhtään vähentänyt näitä harhapoluille lähteneitä aatoksiani. Olen jopa miettinyt, että olisiko järkevintä puhaltaa peli poikki, perua Vaarojen ilmottautuminen ja pitää pieni tuumaustauko sen suhteen, onko noita kisoja ylipäätään järkevää juosta tässä vaiheessa.

Jätän tuon ajatuksen auki päättämättä vielä mitään suuntaan tai toiseen. Sen kuitenkin päätän, että mikäli lokakuulle tultaessa en ole löytänyt ajatusteni kanssa oikealle polulle, en myöskään lähde juoksemaan Vaaroilla. On mahtavaa haastaa itseään ja ylittää itsensä. Kisat ovat olleet loistava treenimotivaation lähde. Välillä saattaa kuitenkin olla vain hiuksen hieno ero siinä, onko lähestyvä kisa motivaattori vai pakote. Haluan jatkossakin liikkua niin, että saan hyvän fiiliksen ihan jokaisesta lenkistä, enkä vasta sitten, kun olen suoriutunut jostakin kisasta läpi tietyssä ajassa. Haluan saada välillä niitä kylmiä väreitä lenkillä, kun juoksu tuntuu niin älyttömän hyvältä ja joka ikinen kerta hymyillä kotiovella, että olipahan taas hyvä juttu, kun lähdin juoksemaan. 

Mitä mieltä olette? Tappaako tavoitteellisuus liikunnan ilon vai voiko tavoitteita asettaa myös siten, että homma ei muutu totiseksi torven soitoksi? 

Aiheeseen liittyviä ja tähänkin postaukseen innottaneita juttuja ovat viime päivinä julkaisseet Juoksuaskeleet –blogin Satu täällä ja Candy On the Run –blogin Karoliina täällä. Käykääpä lukaisemassa nuo loistavat postaukset! Eritoten suosittelen lukemaan, jos vähänkin painitte samojen aatosten kanssa kuin minä.  

 

Share

Ladataan...

Päivän oppi: Sinähän saat vaikka mitä.

Plaah! Mikä hitto tässä vuodenajassa oikein on, kun se muuttaa kaiken ”onko pakko tehdä” –jutuiksi? Tällä hetkellä ei huvittais tehdä mitään. Haluaisin vain pistää peukun suuhun ja käpertyä peiton alle. Jäädä sinne ja herätä joskus kevään korvilla. Ei vaan ole motivaatiota yhtään mihinkään treenaamiseen. Tai no korjaus. Sitä nyt ei käy kieltäminen, etteikö liikunnasta edelleenkin tulisi älyttömän hyvä olo ja hikoilun jälkeen on tosi hyvä mieli, mutta se liikkumaan lähteminen. Se on se plaah! Kotioven kynnys ei ikinä ole ollut näin korkea. Sen yli kipuaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Eilen pohdin, että jos ei kerran huvita, niin onko sitten pakko? Aikuisiahan tässä ollaan, joten ihan itse saan päättää. Olisko vaan parempi suosiolla pistää se peukku suuhun ja laiskotella koko Joulukuu? Antaa itselleen kerrankin lupa vain olla ja valua. Aloittaa sitten puhtaalta pöydältä tammikuussa. Uusi vuosi, uusi elämä. Niinhän sitä on tapana tehdä.

Sitten tuli mieleeni viime vuoden joulukuu. Kahden viikon kuluttua tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun allekirjoittanut lensi leuanvetotangolta selkä edellä tuolin kulmaan ja katkoi pari kylkiluutaan. Jouduin niin sanotusti pakkolomalle kaikesta liikunnasta. Eipä tarvinnut kysellä ”onko pakko”. Mitään ei pystynyt tekemään, ei edes laittaamaan sitä peukkua suuhunsa. No mitäs tapahtui, kun ei tarvinnut kysellä onko pakkoa vaan jäljellä oli ainoastaan ”et saa tehdä” ”et pysty tekemään” ”et voi tehdä”? No mitäpä muutakaan kuin hitonmoinen hajoaminen tietysti. Tuntui epäreilulta, turhauttavalta ja masentavalta. Siinä tilanteessa olisin antanut mitä tahansa, jos olisin päässyt liikkumaan. Enemmän kuin koskaan ennen olisi ollut motivaatiota ylittää se kynnys.

Ihmismieli on hiton kiero kapistus. Kielletty hedelmä on aina se houkuttelevin ja asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun ne viedään pois. Väittäisinkin, että varsin hyvä tapa motivoida ihmistä tekemään jotain asiaa, on kieltää se häneltä hetkeksi. Menettäessään jonkun asian ihmisellä on taipumusta nähdä vain sen postiviiset puolet ja tarttua niihin. Ilmeisesti olisi siis tarpeen säännöllisesti jollakin keinoin yrittää takoa omaan päähänsä, ettei mikään asia ole itsestäänselvyys, vaan kaiken voi menettää jopa pysyvästi. Hiton vaikeaa se kyllä on, ihmisellä kun on tällaisissa tilanteissa tapana elää hetkessä. On hemmetin vaikeaa miettiä, mitä voi menettää, kun peukku on matkalla suuhun.

