Ladataan...
Kattungar

Mä sorrun tähän. Veikkaan, että moni nainen saattaa sortua tähän. Kyse on nyt lapsen tai oikeastaan vauvan hoidosta. Ja siitä, että saatetaan kritisoida miehen tai juuri isän tapoja toimia. Kun saimme ihanan tyttövauvamme muutama vuosi sitten, mä koin olevani aika kädetön, aivoton, ja mitä näitä nyt on. Olin todella stressaantunut ja kirjoitinkin aiheesta jo kuukausia sitten. Mieheni oli jotenkin tosi sinut vanhemmuuden kanssa ja en usko, että hän osasi oikein stressata mistään. Mutta silti mulla oli tapana ärähtää, jos mieheni ei mukamas laittanut talkkia tarpeeksi tai rasvasi vaikka tyttöämme väärässä asennossa tai jotain muuta naurettavaa.

 

Monesti sanotaan, ettei miestä kiinnosta vauvan vaippojen vaihto tai mikään, mutta mikä siinä mahtaa olla taustalla? Tunnistaako kukaan näitä lauseita: Äh ei sitä noin tehdä, annas kun minä.....Mitä hitsiä sä nyt touhuut sen vaipan kanssa, annas kun minä laitan...Älä laita sen suuhun noin paljon sitä sosetta, herranjestas, anna mä syötän....ja niin edelleen....

 

Jos saat toiminnastasi vain negatiivista palautetta, tekeekö sitä mieli yrittää enää mitään? Harvemmin ei. Tämä pätee ihan kaikkiin elämän osa-alueisiin. Sanotaan, että iso osa miehistä ei osaa hoitaa lasta, tai niitä ei kiinnosta. Mutta annetaanko heille ikinä mahdollisuutta näyttää heidän tapansa toimia? Onko aina äidin tapa oikea? 

 

 

 

Tiedän, että on myös miehiä, jotka eivät vain viitsi tai olettavat, että äidin vastuulla on kaikki hommat. Mutta sitten on myös niitä, jotka haluaisivat, mutta kaikki yritykset aina lytätään. Olen varmasti itsekin sortunut tähän, ja voin myöntää, että kasvatusmallimme voivat joskus poiketa toisistaan. Tarkoittaako se silti, että juuri minun ajatusmaailmani on oikea. Ei todellakaan. Lisäksi omat vahvuusalueet ovat jokaisella ihmisellä luonnollisesti erit. Mun vahvuuksia eivät ole todellakaan mitkään käytännön jutut eikä mieheni välillä ymmärrä miksi en saa jotain netistä tilaamaani lastenpöytää kasattua. Mun aivonystyröitä ei ole luotu käytännön asioihin, enkä niitä myöskään mielelläni tee. Mutta joskus elämässä on vaan pakko tehdä asioita, joissa ei ole hyvä. Ja silloin ei ainakaan halua kuulla kuinka surkea olet jossain, vaan mieluummin kiitosta siitä, että olet yrittänyt. Puolestaan mun miehen mielestä voi olla oikeasti vaikeaa aikatauluttaa aamuja niin, että ne oikeat vaatteet eksyy meidän tytön päälle, niin toisaalta pitäisikö mun ymmärtää häntä paremmin. Tosin täytyy nyt kehua, että mieheni osaa pukea myös tyttölapsen ja osaa leikkiä hänen kanssaan ilman minua. Lisäksi hän on muun muassa parempi rasvaamaan tyttömme ihoa kuin minä, joten stereotypiat voi siltä osin heittää romukoppaan. Mutta minun olisi myös syytä muistaa kannustaa toista silloin, kun toinen tekee parhaansa osa-alueella, joka ei kuulu niihin vahvimpiin. Harvemmin se menee niin, että isit tulevat moittimaan meitä äitejä, kun vaihdamme vaippoja väärästä päästä tai puemme väsyneenä sukkahousut väärinpäin lapsellemme. Vai olenko väärässä ;)

 

Miten te näätte asian? Tunnistatteko ihmisistä milloin kyse on välinpitämättömyydestä tai sitten puolestaan puhtaasti taas sitä, ettei toinen vain osaa niin hyvin? 

 

<3: Kattu

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kattungar

Blogimaailma on mielestäni aika pinnalla tällä hetkellä. Ehkä ei juuri nyt nousukaudessa, mutta blogeja on niin paljon, että se ei ole "harrastuksena" enää mikään outo juttu, vaan yhtä yleistä kuin vaikka lenkkeily. Kuitenkin blogin kirjoittamisen syyt voivat olla puolestaan taas ihan mitä vaan. Mulla ehkä isoin syy oli palo kirjoittamiseen. Ja koska tässä saa kirjoittaa yleisölle, mutta samalla ilman "pakkoa" oli bloggaaminen mulle todella hyvä vaihtoehto. Enkä kadu blogin perustamista todellakaan. Mulle kirjoittaminen on helppoa, mutta kuvittaminen ei. Ja siitä pääsenkin aiheeseen eli voiko blogilla menestyä ilman kuvia? 

