Ladataan...

Juu hei vaan taas pitkästä aikaa. Nämä meikäläisen blogitorkut alkavat näköjään olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Mutta tällä kertaa minulla on jopa syitäkin blogitauolle. On meinaan ollut vähän hommeleita tässä välissä. On ollut polvihommeleita ja on ollut pienoisia elämänmuutoshommeleitakin. Karhunkierroksen jälkeen nimittäin myimme kotimme, pakkasimme, pakkasimme ja pakkasimme (miten se muuttaminen voikin olla aina niin hanurista?) sekä roudasimme omaisuutemme varastoon ja lopulta muutimme väliaikaismajoitukseen samaan paikkaan, jossa asustin viimeksi kodittomana olleessani. Tämän lisäksi olemme viettäneen ikimuistoisen loman ja Juhannuksen Itävallassa sekä etsineet itsellemme uutta kotia. Tässä sivussa olen tahinut epäkunnossa olevan polveni kanssa. Käynyt työpaikkalääkärillä, saanut väärän diagnoosin, käynyt ortopedilla ja magneettikuvassa, suorittanut massiivista google-diagnosointia, odottanut oikeaa diagnoosia, yrittänyt pysyä positiivisena ja hajoillut hetkittäin, kun en pääse juoksemaan.

Niin ja sutannut polkupyörällä pitkin Poria.

Karhunkierroksen jälkeen polven oireilu siis jatkui. Kävin juoksemassa pari testilenkkiä, jotka vauhdin puolesta olivat kylläkin enemmän kävelylenkkejä. Polvi kesti joten kuten noita mummovauhtisia lenkkejä, mutta kipuili levossa edelleen. Niinpä kävin näyttämässä polvea työpaikkalääkärille. Hän tunnusteli polven läpi ja kertoi siinä olevan Bakerin kystan. Vähän ihmettelin, miten varmasti lääkäri diagnoosinsa pelkän tunnustelun perusteella antoi, mutta samalla huokaisin helpotuksesta. Oireet sopivat kystaan ja selittivät myös Karhunkierroksen ongelmat ennen kisaa ja sen aikana. Oli helpottavaa saada kipuoireille joku selitys. Mutta eipä tuota helpotusta kauaa kestänyt. Koska olen luonteeltani kyseenalaistaja, aloin kuitenkin kotiin päästyäni miettimään tuon diagnoosin varmuutta. Jos joku asia jättää aihetta spekulaatiolle, niin meikäläinenhän spekuloi kympillä. Illan googleteltuani ja tuskailtuani, päätin säästää itseni totaaliselta sekoamiselta ja varasin ajan polvivammoihin erikoistuneelle ortopedille. Hän tutki polven ja kertoi kyseessä olevan mitä todennäköisemmin ylirasituksesta johtuva tulehdustila. Madeiran kisan tuliaisia. (En näköjään yhtään liiotellut, kun totesin sen reitin alamäkien tuhoavan polvet.) Perinteiseen juoksijan polveen oireet eivät ihan sopineet, koska ITP-alue "oli rauhallinen". Koska polvi kipuili kierukan alueelta, sain lähetteen magneettikuvaan. Haluttiin varmistaa, ettei se ole hajalla ja tsekata myös ettei polvessa ole rasitusmurtumaa. Itse en omien tuntemusten perusteella uskonut kumpaankaan vaihtoehtoon, joten ihan rauhallisin mielin jäin odottamaan tuloksia. Ortopedin mielestä polvessa ei bakeria ollut (sanoi kuitenkin, että totuuden näkee vasta magneettikuvista, koska tunnustelemalla ei sitä voi 100% varmuudella havaita). Hän kehotti pitämään juoksutaukoa elokuulle ja sen jälkeen palaamaan lenkkipoluille varovaisesti.

Viime viikolla sain vihdoin magneettikuvien tulokset ja ortopedin diagnoosin kuvista. Ortopedi kertoi, ettei polvesta ole mitään rikki, ei myöskään rasitusmurtumaa. Sen sijaan nestettä ja turvotusta oli runsaasti yhäkin, vaikka en ole juossut käytännössä lainkaan Karhunkierroksen jälkeen. Kyseessä on siis reippaanlainen polven ylirasitus-/tulehdustila. Magneettikuvien perusteella ortopedi suositti juoksutauon jatkamista syyskuulle asti. (Tähän väliin lausun ilmoille massiivisen voimasanojen kavalkaadin, jota en halua kuitenkaan kirjoittaa tähän. Voitte sen sijaan kuvitella meikäläisen kettuuntumisen määrän tällä hetkellä.). Korvaavaa liikuntaa, kuten pyöräilyä saa harrastaa ja voin varovasti kokeilla elokuussa lyhyitä juoksupätkiä. Mikäli polvi kiusaa edelleen elokuun puolivälin jälkeenkin, ortopedi suositteli kortisonin piikittämistä. Vaihtoehto, joka ei ole yhtään meikäläisen mieleen.

Niin ja mitään bakeria ei polvessa tosiaan ollut...

