Ladataan...

Päivän oppi: Äly hoi!!!

Kotirataultra on omatoiminen kisa, jonka ideana on juosta vuorokauden aikana 50km tai 25km. Kisan saa juosta missä haluaa ja matkaan voi startata silloin kuin se itselle parhaiten sopii. Matkan mittaus ja ajanotto on luonnollisesti juoksijan omalla vastuulla. Suorituksen tulee alkaa ja päättyä ko. vuorokauden aikana. Kotirataultra juostaan vuosittain Tammi- ja Helmikuun viimeisinä sunnuntaina. Tapahtuman kotisivut löytyvät täältä.

No niin, eilen oli sitten tosiaan tarkoitus juosta tuota kotirataultraa. Olin ajatellut juoksevani ainakin tuon puolikkaan eli 25km ja sitten vielä hieman lisää, jos siltä tuntuisi. Sekopääjuoksijan tarkoitus oli juosta koko ultra. 

Matkaan lähdettiin Yyterin lomakylän kupeesta hieman yhdentoista jälkeen. Tarkoitus oli juosta puolikas ultrasta Yyterin metiköissä, käydä taukoilemassa ja tankkaamassa kotona ja jatkaa hommaa kotimaastoissa. Heti kärkeen kävi aika selväksi, että päivän olosuhteet olivat melkoisen haastavat. Kaikki metsätiet olivat lähes kauttaaltaan jäässä ja pitävää pohjaa ei tuntunut löytyvän kuin umpimetsästä. Sekopääjuoksija veti heti alkuun oikein kunnolliset ilmaveivit jäätiköllä ja teloi siinä rytäkässä myös olkapäätään. Olkapää tosin alkoi kipuilemaan vasta myöhemmin, joten tuossa kohtaa se ei tahtia haitannut. Jotenkin silti mulle tuli tuosta ilmalennosta sellainen fiilis, että tästä juoksusta ei välttämättä hyvää seuraa...

Ilmaveivin jälkeen otettiin suunnaksi Yyterin ranta ja lähdettiin oikaisemaan sitä kohden umpimetsän kautta. Melkein saman tien metikköön poikkeamisen jälkeen astuin johonkin lätäkköön ja lenkkari hörppäsi oikein kunnolla vettä sisäänsä. Kirosin ääneen, että pitikö nyt tässä kohtaa jo puljata? Oltiin juostu varmaan alle viisi minuuttia. Sekopääjuoksija totesi vain, että "pääsetpä nyt heti autenttiseen tunnelmaan" ja että "jalka kuivuu kyllä ihan kohta, kun lenkkari pumppaa veden ulos". Kuuntelin häntä epäuskoisena, sillä tunsin, miten vesi lotisi joka askelella varpaideni välissä. Ei oikein tuntunut pumppautuvan vesi pois lenkkarista. Noin kahden minuutin kuluttua astuin jälleen lätäkköön ja puljasin toisen jalkani. No tietenkin! Oikein molempien lenkkareiden täydeltä sitä "autenttista tunnelmaa"... Kumma kyllä hetken juostuani kävi juuri kuten sekopääjuoksija oli ennustanut ja vesi tuntui haihtuvan kengistä. Eivät haitanneet nämä puljaukset mitenkään matkantekoa.

Tuo umpimetsän kautta "oikaiseminen" osoittautui pienoiseksi virheeksi. Aika nopsaan huomasimme olevamme melkolailla hakoteillä, kun eteneminen tyssäsi toinen toistaan leveämpään ojaan tai kosteikkoalueeseen, josta ei puljaamatta oltaisi menty yli. Lopulta rämmimme metsässä varmaan reilun tunnin ennen kuin löysimme reitin takaisin metsätielle. Matkaa oli taitettu tuossa kohtaa vajaa neljä kilometriä. Tällä taktiikalla tulisi melkoisen pitkäkestoinen kotirataultra. Niinpä jatkettiin metsätien piennarta pitkin kohti rantaa. Tässä kohtaa alettiin kuitenkin pohtia olisiko järkevämpi hylätä koko Yyteri ja siirtyä Porin metsän ulkoilureitille. Sen nyt luulisi olevan hiekoitettu. Pääsisi keskittymään juoksemiseen eikä pystyssä pysymiseen. 

Päätettiin kuitenkin suunnata vielä dyyneille ja kerätä 12,5 kilometriä täyteen Yyterissä, kun siellä jo oltiin. Dyyneillä olikin tosi mukavaa kipitellä. Juostiin ranta päästä päähän ja lähdettiin takaisin autolle. Noin kilometri ennen autolle paluuta oli meikäläisen vuoro vetää ilmaveivi. Teloin rytäkässä hieman oikeaa polveani, mutta ei mitään sen suurempaa damagea. Tuo oikea polvi ei tullut olemaan tämän juoksun ongelma, sillä hetki tuon kaatumisen jälkeen vasen polveni alkoi kipuilemaan. Tunnistin kivun heti tutuksi murheeksi. Mulla on ollut tuossa samaisessa polvessa juoksijan polvi -tyyppistä ongelmaa aiemminkin. Tiesin jo tuossa kohtaa, että nyt ei hyvä heilu. Yleensä tuo polvikipu vain pahenee, jos jatkaa juoksemista ja lopulta kipu yltyy niin kovaksi, että juokseminen on mahdotonta. Jos olisin ollut järkevä, niin tässä kohtaa olisin jättänyt leikin kesken. No, järki nyt on kadonnut tästä päänupista jo aikoja sitten.

