Ladataan...
Kaunis utopia?

Viitaten edelliseen blogipostaukseeni ja sinne lipsahtaneeseen pahaan asiavirheeseen, aloin miettiä asiaa enemmänkin. Vain murto-osa Suomen itsenäisistä bloggaajista lienee ammattilaisia. Ammattilaisella tarkoitan siis joko toimittajaa tai sellaista henkilöä joka saa elantonsa blogia pitämällä. Heiltä voi olettaa jonkinlaista osaamista ja tietämystä kirjoittamisesta ja siitä mitä julkiselta kirjoitukselta edellytetään. Loput bloggaajista - allekirjoittanut mukaanlukien - ovatkin sitten amatöörejä, jotka kirjoittavat blogia harrastuksekseen ja joilla ei välttämättä ole varsinaista tietotaitoa kirjoittamisen suhteen.

Kunnianloukkauksen raja hämärtyy netissä

Blogin pitäminen on kaikin puolin mukava harrastemuoto. Siinä saa kirjoittaa itselleen tärkeistä asioista ja jos hyvin käy, saat kirjoituksillesi lukijoitakin. Päiväkirjaa ei kirjoiteta enää pöytälaatikkoon, vaan siitä tulee julkista ja vuorovaikutteista. Mitä vuorovaikutteisempaa, sitä suurempi on myös kirjoittajan vastuu tekstinsä oikeellisuudesta ja niissä esitettyjen väittämien paikkaansapitävyydestä.

Tällaisia asioita maallikkobloggarin voi olla hankala hahmottaa. Mitä julkisessa blogissa voi ja mitä taas ei voi sanoa? Tämä perustavanlaatuinen kysymys koskee blogimaailman lisäksi toki myös kaikkea netin välityksellä käytävää keskustelua. Internetissä heitettyjä solvauksia ei helposti mielletä kunnianloukkauksiksi, vaikka kasvotusten ei kenelläkään tulisi mieleen sanoa kanssaihmisille mitään vastaavaa. 

Netistä on tullut myös koulukiusaamisen uusi sotatanner, johon on hyvin vaikea saada mitään kontrollia. Sosiaalisessa mediassa viharyhmät kukoistavat ja monissa blogeissa kirjoittajien kuumenneet tunteet kanavoituvat kyseenalaisiksi teksteiksi.

Harrastelijan tahattomat asiavirheet ja niiden seuraukset

Toinen seikka taas on tämä, josta omassa nettipostauksessani ja siihen liittyvässä mokassa oli kyse. Tahaton virhe, jonka seurauksena sanat menivät väärän henkilön piikkiin. Asia on nyt oikaistu ja korjattu ja kaikki on siltä osin hyvin. Asia vaivaa minua silti.

Tottakai harrastebloggaajatkin - ainakin allekirjoittanut - pyrkivät tarkistamaan faktat aina kirjoittaessaan asioista, etenkin mainitessaan kanssaihmisiä nimeltä. Mutta entä jos tällainen aivopieru kaikesta huolimatta pääsee tapahtumaan ja virheellistä tietoa blogiin lipsahtamaan? Riittääkö pelkkä oikaisu, vai vaatiiko asian korjaaminen suurempiakin toimenpiteitä? Millaisia?

Mitä suurempi yleisö, sitä suurempi vastuu

Olen pitänyt ja pidän edelleen Lily-portaalia hyvänä asiana. Tänne me taviksetkin voimme luoda omat blogimme ja saada kirjoituksillemme seuraajia ja lukijoita. Täällä on olemassa valmis pohja lukijakunnalle, jota voi muuten olla vaikea saada. Tämän blogissani tapahtuneen insidentin myötä rupesin pohtimaan myös sitä, että tällaisen nettiportaalin kautta bloggaaminen lisää harrastajakirjoittajan vastuuta entisestään. 