Tämän hetken fiilikset ovat vähän ristiriitaiset. Vaihtelevat tuon voimasanakavalkadin raikumisen välillä ja sitten sen fiiliksen välillä, että "sitä saa mitä tilaa". Väkistenkin syytän itseäni liiasta kilometrien ahnehtimisesta suhteessa omaan kapasiteettiin. Tämä laji tuntuu olevan hieman sellainen, että se saa aikaan melkoisia suuruudenhulluuskohtauksia. Minä pystyn -henki ja maaliin pääsemisen voimaannuttava fiilis on ihan mahtava, mutta ehkä joskus voisi miettiä, että onko meikäläisellä vielä oikeasti rahkeita moiseen. Sitä olen miettinyt tässä viime aikoina todella paljon. Että olisiko kuitenkin pitkän tähtäimen kannalta järkevämpää vetää vähän takapakkia noiden kilsamäärien suhteen ja totuttaa kroppaa rauhassa kestämään rasitusta paremmin. Nythän olen toiminut juuri päinvastoin. Rohmunnut lisää kilsoja miettimättä, miten kroppa sen kestää ja mitä kisat jättävät jälkeensä. Nyt sitten maksellaan kalavelkoja. Jotenkin on sellainen fiilis, että tämä oli ihan odotettavissa ennemmin tai myöhemmin. Ehkä tällainen heti kaikki tänne nyt -mentaliteetti ei ole ihan se parhain, jos haluaa ultrajuoksijaksi? Ehkä pitäisi vähän harjoittaa mielenhallintaa?Tai ehkä mun kroppaa ei vain ole tehty juoksemiseen? Harmillista vain, kun sydän on tehty.

 

Share

Ladataan...

Perinteisestä kotimatkalla kirjoitetusta kisaraportista tulikin tällä kertaa sitten se DNF tarina. Kootut selitykset ja semmosta. Näköjään onnistun runoilemaan keskenjääneestäkin kisasta melkoisen eepoksen. Ultrajuoksijan sijaan musta taitaakin olla enemmän ultrakirjoittajaksi...

Asiaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että osasin ounastella, että tältä reissulta ei maaliin selvitä. Polvi ei nimittäin ollut ollenkaan kunnossa paria päivää ennen starttia. Kovasti yritin uskotella itselleni, että suurentelen vaivaa mielessäni. Kun kisaa edeltävinä öinä heräsin pariin otteeseen kipuun koukistaessani polvea, aloin valmistautua siihen, että mitalli kaulassa ei Rukalta poistuta. Olen kuitenkin sen verran optimisti ja hullu, että pieni toivonkipinä eli silti. Elättelin toiveita, että polvi on vain liikkumattomuudesta kipeä ja vertyy juostessa. Jälkikäteen voi ajatella, että olisi ollut järkevintä jättää starttaamatta kokonaan. Niin järkevä en kuitenkaan ole, että olisin malttanut olla viivalle menemättä. 

Perjantai kului ihan hirveän jännityksen vallassa. Kuten totesin, niin oma kisa ei jännittänyt juuri ollenkaan, mutta Sekopääjuoksijan eteneminen sai hermoilemaan ihan huolella. Päivä kului joten kuten. Kävin mm. kuuntelemassa Henri Ansion ja Janne Hietalan treenivinkkejä ja ajatuksia polkujuoksusta sekä Juoksija-lehden Tomi Savolaisen viimehetken vinkit kisaan. Joku yleisöstä heitti lopussa kysymyksen siitä, mikä on Savolaisen mielipide kipulääkeiden käytöstä kisoissa. Olin itse ajatellut, että tarvittaessa kaivan kisassa buranat esiin ja jatkan niiden voimin etenemistä, jos kipu yltyy pahaksi. Niinhän lähes kaikki tekee, buranatarinoita on juoksublogit pullollaan. Täytyy sanoa, että tuossa kohtaa en pitänyt kipulääkkeiden ottamista mitenkään pahana vaihtoehtona. Sitkeä sissi pyrkii maaliin keinolla millä hyvänsä näissä kisoissa ja jos burana auttaa loppuun asti, niin sehän on sallittu keino auttaa naista/miestä mäessä. Näin ollen kattava kipulääkearsenaali oli jo pakattu omaankin reppuuni. Savolaisen vastaus kuitenkin pysäytti. "Tämä on kuitenkin vain harrastus." Kannattaako pyrkiä maaliin oman terveyden kustannuksella? Tuo jäi kieltämättä nakuttamaan takaraivoon. Olin starttaamassa 53 kilometrin matkalle. Jos en kykenisi taittamaan tuota matkaa ilman kipulääkettä, niin sitten en ehkä ansaitsisi päästä maaliin. Tuossa kohtaa taisi jotenkin tulla naulattua se päätös, että maaliin mennään "luomuna" tai sitten ei mennä ollenkaan.

