Lapsettomuuden varjot

Kasvukäyrillä

Viime aikoina olen mielessäni palannut monet kerrat aikaan ennen neitiä. Liekö neidin lähestyvä yksivuotispäivä aiheuttavan muistelot vai onko vain enemmän tai vähemmän aika käsitellä niitä ajatuksia ja tunteita. Ehkä aika on sille nyt kypsä.

Enimmäkseen olen miettinyt synnytystä ja raskautta edeltäneitä kuukausia, jolloin kuljimme hedelmöityshoidoissa. Talvi ja muutenkin niin kovin synkkää aikaa. Olin ahdistunut ja pelokas. Olin aukaisut vuosien toivomisen ja pettymisen aiheuttamat haavat ja antanut toiveelle taas tilaisuuden tarjota uusia pettymyksiä. Olin edelleen varma, että me koskaan saisi kaipaamme lasta. En halunnut puhua asiasta ihmisten kanssa juurikaan, sillä en halunnut joutua selittämään miksi yritys epäonnistui.

Samaan aikaan Facebook ja muu sosiaalinen media alkoi kiihtyvällä tahdilla täyttyä vauvauutisista. Ikä sen varmasti aiheutti, 25 paremmalla puolella olevat ystäväni ja tuttavani olivat pariutuneet, kuten minäkin, menneet naimisiin ja alkoi perustaa perhettä. Voi kuinka syvältä jokainen uusi ultrakuva riipaisikaan. Tai kuva pyöreästä mahasta. Ja siiten niistä syntyneistä nyyteistä, kateudella ja katkeruudella ei ollut enää määrää, se oli ääretön.

Hammasta purren näpyttelin jokaiseen iloiset onnen toivokset. Ja itkin. 

Sosilaalinen media näytti tältä

Ja minun elämäni näytti tältä

Aika kova kontrasti.

Ystävyyssuhteetkin joutuivat koetukselle, isomahaiset tai vastasyntyineitä nyyttejä sylissä kantavat eivät olleet niitä ykkösvaihtoehtoja ajanviettoseuraksi. Olin aivan liian katkera. Niin surullista kuin se onkin, tuo suru omasta lapsettomuudesta sai minut muuttumaan kykenemättömäksi iloitsemaan toisten onnesta. 

En toki ollut ainoa, joka kärsi samoista ongelmista ja vertaistuki, ajatusten jakaminen oli korvaamatonta.Ystäväni oli kanssani samassa rumbassa samaan aikaan, joten ajatusten vaihto tuntui hyvältä, vaikka en kenellekään soisikaan vastaavaa tilannetta. Oikeasti olin kuitenkin salaa onnellinen, että en ollut ainoa.

Kun neiti sai alkunsa ensimmäistä ICSI -hoidosta, jouduin huomaamaan, että muidenkin tahattomasti lapsettomien oli aivan yhtä hankala suhtautua meidän onneemme. Ja yllätyksekseni jouduin huomaamaan myös sen, että omasta kokemuksestani huolimatta, minä loukkaannuin siitä. Minusta se oli väärin. Vaikka olin itse aikaisemmin ollut täysin kykenemätön iloitsemaan muiden onnesta odotin, että minun onnestani kuitenkin vilpittömästi iloittaisiin. Aika hassua, eikö? Niin se ihmismieli taitaa vaan valitettavasti toimia, jokainen koettu tunnereaktio perustuu menneillään olevaan elämäntilaanteeseen ja samaistuminen perustuen omaan historiaan ja koettuun pahaan oloon vaatii aina ylimääräisen ponnistuksen.

Nyt kun neiti on täällä, kuulen useita vastaavia tarinoita ystävyyssuhteiden hankaloitumisesta tai jopa katkeamisesta. Toisaalta se on helppo ymmärtää, onhan kysymys yhdestä elämän suurimmista asioista, mutta silti se on niin surullista. Miksi ihmismieli onkin rakennettu niin, että kaikki koetaan itsensä kautta? Ja kokeeko kaikki? Vai onko olemassa ihmisiä, jotka tiukkaakin tiukemman paikan tullen voisivat vain olla onnellisia toisen puolesta ja unohtaa oman surunsa?

