Ladataan...

Jäin sinkuksi viime syksynä. Hah - tuo kuulostaa ihan samalta kuin joku sanoisi "jäin leskeksi viime syksynä". No periaatteessahan tämä sinkuksi "jääminen" on kyllä ihan kuolemaan verrattavissa oleva asia, joten siinä mielessä liikutaan samassa aihepiirissä. Tuo edellä oleva lause on vailla minkäänlaista ironiaa muilta kanssaihmisiltä saamiani kommentteja kohtaan. Sen sijaan se kuvastelee hivenen omia asenteitani niiltä ajoilta, kun vielä olin turvallisesti non-single, elelin parisuhteessa ja olin minän sijaan me. 

Olen itsepäinen ja sitkeä nainen, mutta jossain määrin olen myös aina ollut riippuvainen miesavusta. Kuulostaapa härskiltä. Miesavulla tarkoitan siis sitä, että hätätilanteen sattuessa voin tarvittaessa tarttua luuriin ja soittaa paniikkipuhelun jollekin kaksilahkeiselle. Eli käytännössä heittäytyä täydellisen avuttomaksi, nostaa kädet pystyyn ja odottaa, että pelastava ritari saapuu paikalle. Totaalista anti-feminististä toimintaa parhaimmillaan. Tämänkaltainen toimintamalli on tavallaan ohjannut minua myös siihen suuntaan, että en ole enää edes uskonut kykeneväni tiettyihin asioihin. Ja kaikki tämä on ollut ihan itse aiheutettua. 

No mitäs sitten, kun suora hätälinja pelastavalle ritarille on sulkeutunut ja nainen on jätetty oman onnensa nojaan? Olen ollut aina sitä mieltä, että joku ironian jumala ohjaa elämääni. Se heittää sopivin väliajoin "pikkuruisia" haasteita tielleni, jotten nyt ihan pääsisi tuudittautumaan liikaa hyvän olon tunteeseen. Niinpä hätälinjan sulkeuduttua tapahtuu jotain jolla varmistetaan, että jatkossa nainen osaa turvautua miesavun sijaan naisapuun eli omaan apuun. Alkaa sataa paskaa niskaan ja sitä alkaa sataa ihan huolella. Eteeni tulee tilanteita, joissa normaalisti hätälinja kävisi kuumempana kuin kalaharin autiomaa. Mutta nytpä linja on kiinni ja nainen on avuttomaksi heittäytymisen sijaan pakotettu toimimaan itse. 

Hupskeikkaa

Enää siis ei ole mahdollista nostaa käsiä pystyyn ja odottaa ritaria paikalle, vaan nyt ongelmat on ratkottava itse. On vedettävä henkeä, pysyttävä rauhallisena ja käytävä toimeen. Ei enää avuttomuutta. Pelastava ritari is gone, joten ritarittaren on astuttava kehiin.

Minulle tämä naisavun esiin kaivaminen on ollut melkoinen itsetunnon kohotustrippi. Olen alkanut pikkuhiljaa uskoa siihen, että kykenen itse ratkomaan ongelmani. Itse asiassa olen alkanut uskoa siihen, että eteeni voi laittaa kaikenlaista ja jotenkin selviän eteenpäin. On tyhmää uskotella itselleen, että yksin ei pärjää. Vielä tyhmempää on opettaa itsensä siihen, että avuttomaksi heittäytyminen on sallittua. Joskus näköjään elämän tarvitsee vain hivenen muistuttaa minua tästä, jotta voin harjoitella oman avun käyttämistä ja uskoa siihen, että pärjään ihan keskenäni. Ja onneksi minulla on ympärillä ihania ystäviä, joihin voin tarvittaessa turvautua. Nimittäin hätäpuhelut kanssaritarittarille ovat ihan yhtä tehokkaita, kuin sille kaksilahkeiselle ritarille. Tämän olen saanut ihan konkreettisesti kokea. Naisilla on uskomaton kyky ratkaista kiperiä tilanteita. Meidän täytyy vain luottaa siihen, että kykenemme selviämään myös omillamme. Ehkä tämä sinkkuilu ei siis olekkaan yhtä paha kuin kuolema? :) Joten go girls - uskokaa itseenne!!!

Ps. Jottei tämä nyt ihan menisi feminismin hurraahuudoksi, niin myönnettäköön nyt se, että minulla on onnekseni olemassa myös maailman ihanin isä. Hänelle voin tarpeen vaatiessa kilauttaa hätäpuhelun, jos tilanne äityy todella pahaksi. Arvostakaamme siis myös kaksilahkeisia. Isät, puolisot ja poikaystävät ovat monessa tilanteessa korvaamattomia. Pitääkin muistaa olla kiitollinen silloin, kun hätälinja on avoinna ja pelastava ritari saatavilla. Muistakaa siis naiset kiittää kaksilahkeisianne. Arvostus ja positiivinen palaute on tärkeää ihan jokaiselle. ♡

 

 

 

Share