Blogin suorien seuraajien määrä kun ei ole koko totuus, vaan kirjoittamasi teksti leviää portaalin kautta todella laajalti. Kirjoituksesi saattaa siis niiden muutaman seuraajaksesi ilmoittautuneen henkilön lisäksi tavoittaa suuren määrän muitakin ihmisiä. Tällöin kirjoituksen vaikutus voi olla paljon suurempi, kun bloggaaja itse uskookaan. Se onko tämä sitten taas hyvä vai huono asia, riippunee kirjoituksesta ja sen sisällöstä.

Lilyssä on nimittäin melko tehokas hakukoneoptimointi, jonka seurauksena blogikirjoitukset nousevat helposti melko keskeisille paikoille googlen hakutuloksissa. Tämän lisäksi uusimmat postaukset näkyvät portaalin etusivulla, jonka kautta kirjoituksesi tulee noteeratuksi suurehkon ihmisjoukon toimesta. Samanlaisen näkyvyyden saavuttamiseksi portaalin ulkopuolisena bloggaajana vaadittaisiin aika paljon. On siis eri asia kirjoittaa tänne, kuin portaalin ulkopuoliseen blogiin.

Olen keskustellut netin välityksellä erilaisista asioista erilaisten ihmisten kanssa yli kymmenen vuotta. Pidän keskusteluissa kunnia-asiana sitä, että väitteideni pohjalla on luotettavat lähteet, enkä mene henkilökohtaisuuksiin tai asiattomuuksiin. Asiat riitelevät, eivät ihmiset. Vaikka tämä onkin ykkösmottoni keskusteluissa, voi yksi tahaton virhe saada koko asetelman kääntymään päälaelleen ja kirjoitukseni tekemään hallaa kanssaihmisille. Soimaan tästä itseäni erityisesti siksi, että olen pyrkinyt sitä aina viimeiseen asti välttämään.

Mitä sitten voimme tehdä? Senhän jo tiedämme, että niinkutsuttu "Kiinan malli" eli internetin ja siellä olevan sisällön ulkoa- ja ylhäältäpäin tuleva kontrollointi ei toimi. Siksipä vastuu onkin meillä itsellämme. Mitä oikein kirjoitamme, miten ja miksi?

Olemalla entistä tarkempia ja huolellisempia kirjoituksiemme tietojen oikeellisuudesta ja faktojen paikkansapitävyydestä, etenkin kirjoitusten koskiessa muitakin henkilöitä kuin meitä itseämme.Yrittämällä olla ottamatta paineita bloggauksesta ja postaustahdista, kirjoittelemalla kaikessa rauhassa, että saadaan faktatkin kerralla kohdilleen. Muistilista jota ainakin itse aion tulevaisuudessa noudattaa, jotta edellisenkaltaisia huolimattomuusvirheitä ei pääse enää syntymään.

Minä olen nyt kantapään kautta oppinut olemaan huolellisempi ja tarkempi. Oppirahat on maksettu järkytyksen ja huonon omatunnon muodossa. Tämä postaus on suollettu tajunnanvirtana, lähinnä kuvaamaan niitä tunteita joita tällaisen tahattoman blogikirjoituksen asiavirheen tekeminen allekirjoittaneessa herättää. Tällä postauksella ei siis varsinaisesti ole päätä eikä häntää, mutta toivon sen silti herättävän keskustelua aiheesta.

Tiedostatko sinä vastuusi bloggaajana? Mitä se käytännössä tarkoittaa? Stressaatko kirjoituksissasi mahdollisesti olevista virheistä (enkä puhu nyt kirjoitusvirheistä)? Onko Lilyyn siirtyminen vaikuttanut blogitekstiesi sisältöön tai kirjoitustyyliisi? Sana on vapaa ja kommenttiboksi auki.

Ladataan...
Kaunis utopia?

 

Oikaisu!