 

Onko sinulla kokemuksia lapsettomuuden vaikutuksista ystävyyssuhteisiin? Tai perhesuhteisiin? Auttaisiko jos asioista oltaisiin avoimempia, eikä yritettäisi viimeiseen saakka piilotella sitä omaa tuskaa, niin kuin esimerkiksi minä tein?

 

Aikaisempaa pohdintaa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista löytyy täältä.

PS. Nykyään meillä näyttää tältä:

<3

Kommentit

Sagasan (Ei varmistettu)

Me ollaan yritetty lasta mieheni kanssa 1,5 vuotta. Kovin suurta vaikutusta sillä ei ole ollut ystävyyssuhteisiini. Olen kyllä kokenut nuo samat tunteet.. Olen ollut katkera, kaateellinen ja tippa linsissä toivottanut facebookissa onnea uudelle perheenjäsenelle. Ystävyyssuhteisiin se on ehkä vaikuttanut niin, että oikeastaan tiedän kenen kanssa voin asiasta puhua. Osalle kavereistani olen sen kertonut ja voin sanoa että olen hyvin erilaista tukea saanut näiltä kavereilta. Se, että saa kaverilta kommentin, että teidän täytyy vaan yrittää enemmän, harrastaa useammin, kertoo, että hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä miltä lapsettomuus tuntuu. Tämmöisille kavereille en ole asiasta sen jälkeen puhunu. Mun onneksi mulla on myös ystäviä jotka oikeesti ymmärtää, osaavat tukea oikeissa hetkissä. Tosi asia on että asioita moni käsittelee omista lähtökohdista käsin, jolloin lapsettomat työntävät pois perheellisiä ja perheelliset lapsettomia. Itseäni ei ärsytä perheelliset tai vauva uutiset vaan se, että asiaa pidetään itsestään selvyytenä ja arvotetaan erilaisia elämäntilanteita. Itse olen oppinut elämään päivä kerrallaan ja nauttimaan joka hetkestä, uskon että meidän aikamme tulee. Kiitos ihanasta blogista ja siitä, että niin avoimesti avaat omia asioitasi.

-Saga-

MinEna
Kasvukäyrillä

Kiitos Saga kommentistasi!

Kyllähän se taitaa olla valitettavasti juuri niin, että sitä kuinka isosta asiasta oikeasti onkaan kyse ei voi ymmärtää ennen kuin se osuu omalle kohdalle. On toki ihmisiä, jotka eivät ole vastaa joutuneet kokemaan, mutta aidosti yrittävät ymmärtää, silti ainakin minusta tuntui ettei se ollut sama, kuin se, että sai jakaa ajatuksia jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa.

Toivon teille paljon onnea yritykseen ja toivon, että odottamisen odotus ei kestäisi enää kovin kauan <3 Oletteko vielä yritys linjalla vai oletteko kenties hakenut tai hakemassa ulkopuolista apua, jos saan udella? 

Kiitos myös positiivisesta palautteesta blogistani! <3 Se on alunperin perustettu pohjautuen ajatukselle edes jonkinlaisesta vertaituesta lapsettomuuttakin käsitteleville sekä lapsellisille lapsettomille ja sitten se on vaan "mitä-mulle-kuuluu" -blogi :) On hienoa, jos siitä on iloa!

 

Sagasan (Ei varmistettu)

Kiitos :) Juu saa udella.. olemme vielä yritys linjalla. Tämä vuosi katotaan loppuun ja sit ens vuoden puolella haetaan varmaan jo apua. Itsellä avun hakeminen varmaan tulee oleen niin kova paikka, että en siihen ole vielä valmis. Haluan asiaa sulatella vielä hetken. Tälläin kun elää yritys linjalla niin se lapsettomuus ei olee niin todellista.. Tietyllä tavalla itsensä huijaamista :) Mutta olen kuullut että hoidot saattavat olla aika rankat, joten haluan niihin siirtyä kaikessa rauhassa. Kevät ja ens vuosi on muutenkin seesteisempi mulle ja miehelleni niin siinä mielessä ajatuksetkin silloin paremmin kasassa asiaan.

