Ladataan...
Kaunis utopia?

Kuten tuossa jo ennätin pikapuolisesti kertoa, kävi meillä tosiaan viime torstaina (15.1.) Ylen väkeä kuvaamassa meidän kissojamme Pikkukakkosessa syksyllä alkavaan kissa-aiheiseen tv-sarjaan. He etsivät sarjaan siis kissoja jotka osaisivat tehdä temppuja ja pakkohan minun oli ottaa heihin yhteyttä ja tarjoutua kissoineni kuvattavaksi.

Allekirjoittanut oli jännittänyt tätä kuvaussessiota ankarasti; mitä jos kissat pelkäisivät, eivätkä suostuisi tekemään yhtään niin suuresti ennakkoon mainostamistani tempuista? Mitä jos kaikki menee ihan poskelleen ja porukka on tullut Tampereelta asti tänne meille aivan turhaan ja joutuvat lähtemään tyhjin käsin? Koira oli jo edellisenä päivänä haettu hoitoon, sillä innostunut ja osallistuva terrieri olisi varmasti paikalla ollessaan varastanut koko shown. Viikkoa aikaisemmin muonavahvuuteemme liittynyt "pikkukissi" Juju oli kuitenkin paikalla ja oli aivan täysi mysteeri, miten sen läsnäolo vaikuttaisi muiden kissojemme keskittymiskykyyn ja mielialaan, sopeutumisen ollessa vielä kesken.

Torstaiaamu valkenikin innostuneen jännittävissä tunnelmissa. Kuvausryhmä saapui pakettiautolla ja olohuoneeseemme viriteltiin studio. Viimeistään siinä vaiheessa kun kaikki kuvaustarvikkeet oli saatu ovesta sisään, oli jännitys tipotiessään. Kissat olivat aivan innoissaan, eikä mistään arastelusta ollut tietoakaan. Hiski otti heti estradin haltuun ja siitä kuoriutuikin oikea pikku show-mies. Se oli jatkuvasti valmiusasemissa tekemään mitä pyydetään ja piti itse huolta lakisääteisistä kuvaustauoistaan heittäytymällä "ohjaajan tuoliin" lepäämään. Myös Teppo Taikatohveli osoitti linssiluteen elkeitä ja kerjäsi kuvausryhmän jäseniltä rapsutuksia ja huomiota oikein maukumalla.

Myös uusin tulokkaamme Juju, joka "ei vielä osaa mitään" sai olla paikalla sidekickinä ja hoiti kyllä hommansa erittäin esimerkillisesti. Juju solahti laumamme todella nopeasti ja kivuttomasti, joten se saikin aikaiseksi hieman draaman kaarta tarjoamalla huikeita syöksyjä lelun perässä, sekä tottakai kunnon nujuamista isoveikkojen kanssa. 

Kokeilimme Hiskille ja Tepukaiselle myös mukana kannettavaa GoPro-kameraa, mutta siitä ei tainnut meidän osaltamme syntyä käyttistä. Kissan selkään viritetty kamera kun ei meinannut pysyä pystyssä, vaan lähti valumaan kissan kylkeä pitkin vinoon. Kuvausryhmän mukaanaan tuomat liivimalliset valjaat oli hyvä idea ja soveltunevat kameran kiinnittämiseen erinomaisesti, mutta liivin tulisi olla aika napakka ja istua kissan päälle kuin hansikas, jotta verrattain painava kamera pysyisi paikoillaan ja horisontti suorassa. Tämä liivi olikin meidän rimpuloille hieman väljä, joten se ei jaksanut pitää kameraa pystyssä. Kissat eivät olleet moinansakaan kamerasta, vaan tepastelivat ylpeinä ympäriinsä kamera selässään. Toivotaan, että kuvausryhmän eteen osuu vielä joku tarpeeksi roteva kissa, jotta televisioon saadaan myös kissanäkökulmaa! 

Eniten minut yllätti se, kuinka kissat jaksoivat keskittyä koko päivän temppujen tekoon ja miten ne osasivat myös ihan oma-aloitteisesti pitää taukoja silloin kun kokivat sen tarpeelliseksi. Hetken huilattuaan ne olivat taas aivan täydessä iskussa ja palasivat ihan omasta tahdostaan kameran eteen. Kissat nauttivat selvästi huomion keskipisteenä olosta ja ottivat siitä kaiken irti. Hiski unohti välillä jopa odottaa tekemistään tempuista saamaansa herkkupalkkiota, oli vaan niin tyytyväinen kun sai tehdä ja teki ihan silkasta tekemisen ilosta! :)

Vaikka koenkin tuntevani kissani, niiden luonteet, tavat ja mieltymykset melko hyvin, tuo tällainen erikoistilanne myös kissan omistajalle paljon uutta tietoa ja kokemusta omista kissoistaan. Pelkäsin nimittäin tosiaan ennakkoon kissojen jännittävän tilannetta, mutta lopulta emäntä itse osoittautuikin porukan ainoaksi jännittäjäksi. Oli myös todella hienoa nähdä miten kissat oikeasti rakastivat esiintymistä ja siinä suuri merkitys olikin sillä, että kuvausryhmä tuli meidän kotiimme kuvaamaan. Jos olisimme menneet jonnekin vieraalle studiolle, olisi kissamme todennäköisesti menettäneet toimintakykynsä tai keskittyminen olisi vähintäänkin herpaantunut uusien hajujen keskellä. Oli myös hienoa nähdä "kulissien takaa", miten tällainen produktio toimii.