Menin startissa tarkoituksella puolenvälin paremmalle puolelle. Ajattelin, että lähden kerrankin reippaasti liikkeelle. Tiedossa oli, että reitin ensimmäiset 10 km olivat todella juostavaa pätkää, joten tarkoitus oli laittaa isompaa vaihdetta silmään. Silläkin uhalla, että meikäläisen kroppa käynnistyy yleensä vasta 5 km kohdalla ja olisi järkevä aloittaa maltilla ja lähteä reippaammin vasta, kun homma alkaa rullaamaan. Jossakin kohtaa oli pakko tosin pudotella vauhtia omalle mukavuusalueelle, kun tuntui, että sykkeet poukkii liian ylhäällä.

Polvi alkoi kipuilemaan heti lähdöstä asti. Ensin tuntui terävä vihlaisu polven ulkosyrjässä aina silloin tällöin. Kymmenen kilsan paikkeilla kipu alkoi muuttumaan jatkuvaksi jumittaen pikkuhiljaa myös takareiden ja pakaran. Oli melko vaikea sivuuttaa tuntemuksia, vaikka yritin keskittyä muuhun. Polku muuttui tässä kohtaa haastavammaksi ilmajuurakoksi ja vauhti hidastui melkoisesti. Oli aikaa käydä vuoropuhelua oman päänsä sisällä. Kilometrit 10-20 vedin melkoista unna junnaa itseni kanssa. Tiesin, että keskeyttäminen olisi järkiratkaisu. Olin tietoisesti startannut matkaan epäkunnossa olevalla polvella ja toivonut jonkinmoista ihmettä, mutta tämä lotto ei nyt tuottanut tulosta. Pohdin kuinka tärkeää maalin pääseminen minulle loppupeleissä on. Mietin myös sitä, mikä näissä juoksutouhuissa ylipäätään on minulle kaikkein tärkeintä. Kuinka paha luuserifiilis tulisi? Olisinko kaikkien silmissä luovuttaja? Pääsisinkö loppuun asti kipulääkkeen avulla? Eniten mietin kuitenkin sitä, mitä seurauksia loppuun asti rämpimisellä olisi. Kuinka pitkä toipuminen olisi edessä, jos menisin väkisten maaliin asti? Järkipuhe ja järjettömät aatokset ottivat mittaa toisistaan. Huomasin, että kaikki jatkamista puoltavat aatokset liittyivät jotenkin siihen, mitä muut minusta ajattelevat ja kaikki keskeyttämistä puoltavat taas siihen, kuinka paljon nopeammin kuntoudun takaisin juoksemaan, jos ymmärrän keskeyttää ennen kuin tilanne äityy todella pahaksi.

Ei pelittäneet yhteydet eikä polvet Karhunkierroksella :D

20 km kohdalle tullessani olin tullut seuraaviin johtopäätöksiin: Maaliin pääseminen ei minulle ole loppupeleissä niin tärkeää, ei ainakaan hinnalla millä hyvänsä. Yhdessäkään kisassa en ole kokenut maalissa niin ultimaalista hyvän olon fiilistä kuin mitä olen kokenut matkan varrella. Maalin pääseminen on ollut upea kruunu ja palkinto kaikesta, mutta se ei ole minulle tässä hommassa kuitenkaan tärkeintä. Nämä kisat ovat toki kerma kakun päällä, huikeita elämyksiä, treenimotivaation lähde ja tapa haastaa itseään, mutta en minä näiden takia juokse. Juoksisin ilmankin. Minulle suurin nautinto tulee niistä omista lauantaiaamun metsälenkeistä Sekopääjuoksijan kanssa, kun missään ei ole muita ihmisiä ja mennään vaan nautiskellen eteenpäin ilman mitään suorittamista tai painetta lopputuloksesta. Tajusin, että siitä minulle tulee suru puseroon, jos nuo lenkit jäävät väliin, DNF:n takia en itkuja tirauttele. En ainakaan silloin, kun olen lähtenyt matkaan puolikuntoisena ja huonosti treenanneena. Jos jättäisin leikin kesken nyt, niin toivun takaisin juoksemaan todennäköisesti paljon nopeammin. Luovuttaminen kirpaisee hetken, telakalle joutuminen harmittaa huomattavasti kauemman. Mitä enemmän järkeilin sitä selvempää se oli. Minä keskeyttäisin.

