Ladataan...

Päivän oppi: Kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. Välillä on ihan hyvä, ettei ota yhtään mitään vakavasti. 

Ai perhana, kun sapettaa! Tunnen kuinka nenä nyrpistyy ja otsa menee ryppyyn harmituksesta. Instassa lävähti eteeni äskettäin taas joku perfect beach body -kuva, joka laukaisi ison ketutuksen. Ketutus johtuu siitä, että itse keskityin kesän aikana liikunnan sijaan pikemminkin rakentamaan keskikehoani kohti horisonttia. Tämän seurauksena peilistä ei heijastu beach body, vaan jäätävä kesäpömppä! Kohta varmaan onnitellaan tulevasta perheenlisäyksestä, joten meikkis ei ole tuon Instakuvan jälkeen hengittänyt kertaakaan ulospäin. Jenkkakahvat eivät silti imeydy sisäänpäin, vaikka kuinka pinnistäisin. Tuossa se kesäpömppä vaan möllöttää. 

Harmitus ei kuitenkaan johdu ainoastaan kesäpömpästäni ja Instan beach body -kateudesta. No joo myönnän, että kyseiset kuvat saavat minut vihertämään kateudesta. Jos joku pystyy julistamaan, että nuo timmimimmi -kuvat eivät aiheuta minkäänmoista alemmuuskompleksia, niin minä teen kunniaa ja nimeän ko. henkilön superihmiseksi. Pömppää enemmän meikäläistä harmittaa kuitenkin tämä jojo-mieleni. Viimeksi tänä aamuna julistin crossfitissä tervettä itsetuntoani sanomalla hyväksyväni mielummin pömppäni, kuin näivettäväni itseäni millään dietillä. Oikeastaan koko kesän olen hokenut päässäni, että suhtaudun rennommin kaikkeen ja hyväksyn kroppani sellaisena kuin se sillä hetkellä on. Jos olen mättänyt herkkuja napaani, niin hyväksyn lopputuloksen ja that's it. Terveessä naisen vartalossa saa ollakin rasvaa ja sen semmosta. Sitten katson Instan beach bodya ja mieli alkaa jojoilemaan. Katson pömppääni ja päätän, että siitä on päästävä eroon nyt heti. Suunnittelen pömpästä eroon ruokavalion, jossa syödään yksi rusina päivässä ja tiristetään kaikki rasva kehosta. Eihän se nyt niin vaikeeta voi olla? Senkus olet syömättä, pidät suun kiinni ja tsimsalabim, kohta ollaan beach bodyja. Sitten mietin asiaa ja totean, että hiiteen dietit, koska minulla ei ole aikomustakaan näivettää itseäni. En mä harrasta diettejä! Sitäpaitsi en jaksa urheilla, jos en syö kunnolla. Tämän jälkeen päätän, että lisään liikuntaa ja jos pömppä ei sillä lähde, niin sitten ei lähde. Sitten totean, että olen ihan hyvässä kunnossa näinkin. Itseasiassa olen ihan kuosissa, ei tässä nyt mitään hätää oo. Kunnes menen taas Instaan.... Voi jestas mikä itsetunnon oravanpyörä!

Kiukuttaa tämä oman kroppani ympärillä pyöriminen. Kiukuttaa, koska minä olen täysin normaalipainoinen nainen. Itseasiassa olen varsin hoikka, eikä minulla todellakaan olisi varaa valittaa kesäpömpästäni, kun jotkut taistelevat todellisten ylipaino-ongelmien kanssa. Meikäläisen pömppää ei edes ketään muu huomaa. Olen keskenäni tässä naurettavassa pömppäneuroosissa ja teen ongelmaa olemattomasta asiasta. Miksi teen näin?!? Miksi mieleni jojoilee ees taas terveen itsetunnon ja hirvittävän alemmuuskompleksin ja neuroosin välimaastossa? No siksi, että vertaan itseäni kaikkeen. Vertaan itseäni Instan beach bodyyn ja fitnessmimmiin, vertaan crossfitsalini kaikkiin naisiin, vertaan niihin, jotka kantavat ylpeinä oman kroppansa riippumatta vaatekoostaan, vertaan huippu-urheilijoihin, turhiin julkkiksiin, bisnessnaisiin, ultrajuoksijoihin, foodieihin. Vertaan ihan kaikkeen. Tuolla on timmimpi kroppa, tuo on paljon vahvempi, tuolla on paljon parempi itsetunto, tuo on niin paljon lahjakkaampi, tuo on niin ruskettunut, tuo on niin menestyvä, tuo on niin paljon sitkeämpi, tuo on niin paljon innovatiivisempi. Ja jos tuo kaikki ei riitä, niin lopulta vertaan itseeni. "Vuosi sitten olin paljon hoikempi." "Vuosi sitten olin paljon vahvempi ja paremmassa kunnossa." "Vuosi sitten painoin kymmenen kiloa vähemmän." Ja oravanpyörä pyörii pyörimistään. 

