Ladataan...
Kaunis utopia?

Minä olen näköjään kuin paraskin iltapäivälehden toimittaja, kun napsin heidän tapaansa keskustelufoorumilta aiheita omaan blogiini. :D Osallistun itsekin aktiivisesti keskusteluihin eräällä lemmikkiaiheisella palstalla ja usein keskustelut saavatkin minut pohtimaan asioita niin, että niistä tekee mieli samalla kirjoittaa tänne blogiinkin.

Tällä kertaa kuuma peruna on tapaus Mickey, pitbull-rotuinen koira, joka raateli naapurinsa 4-vuotiaan Kevin-pojan pahaan kuntoon tämän vuoden helmikuussa. Tapahtuneen jälkeen viranomaiset takavarikoivat Mickeyn ja asettivat sen lopetusuhan alle. Tapaus sai ihmiset liikkeelle ja lopetuspäätös herätti ennennäkemättömän vastarinnan. Facebookiin perustettu Save Mickey -ryhmä on kerännyt kymmeniä tuhansia tykkääjiä (tämän postauksen kirjoitushetkellä niitä on 73 645), jotka vaativat Mickeyn lopetuspäätöksen kumoamista.

Kuolemaakin pahempi rangaistus

Lopetuspäätöksen kumoamista vaatineet "aktivistit" vetosivat muun muassa siihen, että koiralle ei saa kostaa omistajiensa tekemää laiminlyöntiä, eikä sitä saa rangaista tappamalla. Phoenixin osavaltion kuntaoikeuden tuomari (Muncipal Court Judge) Deborah Griffith kumosikin lopetuspäätöksen ja Mickey määrättiin sen sijaan sijoitettavaksi "no-kill" -eläinsuojaan eristyksiin, koko loppuelämänsä ajaksi. Kuolemantuomio vaihtui elinkautiseen ja itseään eläinrakkaiksi tituleeraavat "Mickey-aktivistit" juhlivat onnistumistaan. He eivät tunnu ymmärtävän, että vastustamalla lopetuspäätöstä ja vetoamalla siihen, että koiraa ei saa rangaista omistajansa teoista, he ovat itse antaneet koiraparalle kuolemaakin pahemman rangaistuksen.

Mielestäni tässä yhteydessä on väärin ylipäätään puhua rangaistuksesta. On täysin eri asia antaa koiralle välitöntä palautetta sen toiminnasta, kuin olettaa että se osaisi yhdistää tämän pitkäkestoisen "rangaistuksen" johonkin yksittäiseen elämänsä tapahtumaan tai tekoon, jota tehdessään se tuskin on edes tajunnut tekevänsä mitään väärää.

Koira ei tekosiaan kadu, eikä se ole tietoisesti tehnyt mitään pahaa tyylillä "suunnittelenpa tässä nyt murhaa". Sen takia tuollainen Mickeyn tapauksen kaltainen "vankeusrangaistus" on mielestäni koiraakin kohtaan täysin kohtuuton. Koira ei myöskään ajattele olevansa kiven sisässä kärsimässä rangaistusta ja katumassa tekojaan. Se tietää vain olevansa itselleen täysin epäluonnollisessa ympäristössä, vailla virikkeitä ja mahdollisuutta laijinomaiseen käyttäytymiseen. Sanomattakin lienee selvää, että se myös kärsii siitä.

Koska koira ei ole tietoisesti tehnyt rikosta, ei sitä mielestäni tulisi tuolla tavalla sille kostaa, tyyliin "ihan oikein sille tappajahirviölle virua pienessä kopissa vuosikausia". Ihmisten ja/tai toisten eläinten kimppuun tappomielellä käyvää, aggressioon taipuvaista ja toimintamalliinsa tottunutta koiraa ei myöskään pitäisi sijoittaa uuteen kotiin, sillä käsittääkseni suurin osa tällaisista koirista päätyy täysin vääriin käsiin ja ongelmat jatkuvat. Uudelleen sijoittaminen ei siis ole vaihtoehto, jolloin vaihtoehdoksi jää joko eutanasia tai koiran pitäminen pysyvästi löytöeläintarhalla, eristyksissä muusta maailmasta. Jos ympäristön turvallisuuden vuoksi tehtyä eutanasiaa pidetään kostona koiralle, niin mielestäni sen tuomitseminen ikuiseen vankeuteen se vasta kosto onkin. Kummasti se eutanasia ei enää kuulostakaan vaihtoehdoista julmimmalta.