Oli aika ottaa puhelu Mr DNF:lle. Sekopääjuoksija oli joutunut keskeyttämään oman retkensä 80 km kohdalla ja nimesin meidät oman keskeyttämispäätökseni jälkeen Mr ja Mrs DNF:ksi. "Voitko tulla noutamaan mut seuraavalta huoltopisteeltä?" Oli yllättävän helppoa sanoa tuo ääneen. Seuraavalle huoltopisteelle oli matkaa 11 km. Sovittiin treffit 31 km huollon kohdalle ja jatkoin matkaani kävellen eteenpäin. Tuskallisia kilsoja. Keskeyttämispäätöksen jälkeen tuntui hetken aikaa jopa siltä, että kipu helppasi. Vielä olisi aikaa pyörtää päätös. Aloitin unnaamisen ja junnaamisen uudelleen, mutta kun polvikipu palasi kaksinverroin pahempana ei tarvinnut enää kauheasti jossitella. Ylämäet ja portaat olivat suurinta tuskaa ja alamäkiin jouduin ottamaan käyttöön jo Madeiralla lanseeratun tamppaustyylin. Pahimmat mäet olivat vasta tulossa, joten aika tekemätön paikka. Käytin loppumatkan maisemien fiilistelyyn ja kuraleikkeihin. Kolmeykkösen juoksijat väistelivät vielä tässä kohtaa mutapaikkoja, mutta meikäläinen paineli lätäkkö- ja lillupaikat keskeltä läpi. Pakko myöntää, että nautin tuosta lits läts touhusta ihan liikaa. Vaikka olisi mikä, niin aina näillä reissuilla löytää ilon jostakin. Minä löysin sen tällä kertaa kuralätäköistä. Kuvaavaa ehkä jotenkin :D

Huoltoon päästyäni en varsinaisesti saanut tukea päätökselleni Sekopääjuoksijalta. Hän oli selvästikin päättänyt, ettei sano asiaan juuta eikä jaata, jottei olisi vaikuttamassa lopulliseen päätökseeni. Se olisi tehtävä ihan itse. Tästä syystä aloin empiä jälleen ja tässä kohtaa oli aika vetää burana-kortti esiin. Sanoin, että buranan voimalla voisin ehkä päästä jatkamaan eteenpäin. Kysyin kuinka pitkä matka on seuraavaan huoltoon ja sain vastaukseksi n. 16 km. Mietin, että jos pääsisin jollakin keinolla seuraavaan huoltoon, niin pääsisinkö repimään itseni pelkällä tahdonvoimalla sieltä vielä maaliin asti? Kävin kilometrien 10-20 välisen päänsisäisen keskustelun pikakelauksella uudelleen. Päätös oli selkeästi kuitenkin jo tehty ja pääkoppa tuntui jotenkin tyhjältä. Jatkamisessa ei tuntunut olevan vain mitään mieltä enää. Varmasti olisin kyennyt sisulla rykimään maaliin asti, mutta aikaa siihen olisi kulunut ihan tuhottoman paljon. Silkkaa typeryyttä olisi jatkaa. Olin ottanut tietoisen riskin starttaamalla ja nyt piti maksaa seuraukset. Kävin ilmoittamassa toimitsijalle keskeyttäväni ja poistuimme hotellille.

Harmittaako DNF? No totta hemmetissä harmittaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei eilen olisi kirpaissut lukemattomia kertoja, kun porukkaa Rukalla ylitti maaliviivan. Myöskään spekulaatio omassa päässäni ei ole herpaantunut. Vaikka kuinka tiedän tehneeni fiksun päätöksen ja osaan perustella sen itselleni kymmenellä eri tavalla, niin silti yhä edelleenkin mietin sitä, että olisiko kuitenkin pitänyt jatkaa sen buranan avulla. Mitä pidemmälle aika kisasta kuluu, sitä enemmän nämä aatokset kuitenkin laimenevat. Huomenna harmittelen varmaan vielä vähän, viikon kuluttua tuskin enää ollenkaan. Äsken mietin, harmittaako minua, kun ylipäätään lähdin kisaan mukaan, vaikka lopputulos oli arvattavissa. Vastaus on älyttömän helppo. Ei harmita pätkän vertaa! Jokainen kilometri Karhunkierroksella oli todellakin tuon DNF:n arvoista. Itseni tuntien koko kisan väliin jättäminen olisi harmittanut todella pitkään. Enemmän kuin tämä DNF ikinä. Jos joku asia harmittaa, niin se on se, etten päässyt kokemaan sitä haastavinta pätkää. Sen kohdan olisin halunnut päästä tänä vuonna rämpimään lävitse. Mutta tämähän kertoo vain siitä, että jotain jäi hampaan koloon. Ja sehän on pelkästään hyvä asia.

Veljeni taisteli maaliin ensimmäiseltä 80km ultramatkaltaan. Ihan mahtavaa, kun saatiin yksi meistä kunnialla maaliin. Vatsaongelmien takia reissu ei ollut helppo hänellekään, mutta ei tullut yllätyksenä, että hän hoitaa homman kotiin :) 

Onnittelut kaikille Karhunkierroksella maaliin päässeille ja tsempit niille, joiden kohdalla tuloslistassa on tuo pelätty DNF. Me emme päässeet maaliin, mutta entäs sitten? Maaliviivalle voimme kuitenkin jälleen päästä ja siellä ne polut edelleenkin odottavat uusia yrityksiä.

Päätepisteessä. Reissussa rähjääntynyt kisailija. Keskeytettyäni huomasin omistavani myös 10 kappaletta kouriin kiinnitettyjä HK:n sinisiä, kun sormet olivat turvonneet pienoisen nestehukan vuoksi nakkimakkaroiksi.