Ylläoleva on toki osittain kärjistettyä, mutta väittäisin, että tätä samaista oravanpyörää ja jojoilua käy läpi tavalla tai toisella lähes jokainen (nainen). Vai voiko täällä nyt oikeasti joku käsi sydämmellä väittää, ettei ikinä koskaan vertaa itseään mihinkään/kehenkään? Tai ettei ikinä jojoile hyvän ja huonon itsetunnon välillä? Mikäli voi, niin äkkiä kertomaan, miten sen tekee. 

Mistä tämä kaikkeen vertaaminen sitten johtuu? Se johtuu mielestäni siitä, että elämme maailmassa, jossa jokaisen pitäisi pyrkiä superihmiseksi. Pitää olla tiukempi, vahvempi, juosta pidemmälle, jaksaa kauemmin, pitää suorittaa, suorittaa, suorittaa. "Olet kaunis juuri sellaisena, kuin olet" tai "Kelpaat juuri tuollaisena". Näin sen pitäisi olla, mutta tässä maailmassa se nyt vaan on suurinta bullshittiä, mitä ihmiselle voi syöttää. Nyt pitäisi pyrkiä olemaan "paras versio itsestäsi" ("The best version of myself"). Ihan hirvittävää shaibaa mun mielestä. Miten sitä voi pyrkiä parhaaksi versioksi itsestään?!? Mitä se tarkoittaa loppujen lopuksi? Miksei ihminen voi vain olla juuri sitä, mitä on just nyt? Hyvässä ja pahassa. Tavoitteita voi ja pitää toki elämässä olla, mutta mun mielestä "paras versio minusta" on jotain sanalöpinää. Tollaset lauseet juurikin ajavat ihmistä vertailemaan itseään muihin.

Tässä omassa jojo-mielentilassani peräänkuuluttaisin itseltäni tuota "just ny" -olotilaa. Sitä kuuluisaa hetkessä elämistä. Että me ollaan just ny, juuri niin hyviä kuin ollaan ja se siitä. Meikäläisen idoli ja the kauneusihanteeni Mariela Sarkima toteaa ihqussa Laihisraivarit blogissaan mielestäni jotenkin tosi osuvasti: "Kiloja tulee ja menee, yleensä housut menee kiinni, joinain päivinä sitten taas ei. Se on semmosta! :D" 

Niin juuri! Se on semmosta ja tää on tämmöstä. Loppupeleissä kuitenkaan meikäläisen kesäpömppällä ei ole missään mittakaavassa halvatunkaan väliä. Otan pömppäni ja vaikenen. 

 

 

Share

Ladataan...

