Ladataan...
Kattungar

Tiedättekö, kun joillakin on Facebookissa 1000 kaveria? Ja kun joku pitää synttäribileet on "pakko karsia" ystäväpiiriä rankalla kädellä, koska no, asuntoon ei vaan mahdu yli sataa ihmistä. Ihmiset ovat tosi erilaisia mitä tulee sosiaaliseen elämään, ja itse kuulun niihin todellisiin erakkoihin. 

 

Vaikka en kutsu itseäni epäsosiaaliseksi on mulla silti hyvin vähän ns. "ihmiskontakteja". Ystävyyssuhde, jonka olen solminut jo lapsena on yksi tärkeimpiä edelleen, vaikka yksinäisen elämäntyylini takia en hirveästi häntä näekkään. En silti koe mitään siltaa välillämme tai kynnystä soittaa. Toki voisi nähdä useammin, mutta välillä hävettää myöntää, että nautin elämästäni näinkin. 

Jos haluaisin pitää isot bileet, olisi mun varmaan kutsuttava sukulaisia, jotta saisin tarpeeksi jengiä, että pippaloita voisi kutsua isoiksi. Puolestaan miehelläni on säilynyt lapsuuden toverit edelleen aika isolla volyymilla elämässä, ja osaa heistä voin kutsua myös minun ystäviksi. Mutta silti omat kaveriympyräni ovat erittäin pientä. 

 

 

Isoa roolia elämässäni näyttelevät siskot. Ja voisin toki kiusallani heitä tästä erakkomaisuudesta syyttää, mutta kyllä ihan puhtaasti isoin syy on oma laiskuus. Ja se hävettää mua välillä todella paljon. Ennen miestä ja lasta olin ystävien suhteen luonnollisesti aktiivisempi, mutta nyt kun elämä tuntuu rullaavan perheen, harrastuksen, siskojen ja työn välillä, tuntuu jopa "uurastukselta", että ehtisi nähdä vielä ystäviä. Oikeasti aika noloa. Olen aina ollut melko hyvä viihtymään yksin. Tai no mitä mä valehtelen, aika helkkarin hyvä viihtymään yksin, mutta tarpeen tullen olen pitänyt elämässäni kourallisen ihmisiä mukana. Ja siskot ovat taanneet sen, että tukea löytyy niin iloissa kuin suruissakin. He ovat perheenjäsenten lisäksi myös minun ystäviäni. Ja laiskan naisen ystävinä he ovat siitä hyviä, että he tuntevat minut niin hyvin, että voin vain olla hiljaa heidän kanssaan. Tai puolestaan pälpättää menemään mitä sylki suuhun tuo pelkäämättä yhtään mitään. 

 

Välillä mietin, että mitä jos mulla olisi veljiä? Tai mitä jos mulla ei olisi ollenkaan mitään sisaruksia? Olisiko mulla silloin isompi kaveripiiri. Tai pitäisinkö heihin enemmän yhteyttä. Nuorempana mulla oli enemmän kontakteja ja pidin ystävistäni enemmän kiinni, mutta toisaalta ehkä sitä aikaakin ja energiaa oli enemmän, en tiedä. Tekosyitähän nämä. 

 

Toisaalta olen sellainen ihminen, joka esimerkiksi tykkää tulla "tyhjään kotiin". Tykkään esimerkiksi raskaan päivän, tai kovan urheilusuorituksen jälkeen tulla kotiin omiin oloihin. Nostaa jalat ylös ja valmistaa ruokaa vain itselle. Tai keittää kupponen kuumaa ja hautautua omiin ajatuksiini. Eikä tämä ahdista minua, vaikka tulisin joka päivä tyhjään taloon. Ei ainakaan silloin, kun tiedän, että joku astuu kuitenkin kohta ovesta sisään. Tai että elämässäni on olemassa koko ajan läsnä tärkeitä ihmisiä, kuten perheeni. Oma aika on kuitenkin itselleni jotenkin äärimäisen tärkeää ja luulen, että siitä kärsivät myös ystävyyssuhteet. 