--------------------

Lopuksi vielä suuret kiitokset Nuts Poppoolle ja talkoolaiselle. Te teette todellakin kaikkenne, jotta jokaisella kisailijalla on mahdollisuus päästä maaliin. Kaikki kisassa toimi jälleen ihan loistavasti. Ei näistä karkeloista voi koskaan hymyilemättä kotiin lähteä oli lopputulos mikä hyvänsä. Ensi vuoteen - eihän tätä voi väliin jättää :)

Share

Ladataan...

Olisi kiva kirjoittaa teille joskus sellainen pelkkää iloa ja energiaa pursuva kisaraportti näiltä reissuiltani. Sellainen, jossa rikotaan ennätyksiä ja ollaan tuloslistojen puolenvälin paremmalla puolella. Mutta minun vuoroni ei vielä ole kertoa sellaisista reissuista. Minä kerron sellaisista retkistä, joissa seikkailija lähtee oman sietokykynsä ylittävälle matkalle ja joutuu taistelemaan päästäkseen maaliin edes siellä häntäpäässä tuloslistaa. Uskon vakaasti, että joskus vielä voin kirjoittaa tuon toisenlaisenkin tarinan. Tämä ei vielä sellainen ole. 

Madeira Island Ultra Trailin Maraton mittainen (42km) matka starttasi liikkeelle Parque Egologico do Funchalista klo 11 paikallista aikaa. Kaikki kisaan osallistuvat 600 juoksijaa lähtivät liikkeelle samaan aikaan ja tunnelma lähtöalueella oli kuin rantabileissä. Oma fiilis oli korkealla, vaikka takana oli todella huonosti nukuttu yö. Olimme Sekopääjuoksijan kanssa lähdössä matkaan pääasiassa nautiskelemaan maisemista. Tiesimme, että reitti kulkee läpi henkeäsalpaavan kauniiden maisemien, joten tarkoitus oli tallettaa päivä verkkokalvoille upeana luontokokemuksena.  Maaliinpääsystä itsellä ei ollut epäilystäkään. Onhan näitä matkoja jo muutama tullut juostua, joten tiesin, että sisulla mennään maaliin joka tapauksessa. Lähinnä oli vain malttamaton olo. Venailu ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani, joten aamun tunnit tuntuivat todella pitkiltä. 

Mölyn saattelemana päästiin vihdoin matkaan. Reitti alkoi heti kipuamisella, joten pienen juoksupätkän jälkeen vaihdettiin kävelyksi ja lähdettiin tunkkaamaan possujunassa ylöspäin. Ensimmäiselle huoltopisteelle oli matkaa reilu 12 km ja tälle osuudelle nousua oli luvassa n. 500m ja laskua 800m. Matka taittui leppoisaan tahtiin iloisissa tunnelmissa maisemia ihaillen, kropassa oli virtaa ja ylämäetkin sujuivat ilman puuskuttamista. Suomalainen löytää aina suomalaisen, joten alkumatkasta törmättiin myös kisassa mukana olleeseen kolmanteen Suomalaisjuoksijaan. Hän oli mukana kisassa kolmatta kertaa ja liikkeellä sauvojen kanssa. Toivotettiin tsempit matkaan ja kaveri hävisi sauvoineen horisonttiin. Jälkeenpäin tuli kadehdittua noita sauvoja vielä useaan otteeseen. 

Kaikki tasaiset pätkät juostiin ja alusta olikin Suomen kivikkoihin ja juurakkoihin tottuneelle todella helppoa edettävää. Kunnes alkoi ensimmäinen kunnon alamäkiosuus. Tässä kohtaa alamäkeä edettiin vielä paikoin joten kuten juosten, mutta melko nopeasti alamäki alkoi muuttumaan niin hankalaksi, että meikäläisen taidoilla sen juokseminen oli sula mahdottomuus. Tunsin kuinka varpaiden päät painuivat ikävästi lenkkareiden kärkiin ja etureidet ja polvet huusivat hämmästyksissään, että mitä tämä nyt on olevinaan. Kun oma kotikaupunki sattuu sijaitsemaan entisessä merenpohjassa, niin ylämäki- tai alamäkitreenimahdollisuudet ovat aika lailla nollissa. Omat pitkikset ovat painottuneet meren rannalle Yyteriin ja viimeksi olen juossut mäkiä Vaarojen Maratonilla, joten jälleen kerran kävi mielessä, että jotain tarttis varmaan tehdä. Tämä sama asia kävi matkan varrella mielessä vielä lukuisia kertoja. Pisti vähän nöyrtymään, kun ylämäissä takana puuskuttaneet tyypit sekä mummut ja papat vetivät alamäissä rallatellen ohi. Minulla ei ollut niissä mitään jakoa. Tuo ensimmäinen 800 metrin laskuosuus tuhosi reisien voimat huolella. Takaraivossa jäytävä tieto siitä, että tätä hauskuutta oli luvassa vielä 1800 metrin edestä ei varsinaisesti pistänyt naurattamaan. Ounastelin, että opin vielä vihaamaan alamäkiä tällä reisulla. 