Pariin viimeiseen päivään on mahtunut muutama hypervoimaannuttava kokemus. Kaikki alkoi siitä, kun edellispäivänä uskaltauduin salilla paikkaan, jota kammoan kuin ruttoa. Nimittäin leuanvetotangolle. Normaalisti teen leukoja vain avustamassa masiinassa ja sielläkin ne ovat olleet yhtä myrkkyä. Nyt kuitenkin ajattelin, että kun kerran muut salilla kävijät ovat jo nähneet kaikki meikäläisen normaalista treenaamisesta poikkeavat sekuntikellon kanssa räpeltämiset ja pyörtymisen partaalla vedetyt russian step upit, niin eiköhän mun ylpeys jo kestä, jos menen räpiköimään leuanvetotangolle ja testaan, onko mulla toivoakaan saada ikinäkään edes sitä yhtä leukaa. Se on meinaan tavoite. Kaikki kovat vetää leukoja. Ja niin meinaan perkele vetää minäkin! Menen ympärilleni pälyillen tangolle ja valmistaudun jo henkisesti nielemään ylpeyteni. No jos tuntuu siltä, että ei lähde milliäkään, niin sitten esitän pokkana vaan roikkuvani tangolla.... Tangosta kiinni ja hampaat irveen. Vedän leuan! Irrotan kädet tangosta ja laskeudun maahan. Ulospäin hillitty Johanna, mutta sisällä totaalinen henkinen tuuletus. Veri kohisee päässä. Jos nyt en olisi ihmisten ilmoilla, niin vetäisin sellaiset sekokohtaukset ja ilmaveivit ettei tosikaan. Sitten iskee totaalinen hämmennys ja epäusko. "Toi oli nyt joku vahinko". "Tein jotain väärin?" "En varmaan vetänyt kunnollista." "Ei rimpula pysty vetämään leukaa". Vedän henkeä, pakko yrittää uudelleen. Kokeilla oliko se vahinko. Menen tangolle ja tartun siitä uudestaan kiinni. Vedän leuan! Rimpula vetää leuan!!!! Mä vedin leuan, ihan oikeesti! Tulee ihan sanoinkuvaamaton fiilis. Tätä on totaalinen tyytyväisyyden tunne. Tulee ihan sellainen olo, että joku taputtaa päähän. Hyvä Johanna! Et sä ole huhkinut täällä turhaan. Susta on tullut vahvempi. Sillä hetkellä mä olen maailman vahvin nainen! Ihan hemmetin vahva. In your face! Ei kannata mulle tulla. Mä vedän kuule koska vaan yhden leuan. Repikää siitä! 

Tänään menin iltalenkille. Ulkona sataa lähes kaatamalla, mutta en mä ole sokerista. Nyt tekee vaan mieli juosta. Soitan riipiitillä Kaija Koon Kuka sen opettaa -biisiä ja juoksen. Joo kuin leimiä, mutta Kaija nyt vaan sattuu tekemään parhaat tsemppibiisit... Sade taukoaa ja juoksen kovempaa. Hengitän suun kautta ja kärpänen lentää suuhuni. Hetkeäkään miettimättä nielaisen kärpäsen ja jatkan matkaani. En siis koita yskiä tai syljeskellä kärpästä veke, vaan nielaisen sen epäröimättä. Loppumatkan kurkussa tuntuu klomppina oleva kärpäsenraato, mutta se ei haittaa matkantekoa pätkääkään. Painan Kaijat uudelleen soimaan ja mietin, että olen mä vaan aika plikka. Vedän leukaa ja nielen kärpäsiä. Siis mähän olen ihan voittamaton. Ja sitten mä tajuan, että niinhän mä olenkin. Ja se on aika hyvä oivallus se. Pitää juosta enemmän. 

"Mennä läpi pimeän pelkojen kaiken" (Kaija Koo)

Kuva http://simplesojourns.com

 

 

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

(Jälkikirjoitus alkuun - olen kirjoittanut tätä postausta noin kuukauden ajan. Tämä siitä syystä, että ugly dayhin liittyviä fiiliksiä on jotenkin tosi vaikea pukea sanoiksi. Nyt onneksi meikäläisen ugly dayt on tältä erää ohi.)

Kysyin jokunen aika sitten eräältä ihanaiselta ystävältäni (joka sattuu olemaan myös äärettömän kaunis nainen), että onko hänellä ikinä ugly day:tä? Ugly day on päivä, jolloin oma peilikuva ei miellytä, vaikka tekisi mitä. Ugly day:nä oma pärstä alittaa naamarajan. Bad hair day kertaa kymmenen. Ugly day on sukua vaatekriisille. Tiedättehän tilanteen, kun ei kertakaikkiaan ole mitään päällepantavaa, vaikka vaatekaapit tursuilevat kuteita. Ugly day on oman habituksen vatekriisi. Itsetunnon romahdus ilman mitään syytä. Se on joku sellainen kaikkivoipa itsetunnon puutostila, jolloin tuntee olonsa kertakaikkisen paskaksi. Yllätyksekseni ystäväni ymmärsi heti, mistä puhun. Olin nimittäin ihan varma, että hänellä ei ugly daysejä voisi olla. Kuitenkin kuulemma on. Ehkä pienoinen helpotus.  