Haluan pahoitella tässä blogipostauksessa esiintynyttä asiavirhettä. Käsittelemässäni Kauneus ja terveys -lehden artikkelissa on Mervi Juusolan lisäksi ollut toinenkin kirjoittaja. Siteeraamani kohdat eivät siis ole Juusolan kynästä lähtöisin ja tämän vaikutelman antaminen blogikirjoituksessani on siis virheellinen. Olenkin nyt korjannut virheelliset tiedot postauksessani.

Juusola on pitkän linjan ammattitoimittaja ja pahoittelen oman mokani aiheuttamaa haittaa ja mielipahaa. Olemme olleet Juusolan kanssa yhteydessä asian tiimoilta ja olen todella pahoillani tekemästäni virheestä, minä kun epähuomiossa noteerasin jutulle vain yhden kirjoittajan. Tällaista ei tietenkään saisi päästä tapahtumaan ja lupaankin olla jatkossa tarkempi.

Toivon Juusolalle kaikkea hyvää tulevaisuuteen!

//

Tiedän. Maailmassa on viimepäivinä tapahtunut paljon tärketä asioita, kuten hallituksen uuden kehysriihen lopputulema ja Syyrian kemialliset aseet. Näistä asioista ovat itseäni viisaammat jo ehtineet kirjoittaa ja muotoilla täten tekstiksi myös omat ajatukseni paremmin kuin itse kuunaan pystyisin. Niinpä päätinkin kirjoittaa blogiini yhdestä sellaisesta asiasta, mikä edellämainittujen lisäksi on minua henkilökohtaisesti viimeaikoina pistänyt ärsyttämään.

Myönnän avoimesti, että taannoisessa Trendissä ollut kirjoitus introverteistä herätti minussa sen verran ärsytystä, että koin sen oman blogipostauksensa arvoiseksi. Enpä tuota kirjoitusta lukiessani ja siitä ärsyyntyessäni tiennyt sen olevan vasta alkusoittoa asian tiimoilta jälleen heränneessä keskustelussa.

Tuoreimmassa kilpailevan julkaisun (Kauneus ja terveys) numerossa kirjoitetaan niinikään aiheesta ja ladataan samalla täyslaidallinen sitä itseään suoraan päin ekstroverttien naamatauluja. 

Vai mitäpä sanotte seuraavasta: Kirjoituksessaa kuvaillaan intro- ja ekstrovertin eroja kertomalla introvertin ajattelevan ja kuuntelevan enemmän ja puhuvan vähemmän. Ekstrovertti taas on paljon äänessä ja "puhuu usein ensin ja ajattelee vasta sitten, toisin kuin introvertti".

Eikä siinä vielä kaikki! Samaisessa kirjoituksessa luonnehditaan ekstroverttejä muunmuassa "hössöttäjiksi" ja neuvotaan introverttejä kohtaamaan "jonkun ekstron", joka juttelee hänelle pakonomaisesti yhdentekeviä asioita ruokalassa. Siinä kehotetaan introverttiä antamaan tuolle ekstrolle anteeksi, sillä hänen mukaansa ekstro kärsii ahdistuneisuuskohtauksesta.

Tämä ahdistuneisuuskohtaus taas kuulemma johtuu siitä, että ekstro luulee hiljaisen ruokailun tarkoittavan sitä että hän on muuttunut muiden silmissä näkymättömäksi. Samalla "tuo polo" (eli se tyhjänpäiväisyyksiä papattava ekstrovertti) "unohtaa maistella ruokaansa kunnolla ja kuunnella omia ajatuksiaan."

Ainiin! Onhan mukaan otettu myös asiantuntijanäkökulmaa, jonka lähteenä on käytetty - yllätys, yllätys - introversiota suotuisassa valossa käsitteleviä teoksia. Niissä asiaa käsittelevät niin psykologit ja tutkijat, kuin itse introvertiksi itsensä luonnehtiva asianajaja Susan Cainkin.