Ensimmäiselle huoltopisteelle Poisoon saavuttiin ajassa 2:19min. Matkaa tässä kohtaa oltiin taitettu 12,2km eli varsin verkkaiseen tahtiin oltiin aloitettu. Huoltopisteellä oli kattava valikoima kaikenlaista syötävää. Mistä päästäänkin meikäläisen todelliseen akilleen kantapäähän näillä reissuilla eli ongelmaan energian tankkauksessa juostessa. Vaihtoehtoni ovat nimittäin todella rajalliset. Jos syön tai juon jotain vähänkin hapanta ainesosaa sisältävää, alan kärsiä juostessa aivan hirvittävästä närästyksestä ja (niin hölmöltä kuin kuulostaakin) koska en osaa röyhtäistä, joudun lopulta työntämään sormet kurkkuun oloa helpottaakseni. Tuollaisen jälkeen eteneminen muuttuu melko tuskaiseksi. Näin kävi mm. Pallaksella, enkä ole halukas kokemaan moista enää uudelleen. Myös suolatabletit ja magnesiumjauhe ovat poissuljettua. En voi nauttia energiageelejä, urheilu- tai elektrolyyttijuomia, happamia karkkeja, appelsiinia tai mitään sitruunaa sisältävää. Suomessa juostessani pelastukseni on ollut mustikkakeitto, jota olen käyttänyt geelin sijaan, mutta näillä leveysasteillä ei mustikkakeitosta ole tietoakaan. Ilman ongelmia voin syödä oikeastaan ainoastaan banaania, taateleita ja viikunoita, sipsejä, suolapähkinöitä, suklaata ja jotain karkkeja kuten salmiakkia. Niinpä tälläkin huoltopisteellä tuli nautittua pääasiassa sipsejä ja banaania. Matka jatkui kohti reitin raastavinta ylämäkeä. Luvassa olisi 3,8km pätkä, joka tulisi sisältämään lähes 500m nousua. 

Kuten tämän pätkän speksit antoivat ymmärtää, nousumäärä oli melkoinen. Eteneminen oli todella hidasta. Silti nousuissa tuli napsittua aika monta selkää, kun missään kohtaa ei puuskuttanut. Silti jotenkin huomaamatta ylämäki alkoi syömään naisesta voimia ja energiat kropasta huveta. Kun pääsimme Poison huoltopisteelle tein sen virheen, etten nauttinut riittävästi energiaa. Tässä kohtaa sitä olisi pitänyt ladata koneeseen niin paljon kuin mahdollista, mutta sen sijaan vietin suuremman osan ajasta huoltopisteen ei niin tunnelmallisessa bajamajassa. Jostain syystä yleensä näillä reissuilla ilmaantuva ja moiset tyhjennyskäynnit estävä henkinen tulppa ei tällä kertaa toiminut ja kävinkin lisäämässä paikallisen luonnon monimuotoisuutta reitin varrella olevissa puskissa useaan otteeseen. 

Tämän jälkeen reitti muuttui laskuvoittoiseksi, ylämäkiä ei juurikaan ollut ja loppumatka päästiin "nautiskelemaan" alamäkien tamppaamisesta. Kovin pitkälle ei Poison huoltopisteeltä päästy, kun fiilis alkoi tummumaan kohdallani melkoisesti. Energiat olivat totaalisen loppu ja homma muuttui betoniseinään päin juoksemiseksi. Tai siis kävelemiseksi. Juoksusta ei tullut mitään. Kun matkaa oli taitettu kaksikymmentä kilometriä olin jo todella syvissä vesissä. Teki pahaa, huimasi ja vitutti kuin pientä villisikaa. Ekan kerran ikinä alkoi luovuttaminen tuntua potentiaaliselta vaihtoehdolta. Ei olisi mitenkään mahdollista päästä maaliin, jos olen jo alle puolivälin kohdalla tässä kuosissa. Miksi helvetissä ryhdyn kerta toisensa jälkeen tällaiseen, täysin oman kapasiteettini ylittävään hommaan? Miten aina kuvittelen, että kykenisin näihin? Joka ikinen kerta raahustan maaliin viimeisien joukossa ja 70-vuotiaat mummut ja papatkin ovat nopeampia kuin minä. Miksi nöyryytän itseäni vapaaehtoisesti? Olisiko jo vain aika myöntää, ettei minusta ole näille matkoille? Ei näillä treenimäärillä. Noiden hetkien ajatukset pistävät nyt huvittamaan. Vähissä energioissa liikkuva tallustaja ei ole kovin hilpeää seuraa. Sekopääjuoksija parka. Näin hänen päälleen muodostuvan ajatuskuplan, jossa luki "ei vittu taas". Pallaksen toistuminen alkoi vaikuttaa ilmeiseltä. Mietin, kuinka olin taas pilaamassa Sekopääjuoksijan reissua hitaudellani ja tuskailullani. Pähkäilin mahdollisuutta lähteä raatotaksin kyydillä seuraavalla huoltopisteeltä. Aivan sama, vaikka tulee DNF. Ei kiinnosta enää pätkän vertaa.