Onneksi ugly day on päivä, joka tulee ja menee. Yleensä. Nimittäin minusta tuntuu, että meikäläisen ugly day on kestänyt nyt jo pari viikkoa. En tiedä olenko katsellut liikaa Instagramin fitness motivation kuvia, joissa naisten rasvaprosentti on jotain kahdentoista luokkaa, peput kuin pingispallot ja habat ja sixpackit piukeita kuin verisuoni meikäläisen päässä migreenikohtauksen aikana. Jotain on kuitenkin tapahtunut, sillä olen viimeaikoina möyrinyt jonkinmoisen kroppakriisin syövereissä. Omassa kropassa ei tällä hetkellä miellytä oikeastaan mikään. Kaikki on joko liian suurta tai liian pientä, liian löysää tai liian luirua. Tällä hetkellä on aivan sama, mitä joku muu minulle sanoo. Kaikki positiiviset kommentit valuvat ohi korvien. Olo on vähintäänkin ärtynyt. Hei kamoon - en mä voi tämmösiä kelailla! Mä bloggaan hyvinvoinnista ja paasaan siitä, miten pitää rakastaa itseään ensimmäisenä. Ei mulle käy päinsä tämmönen itsensä dissaaminen ja ulkonäkökeskeinen angsti. Luulin jo ohittaneeni ne elämänvaiheet, jolloin poetaan ulkonäkökomplekseja. Piti olla onnellinen olla minä ja arvostaa itseään sellaisena, kun on. Ja näin olikin. Olin jo aikalailla tyytyväinen omassa itsessäni. Ajattelin, että tämä on sitä aikuista naiseutta, kun vihdoin viihtyy omissa nahoissaan. Ugly dayt olivat vain satunnaisia, nopeasti ohimeneviä mörköjä.

En oikeastaan osaa sanoa, mikä nyt loppujen lopuksi laukaisi tämän venähtäneen ugly dayn. Ehkäpä minulle on tullut liian epärealistisia ajatuksia siitä, miten kroppani pitäisi muuttua nyt, kun treenaan aktiivisesti. Heti kaikki tänne nyt eli puolen vuoden salitreenin jälkeen kroppa pitäisi olla jo kuin fitness-kisaajalla. Eihän tuossa ole mitään järkeä, koska en treenaa, kuten fitness-kisaaja, enkä ole siihen pyrkinytkään. Pyrkimys on ollut saada voimaa, kasvattaa lihaskuntoa ja ennen kaikkea ylläpitää terveyttä. Siis TERVEYTTÄ!!! Ulkonäkö jää aika toissijaiseksi seikaksi siinä kohtaa, jos menettää terveytensä. Minun, jos kenen pitäisi tämä muistaa. Mistä tuollaiset epärealistiset, itsetunnon syövät odotukset oikein kumpuavat? Ja miksi itselleen pitää olla niin pirun ankara? Useinhan me olemme itse itsemme pahimpia arvostelijoita. Toisaalta on ihan järkeen käypää, että asetamme itsellemme välillä täysin epärealistisia tavoitteita. Varsinkin, kun joka tuutista tungetaan you're only 30 days away from the picture perfect butt tai get a six-pack in four weeks -tyylisiä juttuja. Odotamme helposti liikaa tuloksia liian nopeasti. Se nyt vain on valitettava fakta, että löllöpepusta ei tehdä piukeaa 30 päivässä ja pömppövatsa ei muutu six-packiksi neljässä viikossa. Elämä on valintoja. Joko hyväksyy löllöpepun tai sitten hyväksyy tosiasian, että sen piukean pepun eteen pitää tehdä hemmetisti töitä. Mielestäni kumpikin vaihtoehto on yhtä hyvä siinä tapauksessa, jos viihtyy omassa pepussaan. Itse kuitenkin haluaisin kääntää ajattelumalleja (omaani mukaan lukien) siihen suuntaan, että se piukea peppu on vain pontentiaalinen sivutuote, joka saavutetaan, kun pyritään ylläpitämään omaa hyvinvointia ja terveyttä. Toki hyvin positiivinen sivutuote, mutta sivutuote kuitenkin. 