Eläinrakkauden äärimmäinen muoto

Mistä tällainen eläinrakkauden äärimmäinen ja sen myötä usein myös itseään vastaan kääntyvä muoto sitten oikein kumpuaa? Yhdeksi teoriaksi on esitetty Disney-elokuvista omaksuttua ruusuista kuvaa, jossa eläin rinnastetaan suoraan ihmiseen ja ihmisen tarpeisiin. Tähän ilmiöön liittyy voimakkaasti myös hengen pelastamisen halu ja näkemys elämästä itseisarvona. Tottakai elämä onkin itseisarvo, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Sitten kun elämästä tulee syystä tai toisesta yhtä kärsimystä tai elämänlaatu heikkenee merkittävästi ja pysyvästi, sen itse elämän ei mielestäni enää tulisikaan olla ykkösprioriteetti. Tällöin sen "pelkän" elämän edelle tulisi laittaa se, ettei eläimen tarvitse kärsiä eläessään. Hyvä elämä on itseisarvo.

Itse uskon tuossa "Disney-ilmiössä" olevan kyse myös eläinrakkauden ja "eläinrakkauden" eroista. Ihminen voi ihan vilpittömästi ja pyyteettömästi tuntea rakkautta eläintään kohtaan, mutta se ilmeneekin ylenpalttisena paapomisena, yli-inhimillistämisenä ja täytenä kykenemättömyytenä asettaa minkäänlaisia rajoja itselleen ja eläimelleen.

Kun eläimen oletetaan nauttivan samoista asioista kuin ihminen, tarjotaan sille ihmisen mielestä mukavia huvituksia, useimmiten lajityypillisen käyttäytymisen mahdollistavien asioiden kustannuksella. Vai luuletko koirasi todella nauttivan hepeneistä ja syntymäpäiväjuhlista, jos se tarkoittaa sitä, ettei se pääse toteuttamaan itseään esimerkiki ulkoilemalla? Samaa periaatetta noudattaen myös selkeästi aggressiivisia, muuten henkisesti epätasapainoisia (esimerkiksi todella arkoja), tai vakavasti ja parantumattomasti fyysisesti sairaita eläimiä pidetään hengissä, sillä "niillä on oikeus elää".

Eläinrakkaus ja pelastamisen halu riistäytyy käsistä myös silloin, kun ihminen ottaa huolehtiakseen omiin resursseihinsa nähden liian suuren määrän (kodittomia) eläimiä. Aate, jonka mukaan kaikki elolliset halutaan pelastaa kuolemalta, aiheuttaa monelle eläimelle kohtuutonta ja turhaa kärsimystä. Sitä onkin kaikessa absurdiudessaan käytännössä mahdoton toteuttaa niin, että kaikilla on hyvä olla.

Vaakakupissa painaa ehkä myös ihmisten halu tosielämän sankaritarinoihin. Vaaleanpunaiset lasit silmillään he hankkivat näitä aggressiiviseksi ja haastaviksi tiedettyjä rescue-koiria ja luulevat, että ne pystytään taikomaan lutuisiksi perhekoiriksi paijaamalla, hoivaamalla ja myötätuntoa osoittamalla. Kirsikkana kakkuun mukana tulee tietenkin se sankarin viitta, jota voi sovitella harteilleen ja kiillotella sädekehäänsä sillä, että on pelastanut eläimen. 