-Saga-

MinEna
Kasvukäyrillä

On hyvä tuntea itsensä ja ryhtyä toimiin silloin kun itsestä tuntuu hyvältä. 

Meilläkin se meno kesti toooodella kauan ehkä juuri tuosta syystä, että siihen asti pystyi "teeskentelemään", että mitään ongelmaa ei ole. Ehkä huijaamista, mutta itsesuojuvaistoa hyvä olla :)

 

Hannushka

moi, kiitos kommenteistasi omassa blogissani. Löysinpä samalla siis blogisi, ja saattaa vielä tovi mennä sitä lukiessa...

Olen itse ollut aika avoin hoidoista tällä kertaa, ja kertonut useammalle (ehkä liiankin usealle) työkaverillenikin. Miksi? Ajattelin että saisin hieman ymmärrystä jos en ole tyypillinen iloinen itseni ja kun en nostele painavia tavaroita... ja vain siksi etttä olen liian suuri hölösuu omista asioistani. 

Suurin osa ystävistäni on tietoinen lapsettomuudestamme, jota nyt on kestänyt jo n. 8 vuotta. Hoitoja siis takana 2 ja kolmas käynnissä... 

En ole tuntenut katkeruutta lukiessani sosiaalisessa mediassa vauvauutisista, en edes silloin kuin7 vuotta minua nuorempi sisareni tuli 'vahingossa' raskaaksi. Olen hänen tyttärensä kummitäti normi-tädin toimen lisäksi :)

Mistä minä tunnen katkeruutta on se, miten ihmiset kehtaavat valittaa asioista joilla ei OIKEASTI ole merkitystä suuremmassa mittakaavassa, ihmisistä jotka eivät oikeasti NÄE mitä heille on annettu, ja ole onnellisia. Tähän voisin laittaa esimerkin eräästä parhaasta ystävästäni, josta oikeasti tunnen olevani erkaantumassa...  Luin taannoin hurjan status-potpurin suuresta draamasta hänen elämässään, kyyneleet virtasivat ja elämältä oli suunta katkennut... Miksikö? Koska häneltä poistetaan hammas ja tilalle laitetaan implantti. YKSI hammas. Kihisin vihasta, siksi koska olisin valmis lahjoittamaan koko hammasrivistöni jos se tarkoittaisi sitä että saisimme mieheni kanssa tuntea sen vanhemmuuden ilon.

Ihminen jolla on oikeasti ollut niin hyvä elämä, ehjä perhe, kaunis tytär, eikä oikeasti koskaan rahasta pulaa. Kyllähän hän kehtaa minulle mainita ettei hänellä ole rahaa, kun ei siis pääse baariin...(mutta kampaajalla ja kynsihuollossa 3 vkn välein). Mutta ikinä hän ei ole ollut tilanteessa jossa korut on viety panttilainakonttoriin, kun kampaajalla käynnistä on vajaa puolitoista vuotta, koska kun vaihtoehtona on tyhjä jääkaappi, ei kampaaja todellakaan tule ensin. Se minua raivostuttaa... Ja vaikka en todellakaan toivo hänelle mitään pahaa, toivoisi että joku salama iskisi häneen joka herättäisi ihmisen näkemään miten hyvin hänellä OIKEASTI asiat ovat. 

uhh, tulipas novelli...

MinEna
Kasvukäyrillä

Kiitos Hannushka "novellistasi"! :) Ja kiva, että löysit tänne!

Eli on olemassa ihmisiä, jotka osaavat epäitsekkäästi iloita toisten puolesta, ihanaa kuulla ja uskomatonta luonteen lujuutta! 

Teillä on lähes samanmittainen toivon taivan takana kuin meilläkin, hoidot vain aloitettiin todella myöhäisessä vaiheessa.

Ymmärrän hyvin turhautumisesi turhamaisuutta kohtaan, mutta kuten totesin aikaisemmassakin kommentissa, ei sitä tiedä mistä jää paitsi ennen kuin jää, niin minä ajattelen. Ja kun onnettomuus on kokijansa maailman pohjautuvaa, saattaa ne ulkopuolisista tuntua turhilta. (Ja en kyllä ihmettele jos turhilta tuntuvat, olisi itsekin ollut valmis luopumaan , vaikka niistä hampaista, ja monesta muustakin asiasta, jos se olisi auttanut asiaa.)