 

 

Jos vastaan suoraan kysymykseen sen suurempia pohdiskelematta, niin voi, jos sinulla on tarpeeksi selkeä linja blogissasi ja jos kirjoitat tarpeeksi mielenkiintoisesti ja hyvin. Tästä hyvänä esimerkkinä Bluestocking-blogi. Mutta täytyy todeta, että tämä on kyllä ehkä niitä harvoja blogeja, joissa tosiaan voi pärjätä ilman kuvia. Itse en siis laske itseäni menestyneeksi blogiksi, ettei kenellekkään jää epäselväksi. Jos siis puhutaan puhtaasti tunnettavuudesta tai rahasta tai isosta määrästä lukijoita. 

 

Muussa tapauksessa olen miettinyt asian näin, että hiukan riippuen millä sivustolla kirjoitat, niin kovin pitkälle ei välttämättä pääse ilman hyviä ja kunnollisia ja oikeasti laadukkaita kuvia. Omassa blogissa kuvat eivät ole laadukkaita, koska en ole uhrannut ainakaan toistaiseksi niin paljon aikaa blogilleni, että ehtisin kaiken muun arjen ohella valokuvaamaan. Toiseksi en oikein tiedä mitä valokuvaisin, koska joskus aiheeni ovat aika pohdiskelevia ja pohdiskelevaa tekstiä on mielestäni yllättävän vaikea kuvittaa. En koe itseäni myöskään luontevaksi kameran edessä, joten perinteiset bloggaajasta otetut kuvat veisivät ehkä liikaa aikaa, koska kaikki eivät ole kuvauksellisia kameran edessä. 

 

Tämän perinteisen kuvituksen ei toki tarvitsisi olla omassa blogissani se juttu. Voisin hyvin kuvillani ilmaista jotain muuta tyyliä ehdottomasti. Mutta ehkä se ajankäyttö on isoin tekosyy omalla kohdallani. Jos siis koskaan haluaisin kasvattaa esimerkiksi blogiani isommaksi olisi ehdottomasti panostettava laatuun kuvissa, sekä jonkinlaiseen suunnitelmaan kirjoittamisessa. 

 

Samalla ehkä kuitenkin mielessäni ajattelen, että on sääli, että jotkut hyvät kirjoittavat jäävät jalkoihin, koska ei ole mahdollisuutta laadukkaaseen kuvitukseen. Moni hyvä teksti saattaa hukkua muiden blogien joukkoon, koska isoa roolia blogiin klikkaamisessa näyttäytyy myös se kuva, jolla tekstisi näkyy sivustolla. Tai ainakin itse saatan joskus otsikon lisäksi lukea kuvan perusteella jonkun tekstin. Mutta visuaalisuus on kova sana nykyään kaikessa ja ymmärrän sen, että ihmiset kaipaavat laatua elämäänsä. Onhan se ihana katsoa hyvän tekstin lisäksi kauniita kuvia. Se, menestyykö blogisi on mielestäni monen asian summa, mutta kyllä kuvat ovat iso osa sitä. Ja varmaan koko ajan enemmän myös videot. Mikä lopulta tekee blogista menestyneen, on kuitenkin se persoona siellä takana.

Ja siksi isoin neuvo minkä minä ei-menestyneenä bloggaajana voisin antaa on, että ole oma itsesi! ;)

 

<3: Kattu

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kattungar

Mä mietin tätä asiaa melkein aina, kun luen nytkin pinnalla olevia postauksia ortoreksiasta, syömishäiriöstä tai muuten vain överiksi menneestä ravinnon tai liikunnan tarkkailusta. Tämä postaus ei ole mikään hyökkäys ketään kohtaan, mutta aihe kiinnostaa mua kovasti. Yllättävän paljon ihmiset tuntuu kärsivän näistä oireista tai asioista. Missä kohtaa tilanne menee sairauden puolelle ja missä kohtaa voi sanoa päässeensä yli näistä asioista? Vai pääseekö sitä ikinä? 