 

Välillä tämä piirre hävettää ja olisi kiva olla reippaampi ystävä. Olisi kiva olla reippaampi sosiaalisissa suhteissa. Mutta minkäs luonteelleen mahtaa. Vai?

 

Ymmärtääkö joku minua? :)

 

<3: Kattu

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kattungar

KOSKA EN MEINAA LÖYTÄÄ AIKAA TÄHÄN APUA! (Miksi mun otsikot alkaa aina miksi?) Mä mietin, että mistä kirjoittaisin ja sitten mä mietin, että mitä mä monesti mietin. No mä mietin sitä, että miten ihmeessä blogille saisi järkevän viikkorytmin tai oikeastaan mieluummin jopa päivärytmin. Tämä on vaan niin hitsin siistiä kirjoittaa tänne ja hitsin siistiä on päivitellä usein. 

 

Siksi mun päähän tuli ajatus kysellä teiltä kanssabloggaajat, että miten te sen teette? Miten te ehditte, vaikka teillä kaikilla tuntuu olevan jo muutenkin hektinen elämä. Tai no tuntuu, että hektisyys on ihan arkea jokaisella.

 

Miksi mun blogi sitten päivittyy välillä joka päivä ja välillä saattaa olla viikkojakin taukoa? 

 

Oikeesti yksi isoimpia syitä on varmaan se, että mä liikun paikasta toiseen kävellen ja hyvin pienen osan julkisilla. Mä kävelen melko pitkän matkan bussipysäkille. Siitä bussilla pari pysäkkiä, josta mä sitten kävelen taas työpaikalle noin 2,5 km. Mun työpaikka on mun kotia todella lähellä, mutta samalla mulla menee päästä sinne yli tunti kevyesti. Siitä, että mä lähden kotoa, myöhästyn bussista ja oon ekalla etapilla on helposti saattanut vierähtää 40 minuuttia. Enkä ole  edes perillä vielä. Pyörä olis järkevä. 

Sitten on ne treenit. Mun treeniohjelmaan kuuluu viisi salitreeniä viikossa, ja vuorotyön ja matkustelun lisäksi voitte kuvitella millainen suunnitelma mun kalenterissa täytyy olla joka viikko. Vuorotyö tarkoittaa myös sitä, että työpäivät ovat maanantai ja sunnuntain välissä, ei maanantain ja perjantain välissä. Vapaapäiviä ei ole välttämättä kuin yksi välillä viikossa ja välillä niitä on kolme (jolloin blogi päivittyykin, heh). Välillä työtunteja on päivässä 12 ja välillä 4. Vaihtelevaa kyllä. Mutta samalla suunnitelmallinen elämä tuntuu oudolta.

 

Kaiken normaalin arjen lisäksi on myös perhe. Musta tuntuu pahalta, että jos olen työpäivän lisäksi matkustellut, käynyt salilla, kokkailut ja pessyt pyykkiä, mun lapseen kohdistaman huomion sijaan, mun pitäsi kohdistaa katse vielä blogiin? 

 

Niin. Onko nämä tekosyitä vai ihan päteviä syitä bloggaamistahdin takkuisuuteen? En oikeasti tiedä. Se, että mä panostaisin vielä laadukkaisiin valokuviin tuntuu ihan absurdilta ajatukselta. Herranlettas, miten te teette sen? Tuotatte noin hienoa sisältöä noin paljon? Nostan hattua <3

 

 

Musta tuntuu, että tarvitsen tietynlaisen flown kirjoittamiseen ja jos sitä ei ole, kirjoittaminen on kökköä. Ja kun sellainen olo tulisi, tuntuu, että silloin ei ole aikaa tai ei ole koneen äärellä tai mitä vielä. Huh. Ehkä tästä vaan täytyy tehdä tapa, jopa vähän väkisin? Ei kai kaikki jaksa aina vain kirjoittaa ;) Kertokaas :)

 