Toivon teille todella onnea ja paljon jaksamista kolmanteen hoitorumbaa, joka on siis jo hyvässä vauhdissa <3

Käyn kurkkimassa sinun tontillasi, miten teillä sujuu :)

Elina U.
Lentoaskeleita

Todella koskettavasti ja ihailtavan avoimesti kirjoitat näin vaikeasta aiheesta. <3

MinEna
Kasvukäyrillä

Kiitos Rosanna <3 Joskus tekee hyvää muistaa, mistä varjoista ja myrkyistä se annettu onni on kotoisin <3

Nickye
Mustetta Ihon Alla

Luulen, että lapsettomuus vain on niin suuri aihe, että ihmiset jotka yleensä olisivat hyvillä mielin onnellisia toistenkin puolesta jotenkin vajoavat niin syvälle ettei sieltä enää riitä kuin katkeruutta. Se vain koskettaa ihmistä niin alkukantaisella tasolla, ettei tämä sivistys ole sinne asti ainakaan vielä yltänyt. On hienoa kuulla että joillakin silti riittää kiitollisuutta myös muiden puolesta vaikka itsellä ei onnistu. Minulta ei olisi riittänyt.

MinEna
Kasvukäyrillä

Hyvin ajateltu, noin minäkin olisin asian ilmaissut, jos olisin osannut!

Valitettavasti ei minullakaan meinannut riittää.

Kyllä, ihmismieli on vaikea. Itse olen kärsinyt sekundäärisesta lapsettomuudesta, eli toista lasta yritimme yli kaksi vuotta ja hitto vie, kyllä sekin oli kamalaa, vaikka toki ihan erilailla. Mutta minulle ei toisten vauvauutiset tai varsinkaan ne pienet nyytit kertaakaan aiheuttaneet ahdistusta tai pahaa mieltä. Tuntemattomat naiset maha pystyssä tosin aiheutti hillitöntä kateutta. 

Mutta kamalinta oli kuitenkin se, kun se plussa viimein tuli ja piti kertoa asiasta samassa tilanteessa olevalla ystävälle. Mietin ja mietin, mikä olisi oikea tapa, enkä sitten sitten ilmeisesti keksinyt, koska hän laittoi välit poikki heti uutisen kuultuaan. Vei kyllä iloa siitä omastakin odotuksesta.

MinEna
Kasvukäyrillä

Kiitos murina kommentistasi! 

Uskon, että asia on hankala oli sitten kyse toisesta tai ensimmäisestä. Se on niin surullista, miten tämä asia vaikuttaa ihmissuheisiin, kuten sinullakin vaikutti.

ss (Ei varmistettu)

Sattumalta löysin blogiisi ja hyvä niin. Aihe koskettaa tällä hetkellä todella syvältä ja tekstissä on aivan samoja tuntemuksia kuin itselläni juuri nyt. Olemme mieheni kanssa yrittäneet lasta lähes 1,5 vuotta. Onneksi meillä on aika jatkotutkimuksiin tiedossa muutamien viikkojen päästä.
Ystävyyssuhteet ovat kyllä olleet koetuksella ja raskausuutiset niin facebookissa kuin jopa lehdissäkin tuntuvat pahalta. Miksi kaikki muut on se kysymys, joka on aina ajatuksissa. Minulla on yksi rakas ystävä, jonka kanssa aiheesta pystyn juttelemaan hyvin avoimesti ja saan myös tukea, mutta muuten empatia tuntuu olevan vaikea käsite.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen maininnut asiasta jo liian monelle ja siten saanut saman tyyppisiä kommentteja kuin aiemmin mainittiin kuuluen sarjaan älkää stressatko, kyllä se siitä. Ihan kuin ihme tapahtuisi itsellään.
Lapsettomuus, odottamisen odottaminen on todella raskasta. Välillä on parempia hetkiä ja välillä huonompia. Ystävien tukea tarvitsisi molemmissa hetkissä. Jos ymmärrystä ei saa, ei myöskään halua asiasta enempää puhua ja muutenkin ystävyys tuntuu jotenkin teennäiseltä tämän vuoksi...