"Tässä on Snickers, vedät sen nyt naamaasi kokonaan. Aivan sama laskeeko vai ei. Anna mennä nyt vaan ja vettä päälle" Sekopääjuoksijan äänensävy ei jättänyt sijaa vastaaninttämiselle. Aloin nakertaa patukkaa vastentahtoisesti. "Ja seuraavalla huoltopisteellä syöt sitten kaiken mahdollisen. Sun on nyt pakko saada energiaa kroppaasi". 

Portelan huoltopisteellä 27km kohdalle tultiin ajassa 5:30. Snickerspatukka oli kohentanut oloa jo hieman ja Sekopääjuoksijan kantaessa eteeni kasoittain syötävää, en enää ehtinyt miettimään keskeyttämistä. Mätin suuhuni banaania, suklaata ja viikunoita. Sitä mukaa, kun energiataso kropassa alkoi nousta, alkoi myös fiilis kohenemaan. Ajatus keskeyttämisestä unohtui totaalisesti. Jatkoimme matkaamme kävellen, koska kroppaan mätetty ruoka tuntui miettivän paikkaansa mahassani vielä. Melko nopeasti päästiin kuitenkin juoksemaan ja voi pojat sitä fiilistä. On käsittämättömän mahtava tunne, kun saa voimat yhtäkkiä takaisin. Mieliala teki täyskäännöksen ja olo oli ihan voittamaton. Nautin kaikesta ympärillä olevasta täysin siemauksin. Eukalyptuspuiden tuoksu, kostea vuoristoilma ja se kaikki vihreys. Taas muistin miksi tätä teen. Luonto antaa aina takaisin kaiken kymmenkertaisena. 

Portelan reitti oli meille osittain entuudesta jo tuttua, koska olimme juosseet samaista reittiä pitkin jo viime vuonna. Mukavaa levadareittiä pitkin oli helppo edetä, kunnes alkoi laskeutuminen kohti Laranon huoltopistettä. Reilun 300m lasku pisti jälleen hieman irvistelemään. Tässä kohtaa etureisien voimat oli syöty loppuun ja etenin alamäkiä pääosin sivuttain. Voitte kuvitella, miten hidasta tuollainen tamppaamalla eteneminen käytännössä on. Tässä kohtaa alamäkien osalta huumori alkoi loppumaan. Olisi tehnyt mieli heittää kädet taskuun ja kieriä mäki alas. Vaikka voimat oli palanneet, niin alamäet eivät vaan ottaneet sujuakseen. Joku alamäkiekspertti voisi nyt ilmottautua ja ottaa mut tukiopetukseen. Tai sitten otan seuraavalle reissulle pulkan tai liukurin mukaan. 

Laranon huoltopisteellä 32km kohdalla tein jälleen sen virheen, etten tankannut riittävästi. Jotenkin energinen olo erehdytti luulemaan, että tällä fiiliksellä mennään loppuun asti. Maaliin oli enää matkaa kymmenisen kilsaa, joten se nyt mentäisiin heittämällä, varsinkin kun luvassa oli todella juostavaa, tasaista pätkää. Tästä kohtaa alkoi maisemiltaan reitin huikein pätkä. Vasemmalla puolella avautui upea näkymä merelle. Oli etuoikeutettu olo päästä juoksemaan sellaisessa paikassa. Ihan valtavan kaunista. Reitti kulki pitkin kapeaa polkua vuoren rinteessä ja meri hohti sinisenä ympärillä. Tuntui kuin olisi juossut maailman laidalla. 

Juoksu kulki mukavasti ja tässä kohtaa napsittiin jopa muutamia selkiäkin. Mm. eräs eläkeläispariskunta, jotka olivat nöyryyttäneet meitä ohituksillaan jo useaan otteeseen matkan varrella. Arvioin pariskunnan olevan iältään lähellä seitsemääkymppiä. Ihan huikeassa kunnossa, molemmista näki, että oltiin juostu ja paljon. Rouva oli hento kuin heinän korsi, mutta pohkeet olivat rautaa. Herralla oli päässään hellehattu, mutta silmissä oli päättäväinen ilme. Yhteen ääneen Sekopääjuoksijan kanssa päätettiin, että tuossa ollaan me kolmenkymmenen vuoden kulttua. Päätettiin myös, että "noille ei hävitä". Jonkin ajan kuluttua homma alkoi kuitenkin tökkiä jälleen. Jostain syystä en saanut sykkeitä laskemaan millään, en vaikka käveltiin välillä. Huohotin jokaisen pienenkin nousun kohdalla, enemmän kuin yhdessäkään alkupätkän nousussa. Betoniseinä alkoi siintää jälleen horisontissa. Kun sykkeet eivät millään tasaantuneet oli pakko pistää kokonaan kävelyksi. Sitten alkoi pusikko kutsua. Käytyäni jälleen kerran sulostuttamassa paikallisten sontakärpästen lauantaiehtoota ja könytessäni juoksuhame kintuissa pusikosta polulle näin kun eläkeläispariskunta veti ohitsemme. Sinne katosivat rouva teräspohje ja herra hellehattu metsän siimekseen. Heitä emme enää nähneet. 