Ehkäpä pitäisi vain karsia omaa sanavarastoaan ja poistaa sana ”pakko” sieltä kokonaan. Kun kuitenkaan loppujen lopuksihan yhtikäs mitään ei ”ole pakko” tehdä. Sen sijaan me saamme tehdä, me pystymme tekemään ja meillä on mahdollisuus tehdä. Kelatkaapas vaikka – ”minun on pakko” versus ”minä saan”. Aika vissi ero siinä, miten nuo lauseet vaikuttavat meihin. Paljon mielummin sanon tuon jälkimmäisen. Kuinka siistiä se onkaan, että minä saan mennä ja tehdä vaikka mitä. Saan nousta ennen kukonlaulua ja treenata hiki päässä aamuhämärissä. Saan juoda viherpirtelöni ja irvistellä sen perään. Saan syödä illalla karamelliä ja ottaa lasin viiniä, saan ottaa toisenkin jos tekee mieli. Saan lähteä juoksemaan pitkin metiköitä vesisateessa ja uida meressä joulukuussa. Saan herätä aamulla töihin ja laskea päiviä lomaan. Saan laittaa peukun suuhun ja ihan vaan olla. Saan myös ylittää kynnyksen, vaikka se on joskus tosi korkea.

 

Share

Ladataan...

Päivän oppi: Ylitä kynnys!

Kävin eilen tekemässä pitkästä aikaa vähän punttitreeniä ja karu todellisuus iski melko napakasti vasten kasvoja - olen ihan hirveässä rapakunnossa!!! Olen nimittäin viimeaikoina kärsinyt pienoisesta motivaatiopulasta liikunnan suhteen. Ja onhan tässä ollut muutenkin kaikenlaista rapakunnon syntymistä edesauttavaa. Joulukuun puolivälissä katkoin pari kylkiluutani ja siitä selvittyäni sairastin koko alkuvuoden. Kylkivamma ja sen aikainen lääkitys sotki elimistöni jotenkin ihan totaalisesti ja vastustuskyky katosi kokonaan. Kaikki maailman flunssapöpöt tarrasivat meikäläiseen ja olin jatkuvalla syötöllä kipeänä. Kun vihdoin sain vastustuskykyni takaisin ja pääsin jälleen normaaliin liikuntarytmiin, sairastui hevoseni. Viime viikot ovat menneet pää ylikierroksilla spekuloidessa ja stressatessa. Lamaannuin ihan täysin. On ollut sellainen olo, että haluan vain vetää peiton korville ja nukkua pois pahan maailman. Ei ole ollut intoa tehdä yhtään mitään, vaikka tässä kohtaa se olisi voinut olla parasta lääkettä. 

Eilen punttitreenin alkuun juoksin pikkuruisen 4 kilometrin lenkin. Juokseminen tuntui yllättävän helpolta, jos nyt miinustaa sen, että akillesjänteet, pohkeet ja polvet heittelivät vastalauseitaan koko matkan. Kroppa ei ole tällä hetkellä tottunut juoksemiseen. Tsekkasin kännykästäni Sports Trackerini historian ja se kertoo karua kieltään. Olen juossut tämän vuoden aikana 14 lenkkiä. Siis 14 lenkkiä viiden kuukauden aikana. Alle kolme lenkkiä per kuukausi! Entiselle himojuoksijalle tämä on melkoinen mahalasku. Ei ihme, että tällä hetkellä juokseminen tuntuu pääsääntöisesti melko hapokkaalta. Kaiken lisäksi tulin alkuvuodesta luvanneeksi juosta tämän vuoden aikana maratonin. Aika tavalla pitää alkaa laittaa tossua toisen eteen, mikäli aion tuon lupaukseni pitää. Tällä juoksukunnolla ei paljon maratoneja juosta. Ja vaikka kunto siihen riittäisikin, niin paikat eivät näillä juoksumäärillä sitä kestä. Kroppaa on pakko ensin totuttaa pidempään matkaan. 

No entäs sitten se punttitreeni? No se vasta säälittävää onkin. Käsittämätöntä, miten voimatasot voivat kadota niin totaalisesti. Eilen tein takakyykkyä 25 kilon levytangolla ja askelkyykkyä 7 kilon levypaino pään yläpuolella. Näillä painoilla tekeminen oli puhdasta tuskaa. Tsekkasin vanhaa treenikirjanpitoani ja esim. vuoden 2014 heinäkuussa olen kyykännyt 40 kilon levytanko niskassa ja tehnyt askelkyykkyjä kaksi 15 kilon painoa käsissä. Kun kelaan trenikirjanpitoani taaksepäin, niin huomaan että olen tällä hetkellä aika lähellä sitä lähtötasoa, jolla olin kun aloitin punttitreenauksen kunnolla lokakuussa 2013. Simsalabim ja viidessä kuukaudessa on haihtunut taivaan tuuliin kaikki se duuni, jonka tein hampaat irvessä reilun vuoden aikana. Jokseenkin turhauttavaa. 

