Ladataan...
Kasvukäyrillä

Muistatteko taulun, jota olen useaan kertaan hehkuttanut, kuinka se on kotimme sydän ja yksi sisustuselementti joka saa minut aina hyvälle tuulelle? Sen ihanan ison muotokuvan minusta ja miehestäni? 

Siis tämän:

Nythän on niin, että taulun maalannut Heidi Hirvonen on kuskannut taideteoksensa Roomasta Suomeen ja pitää näyttelyään GalleriaPirkko-LiisaTopeliuksessa 2.-21.2.2014. Näyttelyn facebooksivulle pääset tästä ja lisätietoa itse taiteilijasta ja hänen aikaisemmista töistään löytyy täältä.

Suosittelen ehdottomasti piipahtaamaan, itse ajattelin änkeyttyä jo avajaisiin! ;)

 

Kaikki hyvä loppu aikanaa, niinkuin tämä viikonloppukin, fiiliksiä superonnistuneesta viikonlopusta löytyy Instasta!

 

kirpsakkaa tulevaa viikkoa ja alkavaa joulukuuta

E

 

PS. Huikkaa ihmeessä mitä pidit jos satuit pyörähtämään galleriassa!

Ladataan...
Kasvukäyrillä
vai mitä tykkäätte?

 

Uusi banneri, on vallannut yläosion, ja me Twitterin! Okei, opetellaan valtaamaan, joten tule auttamaan ja kerro tälle Twitteruunolle, mikä ihme siellä on meno! Meitä voit seurata @kasvukayrilla!

 

Muualla somessahan me ollaan heiluttu jo hetki, ja vanhat tutut linkit löytyvät sivupalkista.

 

rakkautta ensisilmäyksellä, just niinku mä, me ja meidän elämä

 

Ihanaa viikonloppua

E

 

photo: Emma Huttu

Ladataan...
Kasvukäyrillä
Kun suorittaja ryhtyy kasvattamaan lasta, missä menee kannustamisen ja vaatimisen raja?

 

Tätä kysymystä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina paljon. Ja se tuntuu koko aika vain ajankohtaisemmalta kysymykseltä. Tänä aamuna uutistulvasta hyppäsikin silmilleni yksi artikkeli, joka käsitteli eroa työholismin ja intohimoisen työskentelyn välillä. Hyvin ajankohtainen asia, näin suorittaja kasvattajan näkökulmasta.

Olen itse luoneeltani suorittaja, sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulla on aina useampi rauta tulessa ja oikeastaan vaadinkin sitä itseltäni, sillä toimiihan se minulle sisäänrakennettuna "hyvän elämän mittarina". Toisinaan uuvutan itseni, toisinaan olen täynnä energiaa ja voimaa juuri siksi. Toisinaan perfektionismi ottaa otteeseensa ja lakkaan suoritumasta, nousen ja aloitan uudestaan. Suorittamisessa itsessään ei ole mitään pahaa, mutta vaatimustason ollessa kova kaikelle mitä tekee joutuu usein kohtaamaan tilanteita, joissa joutuu pettymään. Itseensä. Voisinkin väittää, että epärealistiset odotukset omasta suoriutumisestani ovat olleet isossa roolissa itsetunto kysymyksissä. Vasta kun olen oppinut myös epäonnistumaan olen oppinut arvostamaan itseäni sellaisena kuin olen: epätäydellisenä.

Minulle itselleni tämä ominaisuus voi hyvin olla sisäsyntyistä, mutta varmasti myös kotikasvatuksen tuomaa. Kahden korkeasti koulutetun urallansa menestyneen vanhemman ainoana lapsena kasvaneena olen oppinut vain yhdenlaisen tekemisen mallin: suorittamisen ja jatkuvan eteenpäin pyrkimisen, jossa hyvä ei aina välttämättä ole riittävän hyvä.

Potentiaalia on helppo kannustaa ja toisaalta, jos tiedät toisen pystyvän johonkin, kunhan vain vähän ponnistelee, on vaatiminenkin helppoa.

Mutta missä kulkee se ero? Ero siinä, että vaaditaanko toista jatkuvasti ponnistelemaan ja pyrkimään eteenpäin, oppimaan lisää ja olemaan aina vain parempi ja taitavampi vai kannustetaanko ja annetaan taitojen ja tietojen kehittyä omassa tahdissaan positiivisessa ilmapiirissä?

Neiti S:n neuvola oli eilen ja kommentteina kaksivuotiaastani olivat "puhe vastaa vähintään kolmevuotiasta", "tunnistaa uskomattoman määrän kuvia", "kehitystahti niin kovaa, että saattaa vaikuttaa unen laatuun ja määrään". Noniin. Eli potentiaalia löytyy, kannustetaan!

Päiväkodin hoitohenkilökunnan kanssa käydyissä keskusteluissa tulee puolin ja toisin vastaan yksi lause: "On niin vaikea muistaa kuinka pieni hän onkaan." 

Ja tällä hetkellä asian ydin taitaa olla juuri siinä. Pitäisi muistaa, että kyseessä on kaksivuotias, ja rakentaa vaatimustaso sen mukaisesti. Tunnepuoli kun ei välttämättä kehity samassa tahdissa motoristen ja kielellisten taitojen kanssa, jolloin jatkuva suorituminen voi haitata kehitystä ennemmin kuin hyödyttää sitä. 

Tänään hän lähti päiväkotiin ensimmäistä kertaa ilman vaippaa, ja minä mietin: entä jos vaadimmekin aivan liikaa?

Palatakseni artikkeliin:

 

"Työholistit kehittävät eräänlaisen sisäisen äänen, joka on joko heidän vanhempansa, pomonsa tai muu tärkeä ihminen. Ääni kertoo, että olet hyvä ihminen vain kun teet töitä, suoritat", Schaufeli sanoo. (lähde: hs.fi)

 

Minä en halua olla se ääni.

 

Oletko sinä pohtinut vastaavia asioita? Minne sinä asettelisit rajan? Kerro ajatuksiasi niin ehköä voimme yhdessä olla viisaampia!

 

 

E, joka ole ihan varma kumpaa rakastaa enemmän, työtään vai työn tekemistä

Pages