MinEna
Kasvukäyrillä

Kiva, että löysit, vaikka sinällään ei olekaan kiva! Se, että teksti on koskettanut, kertoo minulle sen, että olen onnistunut siinä miksi osittain nämä ajatukset jain: vertaistueksi muille, niillekin, jotka ei vät kommenttiaan jätä. Ihanaa, että sinä jätit!

Toivon, paljon positiivisia ajatuksia ja fiksuja ihmisiä ympärillesi, sellaisia, jotka osaavat sanoa muutakin kuin loppuun kulutettuja fraaseja, joilla enemmin aiheuttaa vain pahaa mieltä ja epätoivon tunteen "sekö on ainoa toivoni, yrittää enemmän".

Miksi kaikki muut -tuttu tunne. Mutta toivon, että minun (meidän) tarinamme voisi antaa edes vähän toivon pilkahdusta synkkyyteen, sillä kaikkien vaikeuksien jälkeen me olemme nyt vanhempia. Paljon se otti. Mutta se, mikä tuntui mahdottomalta oli mahdollista.

Toivottavasti ystäväsi löytäisivät tavan tukea sinua, se on kuitenkin se paras mahdollinen tuki.

Onnea, voimia ja mahdollisimman lyhyttä odotuksen odotusta! 

 

AnLottanen

Kesällä ennen sukuhäitä avauduin ihan kunnolla lapsettomuudesta ja siitä, mille se tuntuu FB:ssä. Ja se kannatti. Sukulaiset tajusivat, että ei lapsetonkaan ihan kaikkea kestä eikä tarvitse kestääkään. 

Mäkin yritin pitkään peitellä omaa pahaa oloa ja kipua. Purin hammasta ja itkin salaa nurkan takana, kun vauvauutisia sateli ympäriltä. Tänä kesänä toimin toisin. Olen sanonut suoraan muutamalle kaverille, että en jaksa nähdä, koska lapsettomuus on mulle niin kipeä asia ja keskenmeno niin iso juttu. Että toisen ongelmattoman raskauden näkeminen tuntuu omista kokemuksista johtuen kipeältä ja haluan suojella omaa mieltäni. Että vika ei ole raskaana olevan, vaan minun haavojeni ja kipuni. Eikä kukaan ainakaan suoraan ole suuttunut, vaan pikemminkin ollut iloinen siitä, että uskallan sanoa. Ja vetää rajoja.

Eikä kenenkään raskaus ole minulta pois. Se on, että meillä ei tärppää. Ei siitä voi muita syyttää. 

MinEna
Kasvukäyrillä

Hienoa, että löysit rohkeuden puhua ja vielä hienompaa, että siitä apua! 

Olet oikeassa, muiden onni ei ole itseltä pois, edes tuossa tilanteessa, mutta se oma epäonni saa sen joskus tuntumaan siltä.

Samoja ajatuksia lähetän sinulle, kuin muillekin asian kanssa kamppaileville: jaksamista, voimia, onnea ja toivon mahdollisimman lyhyttä odotuksen odotusta!

Hannushka

Olen tässä itsekkin miettinyt että kirjoittaisinko ns. 'avoimen kirjeen' ystävilleni vaikkapa sitten fb:n kautta, ehkäpä se laannuttaisi sitä omaakin katkeruutta mitä siis vain olen tuntenut kiittämättömiä ihmisiä kohtaan... Tällä hetkellä moni on varmaan vain nostellut kulmakarvojaan reuhaamiselleni fb-statuksessa koska en kuitenkaan ole ns. 'verrannut' näiden MINUN mielestä onnellisten ja kiittämättömien ihmisten tilannetta omaani. Mutta mikäpä oikeus minulla olisikaan väittää että minun ongelmani on jotenkin suurempi ja vakavampi kuin jonkun toisen... (vaikka väitänkin ;D) hmmm... katsotaan uskallanko :)

MinEna
Kasvukäyrillä

Ehkä se kannattaa, jos sinusta tuntuu siltä, että haluat avata asiaa ystävillesi. Ja monihan saattaisi osata suhtautua asiaan toisella tavalla tietäessään mikä on "reuhaamisen" takana!