Ongelmana tässä intro-ekstro-keskustelussa onkin ennenkaikkea se, että sitä koskevien artikkeleiden kirjoittajat lienevät pääsääntöisesti itse itsensä introverteiksi kokevia. Kuten aihetta edellisen kerran pohtiessani jo totesinkin, se ei mielestäni ole kehittävää keskustelua että jonkin "ihmisryhmän" kohotus tapahtuu toisen kustannuksella. 

Ymmärrän kyllä sen, että kokiessaan tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, ihminen haluaa julkisesti perätä oikeutta. Mikäli asia tosiaan on niin että introvertit ovat järjesään työyhteisöissä altavastaajan asemassa, tulisi asiaan tietenkin saada muutos introverttien hyväksi. Artikkelista jäi kuitenkin sellainen kuva, että unelmatyöyhteisössä ekstrovertit olisivat alinta kastia ja introvertit taas niitä arvostettuja hiljaisia viisaudenlähteitä. Stereotyyppejä on siis jälleen julkisesti ruokittu, ja urakalla. 

Eikö työ- kuten missä tahansa muussakin yhteisössä pitäisi ennenkaikkea tähdätä ihmisyksilöiden väliseen tasa-arvoon niin, että jokaisella työntekijällä olisi oikeus ja mahdollisuus käyttää vahvuuksiaan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi? Tottakai esimies on aina esimies ja niin edelleen, mutta jos puhutaan nyt erilaisista persoonallisuuksista ja niiden perusteella tehtävästä eriarvoistamisesta.

Mielestäni on siis todellakin ok, että introverteiksi itsensä kokevat kertovat avoimesti kokemuksistaan työelämässä. Sen ei kuitenkaan pitäisi tapahtua morkkaamalla niitä kanssaihmisiä, joiden synnynnäinen tempperamentti on erilainen kuin heillä. Jos suvaitsevaisuus on jatkuvasti tapetilla maahanmuuttoa ja seksuaalista suuntautumista koskevissa keskusteluissa, niin miksi samaa suvaitsevaisuutta ja sen ihannetta ei voisi ulottaa introjen toimiesta myös ekstrovertteihin?

Keinotekoinen kahtiajako

Keskustelin taannoin kasvotusten aiheesta erään asiantuntijan kanssa ja hänen mielestään ihmisten jako introvertteihin ja ekstovertteihin on keinotekoinen ja hyvin kärjistetty. Usein ihmisen on itsensäkin vaikea sanoa kumpaan kastiin hän kuuluu, puhumattakaan siitä että hän kykenisi arvioimaan ja arvostelemaan kanssaihmisiä. Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että tämä intro- ja ekstrovertteihin jako on maallikoiden tapa täyttää ihmiselle ominainen ympäristön ja sen elementtien luokittelun ja lokeroinnin tarve.

Ihmisen aivotoiminnan ja psykologian monimutkaisten koukeroiden muuntaminen tavistenkin ymmärtämään muotoon onkin vaatinut reilua mutkien oikomista ja asioiden yksinkertaistamista. Tuloksena on keinotekoinen kahtiajako eri persoonallisuustyyppien välillä, joka on poikinut kasapäin katkeruudessaan ylivoimaisia ja ulospäinsuuntautuneita ihmisiä halveksuvia lehtikirjoituksia.

Kirjoituksen viimeisillä riveillä kyllä todetaan, että harva ihminen on puhtaasti intro- tai ekstrovertti. Tämän seikan toteaminen ikäänkuin ohimennen ei kuitenkaan pelasta lehtikirjoitusta, eikä muuta sen ylimielistä sävyä pätkääkään ystävällisempään tai suvaitsevaisempaan suuntaan.

