Luopumisen tuska

Kaunis utopia?

Tämän kuun lopulla koittava muutto nosti taas pintaan tietyn faktan, jonka olin jo ehtinyt kahdeksan tässä asunnossa eletyn vuoden aikana painaa taka-alalle. Kiinnyn paikkoihin. Olen kuin kissa, jolle paikan vaihdos on suunnaton järkytys. Vaikka ihmisenä tiedänkin paikanvaihdoksen tuovan mukanaan paljon kaikkea uutta ja mukavaa, on vanhasta luopuminen aina yhtä vaikeaa.

En minä niinkään näihin seiniin kiinny, kuin kaikkeen siihen mitä ne minulle edustavat. Minun ja avomieheni ensimmäinen yhteinen koti, pihalla yhdessä istuttamamme omenapuu ja se kartiokuusi, joka on kahdeksan vuoden aikana tuplannut kokonsa. Viinimarjapensas, josta keräsimme kesällä viimeisen satomme. Tämä turvallinen pesäkolomme, johon pitäisi nyt päästää joku aivan ventovieras asumaan ja laittaa ovi perässään kiinni, vailla mahdollisuutta päästä enää koskaan sisälle. Entäpä ne kaikki ihanat naapurit ja lähimetsät? Kaikki jäävät taakse, historiaan. Muuttamisessa on aina jotain niin lopullista ainakin minulle, jonka tähänastiset muutot ovat laskettavissa yhden käden sormilla. En siis ole missään määrin tottunut muuttamaan usein asunnosta ja paikasta toiseen, enkä ihmisenäkään koe olevani alati asuinpaikkaa vaihtava nomadi. Saan turvaa siitä, että elämässäni on jotain pysyvää.

Tottakai olen innoissani uudesta asunnosta, mutta se ei vielä ole minulle koti. Vaikka asunnosta tuleekin siellä käydessä todella hyvä fiilis, ei siitä pääse rakentamaan omaa turvasatamaa kuin vasta sitten, kun sinne on saanut viimeisenkin muuttolaatikon kannettua, avaimen käteen ja riittävästi aikaa totutella. Siihen asti tunnen suurta haikeutta ja luopumisen tuskaa sen tosiasian edessä, että jotta voi tavoittaa jotain uutta, on jätettävä jotain vanhaa taakseen. Tuntemuksiani ei helpota tippaakaan se, ettei tässä asunnossa, seudussa tai naapurustossa ole mitään vikaa. Se on ollut hyvä koti meille vuosien ajan, mutta on vain käymässä auttamattoman pieneksi meidän vuosien mittaan muuttuneisiin tarpeisiimme nähden.

Vaikka nyt haikeilenkin ja tulen varmasti aina tuntemaan tietynlaista haikeutta ja kaihoa valokuvia tästä asunnosta katsoessani ja tätä ajanjaksoa muistellessani, olen kuitenkin valmis antamaan uudellekin asunnollemme mahdollisuuden. Sillä tiedän, että kun pääsemme asettumaan sinne ja tekemään siitä itsemme näköistä, siitä tulee meidän kotimme, isolla koolla. Se ei tule viemään mennessään edelliseen kotiin liittyviä muistoja, sillä niitä kukaan tai mikään ei voi viedä minulta pois. Mutta se voi kyllä auttaa luomaan uusia ja yhtä ihania muistoja!

Olenko minä ainoa muuttolaatikoiden keskellä pillittäjä, vai onko muitakin saman asian äärellä kamppailevia?

Kuva Ari K.

Kommentit

Elsbanden (Ei varmistettu)

Ymmärrän tunteen hyvin! Itse olen toisaalta jonkinlainen muuttolintu. Siitä huolimatta, että asuntoja on alla useampia niin harvaa muistelee "kotina". Jotkut paikat ovan vain kämppiä, mistä tiedän jo sinne muutettuani etten tule viihtymään vuotta-paria pidempään. Toisia osoitteita kaipaan vieläkin, tai niillä on ollut lähtemätön vaikutus polkuni varrella, vaikka asumisessa olisi muuten ollut jotain vikaa. Toivon todella, että sen pysyvän ihka oman kodin etsimisen tullessa ajankohtaiseksi tästä herkkäviritteisyydestä ei tule ongelma! Silloin kun sen oman pesän, tai potentiaalisen sellaisen, löytää on se lähes korvaamaton voimavara elämässä.

kaunisutopia
Kaunis utopia?

Kiitos kommentistasi. :) Onpa huojentavaa tietää, etten ole ainoa joka nostalgisoi ja haikeilee muuton äärellä. :D

Tuntuu, että tämä on sellainen asia, että jos sen ottaa esille lähipiirin keskuudessa, niin antaa ihmisille jotenkin vaikutelmaa, etten olisi ollenkaan innoissani muutosta tai uudesta ihanasta ja isommasta kodista. Tottakai olen innoissani, eikä se että tuskailen ja haikeilen tästä nykyisestä asunnosta luopumista ole siitä uuden asunnon aiheuttamasta innosta pois!

Onhan se vähän hassua, että kaipaan edelleen lapsuuden ensimmäistä kotia, joka ei noin yleisellä mittapuulla ollut mikään hehkeä (kolmio 70-luvun kerrostalossa), mutta minulle tunnetasolla todella tärkeä. En tiedä olisiko muuttaminen minulle tässä suhteessa helpompaa, jos olisin muuttanut elämäni aikana useammin. Vai onko tämä vaan sellainen persoonaan liittyvä juttu, että toiset ovat luotuja kulkemaan ja toiset taas saavat sen turvallisuudentunteen siitä, että elämässä on ainakin yksi pysyvä paikka, koti.

Kyllä minäkin matkustamisesta ja eri paikkojen näkemisestä, kokemisesta ja löytämisestä pidän! Reissaamisessa vaan on se, että sieltä pääsee aina kotiin.

MiLoM (Ei varmistettu)

Mitä?! Minä olen missannut tällasen uutisen ihan totaalisesti.
Mehän muutetaan melkein vuoden välein, ettei mihinkään ehdi kiintymään, mutta voimille tuo jatkuva muuttaminenkin ottaa. Nyt muutettiin niin hirveeseen taloon, että saa nähdä, kauanko näitä metelöiviä juoppoja jaksan kuunnella.

kaunisutopia
Kaunis utopia?

Kiitos kommentistasi. :)

Juu, muutetaan siis niinkin kauas kuin tuohon junaradan toiselle puolelle. :D Sen verran kauas kuitenkin, että maisemat vaihtuvat aika lailla täysin.

Ja juu, eipä se jatkuva muuttaminenkaan varmastikaan ihan helppoa ole, kun ei pysty oikein asettumaan mihinkään kunnolla. Toivottavasti tekin löydätte sen oman kotipesän, josta ei tarvitsisi ihan heti lähteä pois. Se kun on ikävä fakta, että vaikka itse asunto olisi kuinka ihana, niin se ympäristö, eli seutu ja naapurit vaikuttavat kyllä todella paljon siihen, kuinka hyvin omassa kodissaan viihtyy.

Tsemppiä!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.