Nelli80 (Ei varmistettu)

Tuttua, tuttua.. valitettavasti :( Ekaa lasta yritettiin 7v ennenkuin saatiin nyytti kotiin ja nyt toisen yritystä takana 1,5v. Kauhistuttaa jo ajatuskin, että tästä tulee taas yhtä tuskainen taival.. :'/ Toisten raskaus - ja vauvauutiset ottivat koville ekaa yrittäessä - mutta niin ne ottavat nytkin. Se, että meillä on yksi lapsi, ei näköjään himmennä tuskaa siitä, ettei toisen saaminenkaan ole helppoa, varsinkin, kun kaikki tutut tuntuvat sikiävän samantien kun vain antavat sille mahdollisuuden (ja nyt kun lapsemme on 2v, ovat kaikki samana tai seuraavana vuonna lapsen saaneet tutut saaneet jo pikkusisaruksen tai ovat saamassa piakkoin..) Tuska ensimmäisen yrityksessä oli erilaista kuin toisen. Toisaalta raaempaa, sillä siihen liittyi kamala epätoivo siitä, saadaanko me KOSKAAN lasta, mutta toisaalta taas tässä toisen yrityksessä kipeämpää on se, että todella tietää mitä menettää - miten ihanaa on raskaus, vastasyntynyt vauva jne. Aiemmin sitä ei tiennyt, onneksi, se olisi tehnyt 7v lapsettomuudesta vielä helvetillisempää. Ja toisaalta tähän kakkosyritykseen liittyy myös tuskaa siitä että miksi TAAS, tämä on näin vaikeaa, ei tunnu reilulta. No, eipä auta kuin painaa leuka nöyränä rintaan ja marssia päättäväisesti kohti uusia koettelemuksia. Hoidot ovat jälleen alkamassa nimittäin.

MinEna
Kasvukäyrillä

Kiitos Nelli kommentistasi!

Tämä tuntuu olevan monelle koettelemuksen kanssa tasitelevalle tuttu tunne, oli sitten ensimmäisestä tai toisesta tai kolmannesta kysymys. Toivottavasti teillä toinen ei antaisi odottaa itseään aivan yhtä kauan kuin ensimmäinen.

Tätä mäkin olen paljon pohtinut, että entä jos alkaisi haaveilemaan siitä pikkukakkosesta, olisiko samat myrskyt taas edessä.

Tsemppiä tulevin hoitoihin! Ehkä nekään ei tunnu niin hankalilta kun todella tietää mitä odottaa.

nimetön (Ei varmistettu)

Mä rupesin todella pohtimaan tuota kateutta toisten onneen saada lapsia. Minusta lapsettomuus on yksi epäoikeudenmukaisimmista asioista, kuten varmaan monen muunki mielestä. Lapsettomuus on tabu, mutta niin on kateuskin. Mutta jotenkin lasten saamisesta on lupa olla kateellinen muille, jos on kärsii lapsettomuudesta. Ja jos on 10 vuotta ollut lapseton, eikä vieläkään lasta, niin on suurempi oikeus olla kateellinen kuin sillä joka on ollut vasta 2 vuotta lapseton. Noh, takaisin siihen että lapsettomuushan on kauhea asia ja aiheuttaa surua. Mutta voiko sitä mitä mulla on tai ei ole edes verrata muihin? Onko mulla edes oikeutta siihen? Kateus ylipäänsä tunteena aiheutti mussa niin paljon pohdintaa, että tutkin asiaa ja löysin tällaisen jutun:

"Kateus näivettää ilon omasta hyvästä

Kateuden lähtökohta on vertailu. Mittatikkuna näyttäytyy toinen, jolla asiat ovat paremmin, ja jolla on jotain, mitä itsellä ei ole. Kateuden pohjalla lymyilee osattomuus: itse ei ole osallisena siitä hyvästä, joka näyttää lankeavan toisten osalle.

Toisaalta kateus voi motivoida tavoittelemaan puuttuvia asioita. Motivoituminen toimimaan voi olla eräs tapa kääntää negatiivinen tunne positiiviseksi toiminnaksi ja yritteliäisyydeksi.