<3: Kattu

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kattungar

 

Kuntosalien lapsiparkit ovat varmasti monen vanhemman pelastus. En muista kuinka kauan lapsiparkkeja on ollut, mutta muistan niiden olemassaolon jo silloin, kun itselläni ei ollut vielä lapsia. Ja minusta se on siis älyttömän hyvä keksintö. Mun salijäsenyyteen kuuluu kaikki salin palvelut ryhmäliikunnasta lapsiparkkiin. Sinällään nuo kaksi viimeistä ovat itselleni "turhia", koska en ikinä hyödynnä näitä kahta. Miksi? No ryhmäliikuntaan itselleni ei varmaan riitä kunto ja olen aina rakastanut puhdasta kuntosalimeinikiä eli yksinkertaisuudessaan rautojen nostelua. 

 

Mulla on salitreenien suhteen aika monesti tosi kortilla ja pyrin menemään salille työaikojen ympärillä, eli joko ennen töitä tai suoraan töistä. Mieheni tekee pitkiä päiviä, jolloin lapsen hakeminen milloin mistäkin on joka viikko kovan suunnittelun takana. Yhtälailla treenitkin ovat kovan suunnittelun alla. Helppottaisi omaa arkeani siis todella paljon, jos hyödyntäisin lapsiparkkia. 

 

 

Miksi en siis käytä sitä? 

 

Syy numero yksi on se, että kuntosali on minulle henkireikä, jossa tosiaan haluan olla täysin rauhassa kaikelta muulta. Kyllä, myös äitiydestä. Olen sen verta hermoheikko äiti, että varmasti kyttäilisin ainakin välillä, että miten lapsellani sujuu. Se ei siis takaisi minulle täydellistä suorittamista. Ja jos en keskity treeniin täysillä on sama asia kuin jäisin kotiin kokonaan. 

 

Syy numero kaksi on se, että en halua viedä tyttöämme päiväkodista "toiseen päiväkotiin". Mielestäni on eri asia viedä hänet vaikka mummolaan salitreenien ajaksi tai hänen "luottohoitajatädilleen" kuin vieraiden ihmisten hoiviin. Kuntosalien lapsiparkit ovat lisäksi melko pieniä paikkoja, jotka ei välttämättä tarjoa taaperoikäiselle enää kovin paljon aktiviteetteja. 

 

Syy numero kolme on se, että minä olen erittäin riippuvainen tytöstämme ja pyhitän kyllä lähes kaiken vapaa-aikani häneen. Siksi salitreenit menevät yleensä helpoiten ja itselleni parhaiten niin, että suoritan ne oikeastaan "työmatkalla". Eli käytännössä ennen iltavuoroa käyn aamulla, tai jos en pääse hakemaan tyttöämme päiväkodista muutenkaan, teen nopean treenin suoraan töiden jälkeen. Vapaapäivinä saatan joskus vetää kaksi treeniä alta pois, jos olen vienyt tytön (hänen halutessaan) päiväkotiin. 

 

Ja nämä kaikki syyt ovat puhtaasti aika itsekkäitä syitä. Tiedostan sen, että jos tyttöni olisi mukana salilla, en kokisi oloani yhtä mukavaksi tai saisi siitä samanlaista draivia kuin nyt saan. Siitä huolimatta lapsiparkit ovat mielestäni loistava keksintö, jota hyödynnetään varmaan aika vähän. Tuntuu ainakin siltä, että oman salin lapsiparkissa on harvoin ketään lasta hoidossa. Itse en oikeastaan ole koskaan ajatellut asiaa sen kummemmin, paitsi nyt viime aikoina. Ehkäpä joku päivä uskallan viedä tyttömme sinne ja huomaankin säästäväni aikaa ja hermoja. Ainakin viikon treenien suunnittelusta tulisi varmasti helpompaa :) 

 

Mitä mieltä te olette? Käytättekö kaikkia kuntosalin palveluja aktiivisesti? :)

 

<3: Kattu

Share
Ladataan...

Pages