Ymmärrän kyllä jalon ajatuksen "no-kill" -aatteen taustalla ja hyvähän se itse ajatus onkin. Suoriltaan ei siis pistetä yhtäkään eläintä piikille, vaan annetaan kaikille mahdollisuus. Se, että tuo "no-kill" -aate kääntyy puolikuolleiden tai henkisesti todella epätasapainoisten eläinten pitämiseen elossa väkisin, taas on mielestäni kaukana eläinrakkaudesta.

Lähteet:
http://www.azcentral.com/story/news/local/phoenix/2014/04/29/pit-bull-mauled-phoenix-boy-live-sheriffs-shelter-abrk/8468613/
http://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/pitbull-raateli-4-vuotiaan---kymmenet-tuhannet-vaativat--ettei-koiraa-lopeteta/3108356

 

ps. Kotoisa Iltalehtemmekin uutisoi tuon Mickey-tapauksen tiimoilta, että "Pitbull raateli pojan -sai ihmismäisen tuomion!", ikään kuin se olisi jokin ylpeyden aihe! Mielestäni on hienoa, että eläintenkin oikeuksia ajatellaan koko ajan enemmän ja enemmän, mutta eläinten oikeudet eivät mielestäni ole yhtä kuin ihmisoikeudet. En tarkoita sitä, että eläimellä tulisi olla vähäpätöisemmät oikeudet kuin ihmisillä, vaan sitä, että eläimelle tulisi taata eläinten oikeudet. Niihin ei mielestäni kuulu oikeudenkäynnit tai elinkautiset vankeusrangaistukset, vaan mahdollisuus lajityypilliseen käyttäytymiseen sekä arvokas ja kivuton kuolema, kärsimysten minimoimiseksi. 

Ladataan...
Kaunis utopia?

Toisaalla netissä on ollut viime aikoina puhetta sekarotuisten kissojen tarkoituksellisesta teettämisestä. Sekarotuisella tarkoitetaan tässä siis kahden (tai useamman) rotukissan tai rotukissan ja maatiaiskissan risteytystä. Herätin ihmetystä kanssakeskustelijoissa toteamalla, että minulla ei ole mitään puhtaiden maatiaisten harkittua ja asiallista pennuttamista vastaan, mutta tarkoituksellisiin rotukissasekoituksiin suhtaudun hieman kielteisemmin.

Hinkua sekarotuisten pentueiden tekoon perusteltiin terveyssyillä; tiukan rotujalostuksen aikaansaamaa geenipoolin kaventumista ja sen aiheuttamia terveysongelmia vastaan halutaan taistella, yhdistämällä useampia rotuja keskenään. Ymmärrän tämän, enkä itsekään ole tiukasti rajatun jalostuksen tai "rotupuhtausopin" kannattaja. 

En myöskään ole rotukissakasvattaja, enkä edes omista rotukissaa. Mielipiteilläni ei siis ole mitään tekemistä sen kanssa, että pelkäisin näiden "villien" sekarotupentueiden vievän potentiaaliset ostajat omilta "kovan rahan" kasvateiltani. Näkemykseni taustalla on puhdas huoli ja halu parantaa maatiaiskissan tällä hetkellä surkeaa asemaa ja nostaa sen arvostusta yhteiskunnallisella tasolla. 

Minulla ei myöskään ole mitään yksittäisiä sekarotuisia vahinkopentueita vastaan, onhan itsellänikin kissa tällaisesta pentueesta. Seuraava tekstini koskeekin siis ainoastaan tarkoituksella teetettyjä, suunnitelmallisia sekarotupentueita ja niiden suhdetta tarkoituksella ja suunnitelmallisesti teetettyihin maatiaispentueisiin. 

Maatiainenko ilmaiseksi?

Jos sekarotupentueet yleistyisivät ja niitä alettaisiin myydä hintaan X, niin maatiaisista ei silloin oltaisi valmiita maksamaan senkään vertaa. Uskon siis, että se vahvistaisi tänäkin päivänä hyvin voimakkaasti vallallaan olevaa "maatiainen pitää saada ilmaiseksi" -käsitystä, jolloin maineen ja arvostuksen kohotusta kipeästi kaipaavan maatiaisen tilanne ei pääsisi paranemaan nykyisestä. Pahimmassa tapauksessa se saattaisi ottaa ison askeleen takapakkia. Sen sijaan, että ihmisiä kannustetaan hankkimaan rekisteröimättömiä rotumixejä, heitä tulisi kannustaa hankkimaan hyvin hoidettu maatiainen. Olettaen kyseessä siis olevan henkilöiden, jotka eivät rekisteröityä rotukissaa hankkisi kuitenkaan.