Kirjoituksen sävy onkin kertakaikkisen ala-arvoinen ja lyö kaikessa näköalattomuudessaan vyön alle meitä ulospäinsuuntautuneita ihmisiä. Se ei kerro niinkään introversiosta tai introverteista yleensä kuin kirjoittajan oman itsetunnon laadusta, jos hänen täytyy korostaa omaa erinomaisuuttaan muiden kustannuksella. Omat vahvuudet ja niistä kertominen kun eivät esiinny edukseen, jos niiden rinnalla toitottaa kuinka paljon huonompia muut ovat.

Keskustelun sävyn on muuttuttava

Koen erilaisten persoonallisuuksien välisestä vuorovaikutuksesta käytävän keskustelun tärkeänä ja siksi tämä nyt käytävän keskustelun sävy minua ennenkaikkea harmittaakin. Sen sijaan että lehti toisensa jälkeen julkaisee yhdestä ja samasta näkökulmasta kirjoitettuja ja hyvin asennevärittyneitä ja stereotypioihin pohjautuvia juttuja, olisi hedelmällisempää pohtia asiaa laajemmastakin näkökulmasta.

Mitkä ovat erilaisten ihmisten vahvuuksia työelämässä ja miten he voisivat puhaltaa yhteen hiileen? Tämä hyödyttäisi mielestäni kaikkia "osapuolia" kaikista eniten ja antaisi meille ekstroverteillekin mahdollisuuden tuoda omaa näkökulmaamme esille kuulostamatta mielensäpahoittajilta.

Työyhteisö on kuin Big Brother -talo, jonne kasataan joukko erilaisia ja entuudestaan toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Heidän tulee toimia yhteistyössä ja -ymmärryksessä eteen tulevien tehtävien ja haasteiden ratkaisemiseksi, eikä heillä välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin sama työpaikka (allekirjoittaneella itsellään on tämän asian suhteen käynyt hyvin, koska jakaa työkavereidensa kanssa myös samat aatteet ja arvot). 

Sanomattakin lienee selvää, että monessa työyhteisössä tämä asetelma on haasteellinen kaikille, ei siis ainoastaan itsensä introverteiksi kokeville. Jotta työyhteisö voisi hyvin, tulee kaikilla sen jäsenillä olla mahdollisuus tuoda ideoitaan esille. Se ei tule onnistumaan, mikäli ekstrovertit "introverttiyden nousun" varjolla nujerretaan.

Koska ei, meillä ekstroverteillä ei lähtökohtaisesti ole sen helpompaa kuin teillä introverteilläkään.

ps. Älkää nyt sanoko että allekirjoittanut ekstrovertti on vain poikkeuksellisen herkkähipiäinen ja vetää herneitä nenään turhasta. Vai olenko? Kertokaa. Onko joku muu lukenut tämän artikkelin? Mitä tunteita herättää? Entä tämä introvertti-ekstrovertti-luokittelu ylipäätään? Tuikitarpeellista vai umpiturhaa?

Ladataan...
Kaunis utopia?

Nyt kun kissa-aiheissa vauhtiin päästiin ja vielä on tuota kesääkin hitunen jäljellä, päätin kirjoitella hieman siitä miten meidän kissojemme valvottu ulkoilu on hoidettu. Monesti kun ihmisillä tuntuu olevan se käsitys, että joko kissa omatoimiulkoilee valvomatta, tai sitten se on sisäkissana neljän seinän sisällä täysin ilman virikkeitä.

Asiahan ei todellisuudessa ole lainkaan näin mustavalkoinen, vaan noiden kahden ulkoilutavan välillä on lukuisia eri vaihtoehtoja huolehtia kissan turvallisesta ulkoilusta. Se, mikä kellekin on paras ja toimivin ulkoilumuoto, riippuu aivan täysin kissasta ja sen omistajasta sekä tietysti myös asumismuodosta.

Meillä kissojen ulkoilut tapahtuvat rivitalosta käsin, sisältäen pienen noin 30 m² pihan. Kerrostalossa kissan ulkoilumahdollisuudet taas ovat hieman erilaiset kuin rivi- tai omakotitalossa.