Itsepintaisesti kalvava ja katkera kateus kuitenkin kertoo siitä, että kateutta tunteva keskittyy enemmän toisten ominaisuuksiin kuin omiin tarpeisiin ja tavoitteisiin.Silloin on hyvä kääntää katse enemmänkin omista tarpeista huolehtimiseen.

Jos kateus näivertää sisuksissa pitkään, se voi johtaa pysyvään katkeroitumiseen ja näivettää elämäniloa. Tämä taas voi pahimmillaan lamauttaa toimintakykyä.

Kateuden tunne on lähtökohdaltaan kielteinen, koska se eristää kateuden kokijan kateuden kohteesta, ja johtaa heidän vastakkainasetteluunsa. Kateutta kokeva ihminen ei myöskään kykene myötäelämään toisen iloja, vastoinkäymisiä tai vaikeuksia, koska hän keskittyy siihen, mitä häneltä itseltään puuttuu. Sikäli kateus on itsekeskeinen tunne.

Onnistumista ja omistamista korostava yhteiskunnallinen ilmapiiri voi hyvinkin lisätä vertailun, kilpailun ja kateuden mahdollisuuksia.

Kateus voi kohdistua yhtä hyvin materiaaliseen kuin aineettomaankin kohteeseen. Kadehtia voi niin toisen autoa tai kotia kuin persoonan ominaisuuksia, esimerkiksi taitoja tai kykyjä. Joskus kateus voi vallata voimakkaana mielen, vaikka haluaisikin iloita toisen mukana. Esimerkiksi vastentahtoisesti lapsettomat ovat kertoneet voimakkaista kateuden tunteista liittyen toisten lapsiin.

Voiko kateuden sammuttaa hankkimalla puuttuva asia tai ominaisuus? Auttaako asian saaminen vai jääkö kalvava tunne jäljelle?

Joskus kateuden kohteen saavuttaminen voi auttaa. Tämä kertoo siitä, että kateus auttoi tunnistamaan ja tyydyttämään oman tarpeen. Mikäli taas on kysymys pysyvämmästä omanarvontunnon puutteesta, kateus etsii itselleen helposti uuden kohteen, kun yksi kateuden kohde on hankittu." (Suomen mielenterveysliitto).

MinEna
Kasvukäyrillä

Kiitos kommentistasi ja mielenkiintoisesta katsauksesta kateuden maailmaan!

Kateus tosiaan on mielenkiintoinen ilmiö, sillä sitä esiintyy niin monessa eri muodossa. Toiset on sille herkempiä kuin toiset ja asiat, joista kateellisia ollaan ovat erilaisia ja erilaisissa mittasuhteissa.

Lapsettomuuden kohdalla ajattelen, että kateuteen ja katkeruuteen on helppo vajota, kun asialle ei kerta kaikkiaan voi tehdä itse mitään muuta kuin hankkia kaikki apu ja toivoa. Aina se ei ole tarpeeksi. Ja siinä todella mennään luihin ja ytimiin. Kun se kateuden tunne kerran ottaa vallan on siitä todella vaikea päästä eroon (ainakin tähän asiaan liittyen). Ehkä on myös helpompaa ajatella sitä, mitä muilla on, kuin sitä, mitä itsellä ei ole. Ja ehkä se on juuri se voimattomuuden tunne, joka tässä asiassa niin herkästi ajaa siihen. Paljonhan on asioita, joihin voi itse vaikuttaa omilla valinnoilla, mutta tässä on asia johon harvoin voi.

Kiitos vielä, tämä laittoi minutkin ajattelemaan asiaa syvemmälle!

Sori, (Ei varmistettu)

mutta itse lapsettomaksi jääneenä tunnen tarkkaan kuvailemasi kateuden yms. tunteet, ja pidän silti sinun suhtautumistasi uskomattoman lapsellisena! Kun et kerran pystynyt iloitsemaan toisten onnesta, miten voit vaatia muita kykenevän sellaiseen, mihin et itsekään pystynyt? Voiko itsekkäämmin ja lapsellisemmin elää ja ajatella?! Ja kommentoijat vieläpä kiittelevät sinua "ihanasta blogista ja kirjoituksesta"... Dah, en voi käsittäää. Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan, niinhän sitä sanotaan. Teitkö niin? Et, mutta auta armias, kun joku muu kohtelee sinua samoin kuin sinä muita; ymmärrystä ja myötätuntoa ei totisesti heru.