 

En kirjoita nyt kenenkään postausten taustalta, vaan ihan omien ajatusten taustalta. Mä olen aina ollut melko pienikokoinen. Mulla on vilkas aineenvaihdunta, joka näkyy ihan vessassa ravaamiseen saakka. Hikoilen myös mielestäni helposti ja ihoni reagoi "epäpuhtaisiin" ruokiin parin päivän viiveellä kunnon sirkuksella. Olen aina ollut melko tietoinen omasta vartalostani ja itseäni ahdistaa, jos tunnen oloni turvonneeksi tai "raskaaksi". Onko tämä koskaan sitten mennyt överiksi? On varmasti, mutta ei siinä määrin, että olisin kokenut sairastuneeni tai todennut, että vartaloni ja ruokani hallitsee elämääni.

 

Mutta miten asia mahtaa olla oikeasti. Olenko tietoinen siitä mitä syön ja miten liikun ilman, että se menee pakonomaisen tarkkailun piikkiin? Onko se osa minua, että pidän huolen itsestäni ja huomaan, jos paino rupeaa nousemaan liikaa tai olo tuntuu raskaalta. Reagoinko siihen vain nopeasti ilman, että koen sen ketjuna nilkassa? Vai onko se sittenkin asia, joka jollain tasolla hallitsee elämääni. Mistä tämän tunnistaa loppujen lopuksi? Ja ne ihmiset, ketkä sen ovat tunnistaneet, ovatko he kokonaan irti siitä ajatusmaailmasta. Olen myös hyvin tietoinen siitä, että jos harjoittelen vaikka paljon juoksua, ruokavalioni voi olla hyvinkin hiilihydraattipitoinen ilman, että se tarttuisi kehooni ylimääräisenä höttönä. Tämän myötä esimerkiksi puolikkaaseen maratoniin juostessani pystyin vetämään isoja huonolaatuisia ravintola-annoksia monta kertaa viikossa ja silti en ollut varmaan koskaan ollut niin kapea kuin juoksua harrastaessani. Ovatko nämäkin faktat ihan tiedossa ja ruokavalioni on rento vain silloin, kun liikun paljon. Ja pidän huolta siitä, ettei karkkeja uppoa, jos liikun vähemmän. 

 

Mä myönnän ettei mulle ole ihan sama miltä mä näytän. Eikä se mielestäni ole aina pinnallista, koska mä voin silloin paremmin, kun koen jaksavani arjessa. En usko, että mulla olisi koskaan ollut ongelmaa syömisen suhteen, vaikka on kausia jolloin kieltäydyn herkuista kokonaan. Teen sen yleensä siitä syystä, että joko ihoni kukkii liikaa tai sitten koen olevani virkeämpi, kun syön puhtaasti. Mutta onko koskaan ikinä taustalla pelkkä ulkonäkö? En ole varma. Siksi mulla väkisinkin nousee mieleen, että ne ketkä antavat itselleen luvan rentoutua, ovatko hekin löytäneet uuden syyn syödä puhtaammin? Kuten oma vireystila. Tai tekevätkö he niin kuin minä, että välillä höllätään ja välillä syödään koko ajan puhtaasti? Mutta kokonaan irtautuminen siitä miltä näyttää on ehkä vähän epätodennäköistä vai onko? 

 

Kuva on vanha  vuodelta 2015.

 

Itse ajattelen niin, että tietynlainen kurinalaisuus syömisessä tekee mulle joskus hyvän olon. Ehkä sitä kuvittelee olevansa jotenkin parempi ihminen. Tai sitten motiivina on se tietoisuus siitä, että ruokkii kehoaan optimaalisesti, kun ne tietyt hedelmät ja vihannekset on syöty. Kyllä mä tykkään siitä, että mulla on aamuisin nälkä yön jäljiltä. Ja kyllä mä tykkään näyttää urheilulliselta. Mutta sitten, kun pelkkien vatsalihasten tavoittelu on ykkösasia niin pääseekö siitä koskaan lopullisesti eroon? Onko se aina piirre, joka sen kaiken rentouden takana piilee? Ja kuinka moni meistä oikeasti sortuu tähän. Mielenkiintoinen ajatus minusta. Toivon, että kaikilla olisi hyvä olo kehossaan ja toivoisin, ettei kaikki olisi niin ankaria itseään kohtaan.

 

Siksi kaikki kirjoitukset ankaruudesta itseään kohtaan ovat hyviä muistutuksia meille kaikille, että ollaanko me oikeasti höllätty vai ei? Jos syön rennosti liikunko sittenkin enemmän? Ja kun liikun vähemmän, syönkö enemmän kontrollin alla? En tiedä. En itse koe olevani missään oravanpyörässä, mutta onko asia oikeasti näin. Itseään on niin helppo huijata. 

 

Tekstistäni huolimatta koen olevani sinut itseni kanssa, ja toivon sitä ehdottomasti kaikille muillekin <3

 

<3: Kattu

Share
Ladataan...

Pages