Kissojen ulkotarhassa ihmetellään maailman menoa

Meillä kissojen ulkoilu on hoidettu kahdella eri tavalla. Ensinnäkin, niillä on pieni ulkotarha, jonne ne pääsevät vapaasti aina halutessaan ympäri vuoden. Pihamme pienuudesta johtuen itse ulkotarhakaan ei ole mikään suuri, mutta ajaa asiansa ja on pienuudestaan huolimatta parantanut kissojemme elämänlaatua huomattavasti.

Pienenkin ulkoilutarha on kissoille mielekäs, kun sen tilankäytön maksimoi korkeussuunnassa. Meidän ulkotarhamme sisältääkin lukuisia hyllyjä ja tasoja, joiden päällä kissat viihtyvät ympäröivää maailmaa ihmetellen. Meillä kissat menevätkin ulkotarhaan lähinnä fiilistelemään, liikunta hoidetaan sitten erikseen sisätiloissa.

Ulkotarhan tekeminen sujuu näppärältä nikkarilta itse, eikä tarvittaviin materiaaleihin kulu ihan hirvittäviä summia rahaakaan. Meillä ulkotarhan arkkitehtinä ja rakentajana toimi rakas avomieheni. Jos oman tarhan rakentaminen tuntuu aikaavievältä ja vaivalloiselta projektilta, on valmiitakin tarhaelementtejä saatavilla. Itse tehden saa tosin juuri sellaisen kokonaisuuden kuin haluaakin. 

Meillä ulkotarha kun tehtiin välikaton alle, se tuli ottaa tarhan yläosan muotoilussa huomioon. Niinikään ulkoseinässä olevalle lampulle saatiin itse tekemällä juuri oikean kokoinen syvennys. Tällaisiin paikan asettamiin rajoituksiin pystynee parhaiten vastaamaan, kun tekee ulkotarhan alusta asti itse.

Ulkotarhasta ei myöskään tarvitse tulla pihan rumistusta, vaan se voi olla miljööseen kauniisti sulautuva ja tyylikäs elementti. Tämä pätee myös muuhun kissojen ehdoilla sisustamiseen, josta on tulossa oma postauksensa lähiaikoina. 

Vaikka ulkotarha vaatiikin hieman alkupanostusta, on se loppujen lopuksi kissan ulkoilumuotona melko vaivaton. Kun ulkotarha on kerran saatu pystyyn, se on ja pysyy. Meillä putsataan joka kevät talven aikana mahdollisesti homehtuneet osat kloritella ja pistetään tarpeen mukaan sutaisut uutta maalia sinne tänne. Tarvittaessa tolppiin ja kissan tasoihin myös vaihdetaan uudet, niitattavat kuramatot puhkiteroitettujen tilalle. Muuta huoltoa tuo koppero ei ainakaan tähän mennessä ole tarvinnut.

Tarhan voi sijottaa pihalle niin, että kissalta on sinne esimerkiksi ikkunasta suora pääsy. Tällöin kissan ulkoilu tarhassa on omistajan näkökulmasta yhtä helppoa ja vaivatonta kuin omatoimiulkoilevan lajitoverinsakin.

Valjasulkoilu laajentaa kissan maailmankuvaa

Ulkotarhailun lisäksi kissamme pääsevät myös valjastelemaan. Olemme kokeilleet valjastelua "suuressa maailmassa", mutta se herättää kissoissamme lähinnä ahdistusta, arastelua ja pelkoa. Niinpä olemmekin keskittäneet valjastelut omalle pienelle takapihallemme ja siellä kissat tuntuvat viihtyvän ja ottavan pienestä reviiristään kaiken irti. 