Autoon ja kohti Porin Metsää. Matkalla toivoin, että jollakin ihmeen kaupalla polvikipu helpottaisi. Sekopääjuoksija kyseli "jalkojen vointia" ja minä mutisin jotain, että "vois nää nyt paremmaltakin tuntua, mutta ihan ok". Tiesin, että jos kertoisin polvikivusta, niin sekopääjuoksija kärräisi minut saman tien kotiin. Olin vain niin vakaasti päättänyt juosta tuon 25 km, että luovuttaminen tuntui ihan poissuljetulta vaihtoehdolta. 2 kertaa Katinkuruun ja takaisin (yht. 14 km). Ei se oo mitään. Kyllä mä siitä selviän. 

Porin Metsässä ensimmäinen kilometri sujui ihan ok. Ulkoilureitin pohja oli aivan jäässä, mutta hiekoitettu sentään. Tosin meikäläisen Fellraiserit eivät pelittäneet jääalustalla sitten yhtään ja hiekoituksesta huolimatta jalat meinasivat lähteä alta koko ajan. Melkoiseksi jäkittämiseksi meni juoksu. Pohja oli kivikova ja kahden kilometrin kohdalla alkoi polvi sattumaan ihan vietävästi. Tässä kohtaa tuli henkinen luovutus. Ajattelin, että pystyn sinnittelemään vielä Katinkuruun ja sieltä takaisin autolle, mutta 25 kilometrin vaativa toinen kierros olisi sula mahdottomuus. Ei voisi muuta kuin myöntää tilanne ja luovuttaa. Olin juossut jo nytkin aivan liikaa. Tästä voisi seurata isoja murheita. 

Vasta Katinkuruun päästyämme kerroin Sekopääjuoksijalle, mikä on tilanne. Vaadin kuitenkin, että jatketaan juoksemista. Paluumatka olikin sitten yksi tuskien taival. Ensimmäisenä alkoi kramppaamaan kipeän jalan nivunen ja sitten takareisi. En saanut mitään voimaa jalkaan ja juokseminen oli vain jonkinmoista töpöttämistä. Lopulta oli pakko kävellä. Viimeiset puoli kilometriä kuitenkin juoksin, koska ajattelin, että kävellen en "maaliin" tule. Autoon päästyäni jäin katsomaan, kun sekopääjuoksija lähti juoksemaan takaisin kohti Katinkurua. Itkuhan siinä tuli. Itku ei tullut sen takia, että jouduin jättämään leikin kesken, vaan sen takia, mitä tästä juoksusta seuraa. Jos polvessa oleva kipu johtuu juoksijan polvesta, niin juoksut voivat olla juostu pitkäksi aikaa. 

Jos joku luulee, että tarinan loppu oli tuossa, niin ehei. Sen lisäksi, että olen hemmetin tyhmä, olen myös hemmetin kovapäinen. Autossa matkalla kotiin iski vielä viimeinen uho päälle ja ajattelin, että minähän juoksen sen 25 kilometriäni täyteen. Kierrän sitten vaikka korttelia ympäri, mutta jollakin keinolla kerään kilsani. Niinpä autosta ulos päästyäni lähdin juoksemaan. Miten tyhmä sitä voikaan ihminen olla?!? 500 metriä juostuani kaivautui jostain aivojeni sopukoista järjen siemen ja tajusin, että hommassa ei ole enää kertakaikkiaan mitään järkeä. Tajusin, että jokaisella askeleellani vahingoitan polveani lisää. Tajusin, että on aivan sama juoksenko 20 km vai 25 km. Hyvää fiilistä ei tästä juoksusta tulisi jäämään oli kilometrimäärä mikä tahansa. Ja kun se hyvä fiilis on ainut asia, mitä tästä hommasta haen, niin ei olisi enää mitään pointtia jatkaa. Niinpä keskeytin ja nilkutin häntä koipien välissä suihkuun. Kilsoja kertyi 20,5 km. Tämmönen juoksu tänään. Not so ultra. 

Sekopääjuoksija stoppasi homman 30 kilsan jälkeen. Ei kovin hyvä päivä hänellekään. No mutta hei - tämä sekopääpariskunta juoksi päivän aikana kuitenkin yhteensä tuon 50 kilometriä*. Lasketaanks se? No, mehän lasketaan ja eipä tässä muulla väliä olekkaan :)

*Seppo vink vink - ens vuodelle hommaan mukaan pariultra ;) 

Kuvituskuvat ovat Porin Yyteristä, jossa juostiin osa sunnuntain lenkistämme. Lenkillä en kuvia napsinut, mutta kävin tänään kameran kanssa ikuistamassa juoksumaisemiamme. Kameraan tallentui jäänviileä helmikuinen pastellitunnelma. Näissä maisemissa ei voi mihinkään paikkaan sattua. Ilmankos polvi tuli kipeäksi heti, kun poistuimme täältä. 

 

 

 

 

Share