Selvää oli, että meikäläisen energiavarastot oli jälleen kulutettu loppuun. Miten nopeasti sitä voikaan siirtyä fiiliksestä toiseen. Hetkessä aloin olla jälleen painokelvottomassa mielentilassa. Sen tietää yleensä siitä, että en sano sanaakaan. Näyttelen vain pääni sisällä keskareita koko maailmalle. Energiavaje vaikuttaa minuun todella nopeasti ja voimakkaasti. Kun energiataso vajoaa minimiin kaikki tsemppihenki katoaa tyystin. Tästä on paljon opittavaa seuraaviin kisoihin. Energiaa on pakko mättää tasaiseen tahtiin alusta loppuun. Ehkä jatkossa olisi järkevää laskea tarkat määrät ja ajat, jolloin energiaa on syötävä. Matka kohti viimeistä huoltopistettä oli pitkä. Laskin metrejä ja odotin vain, että huolto ilmaantuisi näköpiiriin. Sen jälkeen sitten vain tossua toisen eteen huolella ja maali tulee vastaan nopeasti. Viimeiseltä huoltopisteeltä oli määrä olla matkaa maaliin enää 2km. Enää viimeinen rypistys.

Huoltopisteelle saavuttuamme kuulin sivukorvalla, kun paikalla ollut tyttö sanoi Sekopääjuoksijalle "only 4,3 kilometers left". Luulin tytön vitsailevan, kunnes näin huoltopisteellä olevan kyltin, jossa toden totta luki 4,3km. 4,3km on normaalisti silmänräpäys, mutta tuossa kohtaa se oli pienoinen katastrofi. Olin ihan liikaa laskenut sen varaan, että ennalta annettu 42km pitäisi paikkansa ja reippaalla vauhdilla olisimme maalissa alle 20 minuutissa. Vetäisin banaania namaan ja kiukkuisena kuin ampiainen päätin, että nyt sitten juostaan vauhdilla. Sekopääjuoksija takanani kehotti muutamaan otteeseen hiljentämään vauhtia, mutta en kuunnellut kehotuksia. Kunnes polku päätti kehottaa tehokkaammin. Lopputuloksena potku polulla olevaan kiveen ja kunnon pannut kenturaan. Isovarpaassa perkeleellinen kipu. Hetken näin tähtiä ja nieleskelin itkua maan siimeksessä, kunnes kokosin luuni ja jatkettiin matkaa. Sen verran veti nöyräksi tuo pyllähdys, että hetken oli pakko jatkaa kävellen.


Suurin osa loppureitistä oli helppoa betonipäällysteistä levadaa. Oikeastaan varsin tyypillistä, että otan pannut reitin tasaisimmalla osiolla. Maali alkoi jo häämöttää alhaalla näköpiirissä ja maalialueen äänet kantautumaan korviin. Edessä olisi enää yksi lasku ja sen jälkeen rullailu rannassa olevaan maaliin. Viimeinen lasku kesti minulta iäisyyden. Tamppaustekniikkani ei selvästikään ole se nopein mahdollinen tapa edetä. Tässä kohtaa huomasimme kuitenkin takanamme tulevan ärsyttävän Ranskalaisen kälätyspariskunnan ja nuoren Liettualaisen tytön, joita oltiin nähty matkan varrella useaan otteeseen. Raahustaessani alamäkeä tyttö ennätti juuri kysyä "are you okey", kun päätin, että nyt meitä ei ohita enää ainutkaan juoksija. Vastasin nopeasti "yes" ja aloin pinkomaan Sekopääjuoksijan rinnalle. Eipä ollut enää tietoakaan energiavajeesta. Kohti maalisuoraa juostiin jo sellaisessa vauhdissa, että oli vaikea itsekään uskoa, että jaloista löytyi vielä tuollaista poweria. Maalialueella oli mahtava hurraus. Viimeisillä metreillä otimme toisimme kädestä kiinni. Maaliviivan ylitys tuntui upealta. Jalat huusivat hoosiannaa, mutta mieli oli kiitollinen kaikesta. Se kaikki, mitä sain matkan varrella nähdä ja kokea oli jotain ainutlaatuista. Tälläkin matkalla opin itsestäni paljon. En ole niin sitkeä kuin luulen ja sitten kuitenkin voin olla vahempi kuin uskonkaan. Kaikkein kiitollisin olin siitä, että koimme tämän Sekopääjuoksijan kanssa yhdessä. Nämä tulevat olemaan niitä yhteisiä muistojamme, jotka eivät unohdu koskaan. Toivottavasti me tulemme tänne vielä silloinkin, kun olemme harmaapäisiä vanhuksia hellehatuissa ja rautaisissa pohkeissa. Toivottavasti tällaisia muistoja kertyy vielä matkallemme paljon. Mitalit kaulassa nilkutimme suihkujonoon ja tunsin itseni voittajaksi.

Jonkun on nämäkin tarinat kerrottava. 

Share

Pages