Tämä sekarotuisten pentueiden teettäminen mahdollistaa myös pennuilla rahastamisen sillä perusteella, että siinä on "jotain rotua". Tämä "rodulla ratsastaminen" on osaltaan myös omiaan huonontamaan maatiaisen asemaa, kun välitetään viestiä, jonka mukaan kissa on hieno ja arvokas vasta sitten, kun siihen on sekoittunut jotain rotua.

Sen lisäksi, että maatiaisen oletetaan olevan ilmainen, ei rotukissojen korkeita hintoja kyseenalaista kukaan. Kyllähän rotukissat nyt luonnollisestikin saavat maksaa, koska ne ovat rotukissoja.

Jos tähän väliin sitten muodostuu ryhmä rekisteröityjä rotukissoja halvempia rotumixejä, oletan tällaisen "maatiainen ilmaiseksi" -henkilön hankkivan ennemmin "puolirotuisen" kuin "roduttoman" tilanteessa, jossa molemmat ovat samanlaisista lähtökohdista ja niillä on suurinpiirtein saman verran hintaa. Tällöin kaikki maatiaisihmisen yritykset kohottaa maatiaisen asemaa mitätöityvät, kun niistä hyvin hoidetuista maatiaispennuista ei edelleenkään olla valmiita maksamaan edes pentujen ja emon asiallisesta hoidosta koituneita kuluja.

Muistelen erään löytölänpitäjän kertoneen, että häneltä yritetään jatkuvasti kinuta kissoja ilmaiseksi, koska "nehän on vaan tommosia". Edes kissan hoitamisesta (ruoka, madotukset, rokotukset, sterilointi/kastraatio) koituvia kuluja ei olla valmiita maksamaan. Rotukissakasvattajienkin eteen varmasti osuu näitä tinkaajia ja osamaksusta vänkääviä, mutta en ole koskaan kuullut, että kukaan olisi mennyt vänkymään kasvattajalta rotukissaa ilmaiseksi. Tässä siis se ero, minkä takia pelkään rekisteröityä rotukissaa edullisemman "puolirotuisen" kaivavan maata maatiaisten alta.

Kissa on kissa, rotuun katsomatta

En minä sitä tarkoita, että rotukissoja pitäisi jalostaa sairaaseen ja sisäsiittoiseen suuntaan, tai että niiden terveydestä ei saisi olla huolissaan. Tottakai saa, ja pitääkin olla! Minulle kaikki kissat ovat yhtä arvokkaita, rotuun tai roduttomuuteen katsomatta. Ikävä kyllä muu yhteiskunta ei tunnu olevan samaa mieltä, vaan kahtiajako rotu- ja kotikissojen välillä tuntuu olevan välillä kohtuuttomankin suuri, jopa itseään kissaihmisiksi tituleeraavien keskuudessa! Itseäni pitkän linjan kotikissaihmisenä huolettaa myös tämän alituisessa altavastaajan asemassa olevan maatiaisrotumme hyvinvointi.

Hallittuja ja rekisteröityjä roturisteytyksiä vastaan minulla taas ei ole mitään ja tiettyjen rotujen noviisitoiminta on vain ja ainoastaan hyvä asia (toki siihenkin liittyvät ongelmat tiedostaen). Mielestäni kissapuolella on hienoa myös se, että sisarrotuja saa risteyttää keskenään, ja tästä toivoisinkin rotukissapiireissä pidettävän kiinni. 

