Ladataan...

Ajatukset ovat taas kulkeutuneet tänne, koska pian on vuosi siitä, kun lapsettomuuteni loppui. Sillä sinne se jäi, kylpyhuoneeseen, niihin kahteen viivaan. Vaikka lapsi tuli vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin, lapsettomuuteen en enää palannut, enkä koskaan sellaisenaan tule palaamaan. Muistan kuitenkin, millaista silloin vuosi sitten oli, kun raskaustesti odotti laatikossa pakollisena ja pelottavana. Välillä mietin myös, mitä olisi nyt, jos testit olisivat yhä jääneet negtiivisiksi. Millainen vuosi meillä olisi ollut? En halua miettiä sitä kovin pitkälle.

Poikamme toi mukanaan suuren onnen. Hän on ihme, jota jaksaisin katsella loputtomiin. Hän on jo muuttunut paljon: pienet linnunpoikasen vikerrykset ovat muuttuneet koviin kiljahduksiin ja jokellukseen, vastasyntyneen harottavat silmät tarkkaan ja ilmeikkääseen katseeseen. Uniset refleksihymyt ovat jo koko vauvaa hytkyttävää kikatusta, niin ihanaa naurua, että äiti ja isä voisivat heittää vaikka kärrynpyöriä sen kuullakseen. Joskus öisin kun hän nukkuu, odotan, että hän heräisi syömään, sillä minun on tullut jo ikävä häntä.

Elämä muuttui eikä muuttunut kuitenkaan. Emme me elä mitään absoluuttista autuutta, vaan elämään kuuluu edelleen erilaiset huolet ja murheet sekä arkiset ärsytykset. Näyttäisi siltä, että kun yksi alue elämästä on kunnosta, joku toinen vuorostaan aiheuttaa huolta. Ei kuitenkaan mitään niin suurta ja kokonaisvaltaisesti valon vievää kuin lapsettomuus, ei onneksi. Sen minä sain jättää, ja olen niin onnekkaassa asemassa, että pystyn jopa kiittämään siitä. Kiitos, että näin pimeyden, kiitos, että pääsin takaisin valoon.

Tämä tarina jää toistaiseksi tähän. Kiitos sinulle, kun kuljit rinnalla!

Share

Ladataan...

Hän saapui viimein. Vuosia häntä odotimme, ja nyt hän on täällä. Poikamme syntyi hieman varkain, pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Aivan kuin ei olisi halunnut meidän odottavan yhtään kauempaa. Vaikka häntä olisin kyllä voinut odottaa maailman loppuun saakka! Niin täydellinen hän on. 

Sydämet kiitollisuutta täynnä.

Share

Ladataan...

Lapsettomuusaikana en ollut kovin avoin meidän ongelmasta. Tuntui niin paljon helpommalta käydä se kaikki läpi ilman julkisia paineita ja selittelyitä. Silloin ajattelin kuitenkin, että jos tulen raskaaksi, kerron varmasti kaikille, ettei meidän vauva ole mikään tavallinen kerrasta laaki. Mutta ei se niin mennyt: edelleenkin vain harva tietää, millaisen polun olemme käyneet läpi. En ole halunnut kertoa laajemmin, koska on tullut tunne, ettei se kuulu muille. Ei sen tarvitse olla julkista tietoa, miten itse kunkin lapset ovat alkunsa saaneet. 

Silti tunnen itseni ajoittain huijariksi. Siinä minä patsastelen mahani kanssa ja otan vastaan onnitteluita ihan kuin olisin joku tavallinen, hedelmällinen nainen. Onnittelijoilla ei ole aavistustakaan, mitä kaikkea tämän vatsan takana on. Joku saattaa minua katsoessaan ajatella, että tuo se on saanut kaiken, tuolle on kaikki helppoa. Eivät minun jo haalenneet arpeni näy muille.

Ja sitten voi käydä niinkin, että kun sopivassa keskustelussa ja sopivassa seurassa mainitsee, että tätäkin vauvaa yritettiin lähes kolme vuotta, muut kuittaavat avautumisen pelkällä joolla ja keskustelu jatkuu. Ei sitä voi ymmärtää, kuinka syvälle jotkin kokemukset vievät, jollei ole itse käynyt samassa paikassa. Enkä minä itsekään koe sitä kaikkea enää. Pystyin jopa nauramaan, kun kun eräs vitsaili meidän lapsen olevan seurausta humalaisesta telttayöstä. Kuinka kaukana se onkaan totuudesta, mutta kuinka vähän sillä onkaan merkitystä. 

Share

Pages