Itse en ole katkonut välejä kenenkään kanssa ja vaikka olenkin kokenut vaikeutta iloita muiden puolesta, olen silti pystynyt ensikyynelten jälkeen kyennyt (ja kykenen edelleen) toivomaan pelkkää hyvää onnekkaammille ystävilleni/sukulaisilleni ja tuttavilleni, ja myös kiintynyt heidän lapsiinsa. Minulla ei enää ole kohtua eikä munasarjoja, joten niitä omia lapsia ei todellakaan tule tähän taloon. Ja kuitenkin olen sitä mieltä, ettei muiden onni ole minulta pois.

MinEna
Kasvukäyrillä

Itseasiassa tämän kirjoituksen alkuperäinen otsikko oli "lapsillinen lapseton", eli en itsekään pidä suhtautumistani mitenkään aikuismaisena (mielestäni se käy kirjoituksestakin jo ilmi?) ja oikeana vaan halusin tuoda esille sen, kuinka erilaiset elämän tilanteet ja tunnereaktiot saavat ihmiset käyttäymään ja reagoimaan joskus tavalla, jota ei osannut odottaa.

Kiitos myös erilaisesta mielipiteestä. Ja hienoa, että todella on olemassa ihmisiä, jotka osaavat vilpittömästi iloita muiden onnesta omista vastoinkäymisistä huolimatta!

Liisamamma (Ei varmistettu)

Näin vanhempana, selkeästi lapsentekoiän ohittaneena, naisena ja äitinä, haluaisin nostaa esille meidän lapsia onnistuneesti saaneiden vaikeuden kohdata lapseton ystävä. Omassa hyvin tiiviissä kuuden naisen ystäväpiirissäni pariuduttiin, mentiin naimisiin ja saatiin lapsia tiiviiseen tahtiin noin 20 vuotta sitten, paitsi yksi pariskunta.
Asian puheeksi ottaminen oli vaikeaa, asiaa sivuttiin sivulauseissa, varottiin ja kierreltiin ja taisimme kaikki myös tyystin vaietakin suomalaiskansalliseen tapaan. Onneksi ystävättäremme oli oikealla tavalla ystävä ja osasi antaa meidän itsekkäästi hehkua onneamme ja ehkä mekin, lapsenteossa onnistuneet, tajusimme vähän suhteuttaa omaa hehkutusta. Aika on onneksi haalistanut kipua, matkaan on tullut muita murheita ja uusia iloja. Ja onneksi ystävyytemme on säilynyt, jokainen meistä on saanut olla sekä vanhempana että ystävänä täysin niin vajavainen kuin vain on, eikä se ole rikkonut parikymppisinä opiskelijoina muodostunutta toveruutta. Päin vastoin nyt viisikymmentä täytettyämme, ystävyys on aina vain syventynyt. Porukkaa nyt on vaan kertynyt vuosien saatossa lisää: niitä miehiä ja lapsia ja toisia miehiä ja toisen liiton lapsia ja lasten poika- ja tyttöystäviä, kihlattuja... meidän kolmas suku, jossa saa olla oma itsensä, kun muutakaan ei ole.

MinEna
Kasvukäyrillä

Kiitos kommentistasi! 

Olet ihan varmasti oikeassa, että asia on hankala myös toisin päin! Kaikinpuolin siis hankala tilanne riipumatta siitä "kummalla puolella pöytää istutaan". Harvemmin sitä onkaan itse tullut ajatelleeksi, vaikka toki nyt, kun neiti on täällä ja minä "entinen" lapseton, huomaan olevani asian kanssa edelleen kamppailevien kanssa varovaisempi kuin muiden. 

Upea ja ihanaa, että teillä on säilynyt hyvä ystävyys kaikki nämä vuosikymmenet, kaikista murheista huolimatta! Kuulostaa ihanalta 3. suvulta!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.