Maatiaisten äänitorvi

Vaikka suhtaudun tarkoituksellisiin sekarotupentueisiin varauksella, on tilanne maatiaisten suunnitelmallisen pennuttamisen kohdalla eri. Mielestäni maatiaisten suunnitelmallinen, harkittu ja asiallinen pennuttaminen kun saattaisi pidemmällä tähtäimellä kohottaa maatiaiskissan arvostusta ja täten vaikuttaa välillisesti myös kodittomien ja villiintyneiden kissojen tilanteeseen. Jos maatiaiskissan arvostus saataisiin nykyistä paremmalle tolalle ja hyvinhoidettuja pentuja maailmalle (ei ilmaiseksi!), ei niitä ehkä päätyisi löytölöihinkään samassa mittakaavassa kuin nyt.

Suomessa ei tällä hetkellä ole maatiaiskissan asiaa ajavaa kansallista järjestöä. Kissaliitto on keskittynyt rotukissa-asioihin ja kaikki maatiaiskissoihin liittyvä julkinen tiedottaminen, valistaminen ja julkiseen keskusteluun osallistuminen on jäänyt paikallisten eläinsuojeluyhdistysten ja löytölöiden kontolle. Vaikka moni esy onkin SEY:n jäsen, niin varsinainen järjestäytyminen näiltä tahoilta kuitenkin puuttuu ja toiminta on hyvin paikallista (mikä toki on minimaalisten resurssien tehokkaan kohdistamisen kannalta mielestäni täysin perusteltu ja oikea ratkaisu).

Tämän takia maatiaisen arvostusta tulisikin pyrkiä kohottamaan maatiaisten omistajien ja "harrastajien" itsensä toimesta, sillä maatiainen tarvitsee äänitorven!

Tämän postauksen kuvissa (joista osa nähty blogissa aiemminkin) esiintyy oma kastraattikollini Hiski, joka on juuri sen rotuinen miltä näyttääkin, eli ehta maatiainen! Kuvat Ari K.

Ladataan...
Kaunis utopia?

Eräs ystäväni pyysi minua mukaansa Niko Kivelän Toinen minä -stand up show'hun, sillä hänen alkuperäinen seuralaisensa estyi pääsemästä mukaan. Minuahan ei tarvinnut sen kummemmin suostutella, vaan stand upin ystävänä lähdin ilomielin mukaan. Olen aikoinaan käynyt paljonkin stand up -klubeilla, mutta viimevuosina tämä kulttuuriharrastus on jäänyt harmittavan vähälle. Siksipä lähdinkin mukaan erityisen suurta intoa puhkuen.

Niko Kivelän esiintyminen Kerava-salissa oli osa hänen Toinen minä -kiertuettaan. Isolla lavalla oli Kivelän lisäksi stand upille tyypilliseen tapaan ainoastaan mikrofoni ja valokeila, mutta liikkuvainen Kivelä täytti elehdinnällään ja valovoimaisella olemuksellaan vaivattomasti koko tilan. Konserttisalimaiset puitteet eivät siis vähentäneet stand up -esityksille tyypillistä intiimiä tunnelmaa ja koomikon ja yleisön välistä vuorovaikutusta. Koserttisali saattoi oikeastaan jopa helpottaa sopivien "kohteiden" valitsemista yleisön joukosta. Kun lava oli katsomoa korkeammalla, oli koomikolla tasainen näkymä koko yleisöön.

Stand up -kulttuurille tyypilliseen tapaan Kivelän jutut ovat melko rajuja ja ehkä juuri sen takia niin hauskoja. Vaikken itse olekaan mistään häveliäimmästä päästä ja olen stand up -katsojan historian myötä tottunut rajuunkin huulenheittoon, huomasin aika-ajoin pälyileväni ympärilleni ja miettiväni että onko näille jutuille soveliasta nauraa. Soveliasta tai ei, nauratti silti, enkä todellakaan ollut ainoa.