Kissojen valjastellessa niiden flexi-hihnat ovat kiinni seinässä, mutta kissat eivät ole ulkona koskaan hetkeäkään valvomatta. Seinäänkiinnitetyt hihnat mahdollistavat jokaisen kolmen kissamme samanaikaisen ulkoilun. Lisäksi seinässä kiinniolevat hihnat eivät sotkeudu toisiinsa samalla tavalla, kuin kädessä pidetyt. Siksi päädyimme ruuvaamaan flexit seinään, josta ne on aina saatavilla ja kissojen mukava niiden kanssa pihalla kulkea.

On kuitenkin huomioitava, että kissaa ei saa kytkeä paikalleen (esim. juoksulanka) ja jättää siihen valvomatta. Se on kissalle vaarallista. Se kun voi sotkeutua hihnaansa ja kuristua. Pedon kohdatessaan se taas on juoksuhihnan päässä täysin puolustuskyvytön. Meillä tilanne kuitenkin on eri, koska kissat ovat ulkoillessaan aina tiukasti ihmisen valvovan silmän alla. Aina kun kissa on ulkona, niin mukana on ainakin yksi ihminen. 

Jokaisen kissamme varustukseen kuuluvat jämäkät nahkavaljaat. Ne ovat jykevät, kestävät ja mukavat päällä. Oikein huollettuna nahkavaljaat kestävät kissan koko eliniän. Itse tosin jouduin pesemään omat valjaamme taannoin juoksevan veden alla, mikä lienee tehnyt niille hallaa.

Suunnitelmissa onkin seuraavaksi hankkia satulasaippua/valjasrasva tai muu nahkaa huoltava aine ja käydä niillä kärsineet valjaat läpi. Josko huolellinen hoitokäsittely palauttaisi nuhjuuntuneisiin ja kuivahtaneisiin henkseleihin sen kiillon ja kimmoisuuden mikä niihin kuuluu.

Kolmesta kissastamme ainoastaan yhden kanssa on ollut pientä nihkeyttä havaittavissa valjaiden suhteen, mutta totuttelun kautta mennään ja edistystäkin lienee jo tapahtunut. Valjaat eivät kuitenkaan pääsääntöisesti ole estäneet kissoja ulkoilemasta kissamaisella tavalla. Ötököitä pyydystellään sellaista vauhtia ettei ihminen meinaa perässä pysyä (kimalaisiltakin on otettu osumaa) ja onpa pari sammakkoakin ikäväkseen joutunut meidän kissojemme hampaisiin.

Olen ottanut noihin kissojen satunnaisiin saaliisiin sellaisen asenteen, että jos meidän kissamme onnistuvat meidän pieneltä pihaltamme jotain saalistamaan niin sille ei mahda mitään. Kissa on kuitenkin peto ja saalistaminen on sen luonto. Uskallan kuitenkin väittää että omat kissani verottavat paikallista villieläinkantaa huomattavasti vähemmän nyt, kuin mitä ne tekisivät omatoimisesti vapaana ulkoillessaan.

Joskus, todella harvinaisena herkkuna kissat pääsevät pihallemme myös ilman henkseleitä. Tämä tarkoittaa sitä, että kaksi ihmissilmäparia vahtivat kissoja herkeämättä, eikä puutarhatouhuja voisi siinä ohella kuvitellakaan tekevänsä. Aidan alaosat meillä on verkotettu, mutta yläosat ei. Pitää siis olla todella tarkkana että kissat pysyvät aitojen sisäpuolella. Useimmiten ulkoilu kuitenkin tapahtuu kera hihnan ja henkseleiden, jolloin ihmiset voivat siinä pihalla ollessaan myös esimerkiksi kitkeä rikkaruohoja tai lueskella kirjaa.

