Ladataan...
Katso tarkemmin

 

No mitäs tässä

 

aikaisia aamuja

pientä pintaremonttia

häkellyttävästi lisääntyvä valo

 

oivalluksia, isoja ja todellisia

paikoilleen loksahtavat palaset.

 

 

Tämän talven etelänloma

ulottui Tallinnaan

 

paljon ehdittiin parissa päivässä

kävellä, syödä, kylpeä

 

istua hotellin aulassa

kylpytakeissa ja 

vettä valuvat uimahousut kainalossa

kun huoneemme lukko oli rikki

 

venäjää puhuvat

parrakkaat pukumiehet

tulivat sitä korjaamaan

saivat kuntoon mutta unohtivat

hotellin yleisavaimen huoneeseemme

 

respan työntekijän ilme

kun palautimme sen

oli näkemisen arvoinen.

 

 

 

Olen täynnä inspiraatiota

suunnitelmia, ideoita

ja, sanon sen

vaikka se kuulostaa laimealta,

 

 

rakkautta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Katso tarkemmin

 

 

 

Kaikilla on jokin piirre, joka aiheuttaa toisinaan epävarmuutta. Mulla se on, kuten olen maininnut, puhevika.

 

Mulla on kielessä jonkinlainen rakennevika. Kävin seitsemän vuotta puheterapiassa, mutta se ei auttanut kovinkaan paljon. Puheen tuottamisen vaikeus vaihtelee päivän ja fiiliksen mukaan. En tiedä onko se enemmän henkistä vai fyysistä, mutta joinain päivinä tuntuu, ettei kieli liiku ollenkaan ja jokainen lause on sössötystä, kun taas toisina päivinä en huomaa koko asiaa. 

 

Puhuminen on valtava osa elämää. Se on avainasemassa kun tutustuu ihmisiin, hoitaa juoksevia asioita tai yrittää antaa itsestään hyvän kuvan työpaikalla. Puhevikaisena kohtaa lähes päivittäin haastavia tai kiusallisia tilanteita, jotka täytyy yrittää kuitata huumorilla. Varsinkin puhelimessa asioiminen johtaa helposti väärinymmärryksiin. Olen saanut postia omituisilla nimillä ja osotteilla, kun olen koittanut artikuloida tietojani puhelimitse. 

Tuttujen ihmisten kanssa väärinkäsityksiä tulee harvoin, koska he ovat tottuneet puhetapaani, ja he kehtaavat myös kysyä, jos eivät saa jostain selvää. Hienotunteiset uudet tuttavuudet eivät aina kehtaa sanoa, jos eivät ole ymmärtäneet jotain, jolloin väärät käsitykset jäävät elämään. 

 

Turhauttavia ovat myös ne tilanteet, kun ajatus juoksee suuta nopeammin. Mielessä olisi hyvä letkautus tai hauska tarina, mutta suusta tulee vain hidasta honotusta eikä kukaan malta kuunnella. Siksi monet pitävät mua hiljaisena ja luulevat, ettei mulla ole mitään sanottavaa. No kun olisi, en vaan saa sitä ulos!

 

Olen oppinut elämään asian kanssa eikä se enää määrittele mua. On pitkiä kausia, jolloin en ajattele puhevikaani ollenkaan, ohitan kiusalliset tilanteet olankohautuksella ja lörpötän minkä kerkeän. Mutta välillä tulee huonompia kausia. Turhautumispäiviä, nolosteluviikkoja. Silloin tunnen itseni muita huonommaksi, jotenkin lapselliseksi. 

 

Niistä tunteista pääsee aina yli.

Mulla sentään on ääni, jolla puhua, ja pystyn käyttämään sitä enimmikseen ymmärrettävästi. Mulla on läheisiä, jotka eivät välitä asiasta tippaakaan, he näkevät mut kokonaisuutena.

 

Puhevikaa pidetään nolona ja lapsenomaisena asiana. Elokuvissa ja sarjoissa kaikki puhevikaiset ovat nörttejä ja reppania. Ylipäätään puheviasta puhutaan todella vähän, vaikka monella ihmisellä se vaikuttaa merkittävästi arkeen. Puhevikaisia tai muuten erikoisesti puhuvia pilkataan avoimesti. Esimerkiksi Tarja Halonen on kaikkien imitoijien lempiriistaa. Ja Kimi Räikköstä piikitellään äänestään ja moititaan puhetyylistään, vaikka todellisuudessa hänen äänihuulensa vahingoittuivat lapsena. 

 

Jokaisella on oikeus puhua, oli puhetyyli tai ääni millainen tahansa.

 

 

Lue myös:

Puhevika

Kun on puhevikainen; tarina koulukiusaamisesta

Share
Ladataan...

Ladataan...
Katso tarkemmin

 

 

Ne olivat juuri tällaisia aurinkoisia helmikuun päiviä. Kylmiä ja lumisia, silti kevättä lupailevia. Kävelin usein koulusta kotiin, koska en jaksanut odottaa bussia. Mp3-soitin oli kuin happilaite, olin riippuvainen kuulokkeista ja hengittämistä helpottavasta musiikista.

Olin päässyt yhden suvantovaiheen yli ja onnellisen tietämätön tulevista. Elin viikko kerrallaan, laskin tunteja, minuutteja ja sekunteja. Räpiköin. (Elääkö kukaan 16-vuotias muuten kuin räpiköiden?) 

 

Kaikki mitä leikin olevani ja kaikki mitä luulin tietäväni on kymmenessä vuodessa romuttunut, rakentunut uudestaan ja romuttunut taas. Lähdin opiskelemaan täysin väärää alaa, sitten vähän vähemmän väärää, mutten tiedä vieläkään, mikä musta tulee isona. Ehkä kannattaisi pikkuhiljaa tietää, jollain sitä pitäisi itsensä elättää...

 

Tiedän, mitä en halua. On sekin jo jotain.

 

 

Nämä pakkaspäivät ja varovasti pitenevät illat ovat vieneet ajatukset menneeseen ja tulevaan. On alkanut tuntua, että ideat, joita olen jo pitkään pallotellut ilmassa, pitäisi vihdoinkin toteuttaa. (Tai edes hahmotella paperille.)

 

 

Kertooko se kevään lähestymisestä, että kaipaa jotain konkreettista, jotain repäisevää, muutosta?

Share
Ladataan...

Pages