Kasvattajana Suorittaja

Kasvukäyrillä
Kun suorittaja ryhtyy kasvattamaan lasta, missä menee kannustamisen ja vaatimisen raja?

 

Tätä kysymystä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina paljon. Ja se tuntuu koko aika vain ajankohtaisemmalta kysymykseltä. Tänä aamuna uutistulvasta hyppäsikin silmilleni yksi artikkeli, joka käsitteli eroa työholismin ja intohimoisen työskentelyn välillä. Hyvin ajankohtainen asia, näin suorittaja kasvattajan näkökulmasta.

Olen itse luoneeltani suorittaja, sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulla on aina useampi rauta tulessa ja oikeastaan vaadinkin sitä itseltäni, sillä toimiihan se minulle sisäänrakennettuna "hyvän elämän mittarina". Toisinaan uuvutan itseni, toisinaan olen täynnä energiaa ja voimaa juuri siksi. Toisinaan perfektionismi ottaa otteeseensa ja lakkaan suoritumasta, nousen ja aloitan uudestaan. Suorittamisessa itsessään ei ole mitään pahaa, mutta vaatimustason ollessa kova kaikelle mitä tekee joutuu usein kohtaamaan tilanteita, joissa joutuu pettymään. Itseensä. Voisinkin väittää, että epärealistiset odotukset omasta suoriutumisestani ovat olleet isossa roolissa itsetunto kysymyksissä. Vasta kun olen oppinut myös epäonnistumaan olen oppinut arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen: epätäydellisenä.

Minulle itselleni tämä ominaisuus voi hyvin olla sisäsyntyistä, mutta varmasti myös kotikasvatuksen tuomaa. Kahden korkeasti koulutetun urallansa menestyneen vanhemman ainoana lapsena kasvaneena olen oppinut vain yhdenlaisen tekemisen mallin: suorittamisen ja jatkuvan eteenpäin pyrkimisen, jossa hyvä ei aina välttämättä ole riittävän hyvä.

Potentiaalia on helppo kannustaa ja toisaalta, jos tiedät toisen pystyvän johonkin, kunhan vain vähän ponnistelee, on vaatiminenkin helppoa.

Mutta missä kulkee se ero? Ero siinä, että vaaditaanko toista jatkuvasti ponnistelemaan ja pyrkimään eteenpäin, oppimaan lisää ja olemaan aina vain parempi ja taitavampi vai kannustetaanko ja annetaan taitojen ja tietojen kehittyä omassa tahdissaan positiivisessa ilmapiirissä?

Neiti S:n neuvola oli eilen ja kommentteina kaksivuotiaastani olivat "puhe vastaa vähintään kolmevuotiasta", "tunnistaa uskomattoman määrän kuvia", "kehitystahti niin kovaa, että saattaa vaikuttaa unen laatuun ja määrään". Noniin. Eli potentiaalia löytyy, kannustetaan!

Päiväkodin hoitohenkilökunnan kanssa käydyissä keskusteluissa tulee puolin ja toisin vastaan yksi lause: "On niin vaikea muistaa kuinka pieni hän onkaan." 

Ja tällä hetkellä asian ydin taitaa olla juuri siinä. Pitäisi muistaa, että kyseessä on kaksivuotias, ja rakentaa vaatimustaso sen mukaisesti. Tunnepuoli kun ei välttämättä kehity samassa tahdissa motoristen ja kielellisten taitojen kanssa, jolloin jatkuva suorituminen voi haitata kehitystä ennemmin kuin hyödyttää sitä. 

Tänään hän lähti päiväkotiin ensimmäistä kertaa ilman vaippaa, ja minä mietin: entä jos vaadimmekin aivan liikaa?

Palatakseni artikkeliin:

 

"Työholistit kehittävät eräänlaisen sisäisen äänen, joka on joko heidän vanhempansa, pomonsa tai muu tärkeä ihminen. Ääni kertoo, että olet hyvä ihminen vain kun teet töitä, suoritat", Schaufeli sanoo. (lähde: hs.fi)

 

Minä en halua olla se ääni.

 

Oletko sinä pohtinut vastaavia asioita? Minne sinä asettelisit rajan? Kerro ajatuksiasi niin ehköä voimme yhdessä olla viisaampia!

 

 

E, joka ole ihan varma kumpaa rakastaa enemmän, työtään vai työn tekemistä

Share

Kommentit

MinEna
Kasvukäyrillä

Ai, pitäiskö tollasiakin juttuja opettaa? Mä olen keskittynyt opettelemaan elämämien nimiä englanniksi =D

ja haaveilen siivojasta, koska joku on tainnut unohtaa opettaa noi jutut mullekin ;)

MinEna
Kasvukäyrillä

Olen tätä kyseistä asiaa pohdiskellut elämäni aikana omalla kohdallani niin paljon, että olen päättänyt kiinnittää asiaan huomiota myös kasvatuksen kohdalla.

Sudenkuopat joihin pieleen mennessä tippuu voi aiheuttaa paljon ja turhaa mielipahaa riittämättömyyden tunteena.

itseasiassa sillä ei ole oikeasti mitään merkitystä onko eka vai vika, vaan sillä, että jokainen voisi mennä omassa tahdissaan. Koulumaailmassa tämä on ikuinen haaste, ainakin joillekin mennään liian vauhdikkaasti kun toiset taas tylsistyy, mutta näillä ikävuosilla pitäisi olla oikeus olla juuri niin iso tai pieni kuin omaan persoonaan istuu. 

Ja se jos joku on haaste, ainakin minulle!

MinEna
Kasvukäyrillä

Ja kommentistasi päätellen olet asiassa aivan yhtä tietoinen kuin minä :)

#MOMFIE

Suorittajan määritelmäsi kuulosti niin kovin tutulta. Tosin omilla vanhemmillani on amiskoulutus ja sitä suuremmalla syyllä oli jonkun sortin paine (oli se sitten sisäisesti tai ulkoisesti syntynyt) pärjätä paremmin. Vielä olen muistanut muistuttaa itseäni siitä kuinka pieni poika vielä on, mutta kieltämättä neuvolakäynneillä oletettavat "testit" on treenattu etukäteen (tyyppiä: Herranjestas onhan me muistettu antaa pojalle palikoita tornin rakentamista varten!?! Nehän testataa sen siellä neuvolassa!!!)

Kommentoi