Olen nyt lisännyt hieman haastetta myös tempputassuiluun, alkamalla harjoittelemaan Hiski-kissan kanssa temppujen tekoa myös ulkosalla. Ulkona, häiriöiden ja aistiärsykkeiden keskellä temppuilu kun vaatii kissalta huomattavasti enemmän kuin sisätiloissa. Aloittelimmekin tuossa viikonloppuna jo seuraamisen ja luoksetulon harjoittelua ulkona. Jos syksyn viimat ja viileys antaisivat vielä hetken odottaa itseään, niin pääsisimme ehkä myös jo tulevana syksynä hiomaan hieman ulkotemppuilun rutiineja. :)

Turvalliset seikkailut aidatulla pihalla

Yksi vaihtoehto kissan turvalliseen ulkoiluun on myös aidata pihansa kissanpitäväksi, jolloin kissa voi ulkoilla pihalla pääsemättä kuitenkaan karkaamaan sen aitojen ulkopuolelle. Vanhempieni kissat ulkoilevat tällaisella pihalla, jossa rivitalon noin 30 m² piha on kauttaaltaan aidattu kissanpitäväksi. Tässä tosin tulee ottaa huomioon se, että kissa todellakin on ketterä kiipeilijä jonka karkailukykyjä ei kannata aliarvioida.

Amerikkalaisen My Cat from Hell -televisiosarjan kissapsykologian asiantuntija Jackson Galaxy on sanonut ohjesäännöksi että 45 asteen kulmassa sisäänpäin taivutettu verkko on sellainen, josta kissa ei edes yritä yli. Tämä perustuu illuusioon umpinaisesta katosta, jonka 45 asteen kulmaan asetettu verkko kissan silmissä aiheuttaa. Toisena nyrkkisääntönä kissanpitävää pihaa aidatessa voidaan pitää myös sitä, että sellaisesta aukosta mistä mahtuu läpi kissan pää, mahtuu koko kissa.

Vanhempieni kissojen tapauksessa jämäkät verkkoaidat ovat olleet kissoille selkeä signaali, eivätkä ne ole juurikaan edes yrittäneet karata. Ulos kissoja ei kuitenkaan koskaan jätetä silloin, kun ihmisiä ei ole kotona. 

Aidatulla pihalla kissa pääsee myös elämään ihan todellista kissanelämää, mutta turvallisesti. Nämä aidatulla pihalla ulkoilevat kissatkin vahtivat reviiriään, pyydystävät pienjyrsijöitä ja - kastematoja. Rajatulla alueella ulkoillessaan ne eivät kuitenkaan pääse verottamaan paikallisia lintukantoja niin suurissa määrin, että siitä pitäisi huolestua. Kesällä ne saavat kulkea vapaasti sisälle tai ulos ja useimmiten ne sekä "seikkailevat" että pötkähtävät nukkumaan ulos auringonpaisteeseen.

Vaikka käsitys kissan yksinoikeudesta valvomattomaan omatoimiulkoiluun tuntuu istuvan erittäin tiukassa suomalaisten ihmisten mielissä, uskallan minä omaan kokemukseeni pohjaten olla eri mieltä. Monesti kun olen kuullut kissan omatoimiulkoilun puolesta vedottavan siihen, että se on ainoa tapa jolla kissa todella pääsee toteuttamaan itseään.

Minä taas en näe mitä sellaista omatoimiulkoileva kissa tekisi, jota valvotusti esimerkiksi aidatulla pihalla ulkoileva lajitoverinsa ei pääsisi tekemään? Ne saavat toteuttaa itseään ja täyttää lajityypillisiä tarpeitaan aivan samalla tavalla kuin omatoimiulkoilijatkin, vain ilman omatoimiulkoilun mukanaan tuomia riskejä.

Kissan turvallisen ulkoilun järjestäminen vaatii omistajalta panostusta ja vaivannäköä, mutta uskallan väittää että lopputulos on kyllä kaiken sen nähdyn vaivan väärti. :)

Miten te muut kissalliset olette järjestäneet kissojenne ulkoilun? Entäs te kissalliset kerrostaloasukkaat? Kaikki kissan turvalliseen ulkoiluun liittyvät vinkkivitoset jakoon! Sana on vapaa. :)

KUVAT: ARI K.

Pages