Onko ugly days loppujen lopuksi mikään ihme?

Möyriessäni oman kroppakriisini syövereissä aloin väkistenkin pohdiskelemaan sitä, miten ulkonäkökeskeisessä maailmassa tällä hetkellä elämme. Millaista on elää teini-ikää tässä maailmassa, kun jo muutenkin nuori käy läpi melkoista mielialojen myllerrystä. Miten pysyä selväpäisenä, kun kaikki ympärillä oleva ohjaa siihen suuntaan, että vain fitillä kropalla voi olla onnellinen. Missä kohtaa siitä, että rasvaprosentti on minimissä tuli yhtäkuin hyvinvointi? Miksi kauniin vartalon mallista on tullut niin kovin suppea? Miksi syömme tietyllä tavalla, jotta näyttäisimme tietynlaiselta? Miksi emme syö niin, että voimme hyvin, eikä niin että näytämme hyvältä? Miksi normaalivartaloiset naiset kärvistelevät, diettaavat, laskevat kaloreita ja kokevat huonoa omaatuntoa ihan kaikesta, mikä liittyy syömiseen? Missä vaiheessa ruoka muuttui ravinnosta elämän hallinnan välineeksi? Kysymyksiä, joihin minulla ei oikeastaan ole vastauksia. Se on kuitenkin varmaa, että ympäröivä maailma asettaa koko ajan enemmän paineita ulkonäön suhteen. Itse kunnioitan fittness-kisaajien sisukkuutta ja arvostan lajia siinä, missä mitä tahansa urheilua. Olen kuitenkin sitä mieltä, että moni nuori ottaa nykyisin liikaa vartalon mallia fitness-maailmasta. Vähän sama kuin normi lenkkeilijä pyrkisi yhtäkkiä saavuttamaan Suomen ennätysajan. Fitness-kisaajat ovat urheilijoita, joiden lajina on hioa kroppaansa kilpailusuoritusta varten tietynlaiseen kuosiin. Se kilpailusuorituksen vartalonmalli on meille muille epärealistinen ja niin sen pitääkin olla. Jossakin vaiheessa tämä on vain päässyt unohtumaan ja sitten on alettu menemään metsään. Kun tähän päälle vielä lisätään naistenlehtien peppu piukaksi 30 päivässä -jutut, niin epärealististen odotusten maksimointi on saavutettu. En kuitenkaan halua osoittaa sormella fittness-urheilua nuorten itsetunnon musertajana. Ongelma on jossain paljon syvemmällä. En myöskään ole kovin luottavaisin mielin sen suhteen, että asiaan olisi tulossa mitään muutosta. Itse asiassa olen aika lailla varma siitä, että olemme menossa vain pahempaan suuntaan. 

Näyttää hyvältä, sitä ei käy kieltäminen, mutta miten säilyttää hyvä itsetunto, kun meidät ympäröidään tällaisella? 

Olen jotenkin nyt oppinut ymmärtämään, että itsetunto on tavallaan tahtoasia. Pitää itse päättää, että minä olen kaunis. Loppujen lopuksi on ihan sama, kuinka vähän vaaka näyttää, kuinka timmi on kroppa tai kuinka makeet on kledjut. Jos ei viihdy itsenään, niin ei tunne itseään upeaksi, vaikka olisi kuinka kaunis fyysisesti. Tarkemmin kun ajattelee, niin hyvällä itsetunnolla ei ole mitään tekemistä ulkonäön kanssa. Itsetunto on oman itsensä arvostamista ja se on paljon enemmän henkistä kuin fyysistä. Ugly dayt ovat tästä hyvä todiste. Se että näkee itsessään paljon positiivista on todella tärkeää. Itserakkaudessa ei ole oikeasti mitään negatiivista, ei piiruakaan. Pitää rakastaa itseään, jotta voi rakastaa muita. Niin se vain menee ja niin sen pitääkin mennä. Niinpä kehotan siis jälleen kerran jokaista rakastamaan itseään ensin. Kehotan myös itseäni. Ehkäpä siis seuraavan ugly dayn saapuessa muistan kuinka naurettavaa se on. Tai todennäköisesti en muista, mutta rakastanpa ainakin sitten siinä välissä itseäni kovasti. I♡Johanna

 

 

 

 

 

 

 

Share