Yksi Niko Kivelän ehdottomista vahvuuksista on se, että roisista huumoristaan huolimatta hänestä huokuu lämpö, terve nöyryys ja ihmisläheisyys. Hän ei korota itseään muiden yläpuolelle (paitsi ehkä vähän, mutta läpällä ;D), vaan puhuu kuin ihminen ihmiselle. Tämän lisäksi on suorastaan ilmiömäistä, kuinka hän pystyy yhdistämään stand upin paikoin vakaviinkin aiheisiin ilman, että kummankaan osa-alueen uskottavuus kärsii. Kivelä osaa käsitellä vakavia asioita uskottavina kannanottoina, jotka eivät kuitenkaan latista hauskan stand up shown tunnelmaa. Tottakai hän myös pilkkasi ihmisiä ja ihmisryhmiä, mutta teki sen tavalla, josta vain ei voi mieltään pahoittaa. Mielestäni kokonaisuudessa kun on olennaisinta se, millaisen kuvan itsestään antaa. Niko Kivelä on niin sympaattinen hahmo, että hänen suustaan kestää mieltään pahoittamatta jos jonkinlaista, mitä ei yleisvaikutelmaltaan ylimielisemmän tai k-päisemmän henkilön sanomana todellakaan purematta nielisi.

Kivelä osasi myös käyttää hienosti hyväkseen ihmisten tapaa ennakoida tulevaa. Usein hänen vitsinsä perustuivatkin siihen, että ihmiset olettivat, ennakoivat ja luulivat tietävänsä, mihin tarina johtaa. Tämä ennakointi aiheuttaa ensimmäisen reaktion. Kiveläpä ei tähän vielä tyydy, vaan viekin tarinan aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin mihin yleisö oletti sen menevän. Lopullinen reaktio, eli naurunremakka, on taattu. Kivelä ei tietenkään ole ainoa stand up -koomikko joka tätä tekee (kohauttaminen ja reaktioiden aiheuttaminenhan on yksi stand upin olennaisimmista asioista), mutta hän tekee sen hyvin oivaltavasti ja ovelasti ja yleisöä viedään ihan 6-0.

Oli myös jännä huomata, miten Kivelä sai kahden tunnin show´hunsa mahdutettua niin paljon eri aiheita, joiden joukosta varmasti löytyi jokaiselle jotakin, eli ainakin yksi aihe, jossa on katsojalle jotain henkilökohtaista kosketuspintaa. Itsekin löysin aihekavalkadista ne, jotka osuivat ja upposivat suoraan minuun ja aiheuttivat tätä kautta ehkä muutaman melko voimakkaan lisänauruntyrskähdyksen.

Niko Kivelä sai hyvin avoimella ja henkilökohtaisella otteellaan katsojan tuntemaan itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Hän oli avoin, puhui suoraan henkilökohtaisistakin asioista ja vaikka Kerava-sali oli täynnä ihmisiä, tuli tunne, että hän jakoi ne juuri minun kanssani. Minun, ei kenenkään muun. Ehkä Kivelä tekee tämän tietoisesti ja laskelmoidusti jokaisen yleisönsä kohdalla, mutta en välitä. Ainoastaan sillä on väliä, mitä minä yksilönä juuri sillä hetkellä tunsin.

Esityksen aikana minua vuoroin itketti ja vuoroin nauratti ja kävin shown aikana läpi kaikki mahdolliset tunteet liikutuksesta, ärtymyksen kautta vedet silmissä ja pissat housuissa nauramiseen...

Kun show oli loppu ja lähdimme Kerava-salilta kohti kotia, minulla oli hyvin tunteikas ja liikuttunut olo. Olisin halunnut mennä halaamaan Niko Kivelää ja sanoa hänelle että sä olet hyvä jätkä. Stand upin päätarkoitushan on toki naurattaa, viihdyttää ja kohahduttaa, mutta mielestäni paras stand up -esitys on sellainen, joka näiden lisäksi antaa myös ajattelemisen aihetta, joka jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Niko Kivelän Toinen minä on juuri tällainen, kokonaisvaltainen stand up show ihmiseltä ihmiselle.

Mikä on viimeisin kokemasi kulttuurielämys? Millaisen vaikutuksen se teki, vai jättikö kylmäksi?

Pages