Ylläoleva kuulostaa varmaan monen mielestä turhalta itsensä dissaamiselta ja suorituskeskeiseltä liikkumiselta. Että miksi tuijotella juoksumääriä ja rautoja tangossa? Tottahan se on, että on parempi unohtaa menneet ja liikkua tämän hetkisen kunnon mukaan. Helposti sitä vain jumittuu numeroihin ja kuvittelee, että päästää itsensä jotenkin liian helpolla, jos kilometrejä ei kerry entiseen tahtiin ja rautaa ei nouse, kuten ennen. On vain hirmuisen vaikea myöntää, että ennen ihan ok kunnossa olevasta naisesta on tullut rapakuntoinen. On karua huomata, että hengästyy nopeasti. On turhauttavaa huomata, että voimat vaan eivät riitä, vaikka kuinka tsemppaisi. Vaikeinta on myöntää, että entisestä himoliikkujasta on tullut yhtäkkiä tavis sohvaperuna, joka joutuu tsemppaamaan itseään liikumaan. Mitä on tapahtunut? Miksi liikkumisesta on tullut yhtäkkiä joku "täytyy mennä" -juttu, kun ennen se oli "jipii saan mennä" -juttu. Milloin endorfiinikoukku muuttui selkärangattomuudeksi? Miten minusta tuli näin saamaton!?!

Asiaa pohdittuani ymmärsin yhtäkkiä kristallin kirkkaasti, mistä motivaatiopulani johtuu ja mikä puolestaan saa ihmiset liikkumaan. Tiedättehän ne rasittavat punaposkiset, aina positiiviset, ylienergiset yli-ihmiset, jotka hehkuttavat juoksueuforiaansa ja sikatreeniensä orgastista olotilaansa. Ne, jotka ovat jatkuvasti lenkillä ja treenaamassa, ne joilla on aina motivaatiota. No pain, no gain. Pain is just weakness leaving your body. The only bad worout is the one that didn't happen. Unless you puke, faint or die, keep going! Ja sellasta. Semmonen mä olin. Juoksin yhtäkkiä puolmaratonin, koska teki vaan mieli juosta. Kokeilin rajojani ja kipukynnystäni ja nautin joka hetkestä. Olin hypermotivoitunut liikkumaan, enkä malttanut odottaa että pääsen treenaamaan. Miksi? Miksi ihmiset vievät itseään äärirajoille vapaaehtoisesti ja vielä nauttivat siitä? Miksi himoliikkujat liikkuvat niin himona? He liikkuvat, koska mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän liikkuu. Tiedän, totaalinen ääliölause. Mutta niin se vain menee, että mitä vähemmän liikun, sitä vähemmän minulla on intoa liikkumiseen. Jos en harrasta liikuntaa ollenkaan, passivoidun täysin. Tällöin minua ei huvita tehdä mitään muutakaan. Sen sijaan, jos liikun paljon, olen energisempi tekemään kaikkea muutakin. Kroppa ja mieli jää jotenkin koukkuun liikkumiseen. Ja mitä enemmän liikun, sitä vähemmän kyseenalaistan lenkille tai punttisalille lähtöä. En käy mitään huvittaako lähteä keskustelua itseni kanssa, vaan menen, koska haluan mennä, koska siitä tulee hyvä fiilis ja koska voin paremmin niin. Menen, koska on vain jotenkin ihan itsestäänselvää mennä, koska se on minulle tapa olla, tapa elää. 

Jos siis kärsit motivaatiopulasta, niin kysy itseltäsi ensin millä tavalla haluat elää? Haluatko elää sohvaperuna vai haluatko elää liikkumalla? Jos valitset ensimmäisen vaihtoehdon, niin se on ihan fine. Jos valitset toisen vaihtoehdon, niin tällöin ainoa asia, mitä sinun pitää tehdä on lähteä.  Kun vain ylittää sen kynnyksen ja menee ja tekee, niin kohta huomaakin ettei tarvitse mitään motivointia. Tai näin se ainakin minulla menee. En muista kertaakaan katuneeni, että menin ja kävin huhkimassa. En ainuttakaan kertaa. Joka ikinen kerta on kotiin palatessa ollut  loistava fiilis siitä, että menin. Siihen fiilikseen tarraudun. Siinä on kaikki motivaatio, mitä tarvitsen. Itse asiassa avain kaikkeen on unohtaa kynnys. Sitten saa vain mennä. 

PS. Allekirjoittanut pahoittelee latteita motivaatiolause -kuvituksia. Taidan itse olla lattea, mutta mä vähäsen jopa tykkään näistä lauseista. Osuvat kovasti asian ytimeen. 

Share

Pages