Olen todella iloinen, että saimme osallistua tällaiseen lapsille suunnattuun kissa-aiheiseen produktioon. 20-osaisen sarjan tarkoituksena on esitellä kissat yksilöinä ja kukin omana persoonanaan. Kun mietin kuinka paljon lapsena näkemäni lastenohjelmat ovat vaikuttaneet siihen millainen aikuinen minusta on kasvanut, en voi kuin olla tyytyväinen siitä että tällaisia ohjelmia tehdään. Ehkä tämä ohjelma vaikuttaa pitkällä tähtäimellä kissojen yhteiskunnalliseen asemaan ja arvostukseen, kun tämän päivän lapsista kasvaa aikuisia. :)

Ps. Pahoittelen luokattoman huonoja kuvia. Käytössäni oli pelkkä puhelimen kamera ja se kyllä näkyy!

Ladataan...
Kaunis utopia?

 

Hiski sai kuvausten tiimellyksessä selkäänsä GoPro-kameran

Meillä kävi tänään kuvausryhmä Ylen Pikkukakkosesta kuvaamassa meidän kissoja. Oli todella kiva ja antoisa päivä ja kissatkin nauttivat ihan täysillä. Raportoin päivän kulusta tarkemmin kuvien (joskin surkeiden kännysellaisten) kera, kunhan ehdin istua alas kirjoittamaan. Todella antoisa ja upea päivä kertakaikkiaan takana ja kissat nauttivat varmasti vähintään yhtä paljon kuin emäntänsäkin! :)

Ladataan...
Kaunis utopia?

No niin! Nyt sitä ehtii taas hetkeksi istua alas ja päivittää blogia. HUH, että on taas tapahtunut paljon ja verrattain lyhyessä ajassa.

Me siis tosiaan muutimme tuossa reilu kuukausi sitten ja olimme miehen kanssa puhuneet, että kunhan pääsemme muuttamaan isompaan asuntoon, olisi meille mahdollista tulla neljäs kissa. Neljännen kissan hankintaan oli moniakin syitä, eikä vähäisimpänä niistä se, että viitisen vuotta eloa kissatrion kanssa on osoittanut sen, että kissoja pitää ehdottomasti olla parillinen määrä, ainakin meillä. Kissat kun eivät ole laumaeläimiä sanan varsinaisessa merkityksessä ja olen ainakin oman porukan kesken ollut huomaavinani, että kissat muodostavat tiiviitä pariyksiköitä. Niinpä kolmen kissan laumasta on aina joku yksin. Koska meille aikuisina kodinvaihtajina tulleet Elmo ja Hiski ovat olleet kakaroista asti yhdessä, niiden paridynamiikka on hioutunut niin saumattomaksi, ettei siihen ole kenelläkään väliin menemistä. Siksipä meillä onkin ollut kova tarve saada kissalaumamme vihdoin täydelliseksi ja kissatriosta kvartetti.

Kun teimme tarjouksen tästä asunnosta ja muuttaminen yli kolme kertaa edellistä isompiin tiloihin alkoi konkretisoitua, alkoivat myös ajatukset neljännen kissan hankkimisesta itää ja siirtyä pelkän ajatuksen ja puheen tasolta käytäntöön. Mikään kiire kissan hankinnalla ei ollut ja aloin kaikessa rauhassa miettiä, millä kriteereillä haluaisin kissan hankkia. Ykköskriteeri oli tietenkin se, että kyseessä olisi ehdottomasti kotikissa, mielellään ihan 100% maatiainen. Tämän lisäksi toiveissa oli aikaisintaan 12-viikkoisena luovutettava kollipentu hyvinhoidetusta pentueesta. Halusin tukea asiallista maatiaisten pennutusta hankkimalla kissan tällaisesta pentueesta, sillä toivon asiallisen maatiaisten pennutuksen lisääntyvän ja syrjäyttävän pikkuhiljaa tämän tällä hetkellä valloillaan olevan "navettakissakulttuurin". Sen lisäksi että halusin maksimoida todennäköisyyden saada sosiaalisen, tasapainoisen ja niin ihmisten kuin muiden eläintenkin kanssa hyvin toieentulevan kissan, elättelin toiveita että uuden tulokkaan kanssa päästäisiin jossain vaiheessa näyttelyihin ja agilitykisoihinkin ja että kissan luonne todennäköisesti natsaisi myös tähän toiveeseen.

En voinut uskoa todeksi, kun eräälle hänen edellisen pentueen taivalta sosiaalisen median kautta seuraamalleni henkilölle syntyi pentue, josta kaikenlisäksi löytyi vielä omaa silmää miellyttävän värinen pentu. Olin yhteydessä henkilöön ja sovittiin että tämä pentu varattaisiin meille ja sen luovutus olisi helmikuun lopulla kun pentu olisi saavuttanut 12 viikon iän. Sain seurata kuvista kissanpennun kasvua, kasvattaa samalla omaa kissakuumetta ja kihistä innostuneesta odotuksesta. Kävin katsomassa pentuja, emoa ja pentujen siskoa edellisestä pentueesta myös paikan päällä.

Noh, tämän pennun osalta kaikki ei sitten lopulta kuitenkaan mennyt kuin Strömsössä ja jouduin hautaamaan haaveeni tämän nimenomaisen pennun osalta ja palaamaan takaisin "vapaille markkinoille" pentua etsimään. Selailin Lemmikkipalstojen Apulaa ja Tori.fi:tä "sillä silmällä" ihan kaikessa rauhassa ja ajattelin, että kyllä se oikea kissa tulee sitten vastaan kun on tullakseen. Kävin läpi myös eläinsuojeluyhdistysten kotia etsivien kissojen tietoja ja pidin muutenkin silmät auki sopivan pennun osalta. Takaraivossa painoi kuitenkin pieni epävarmuus siitä, keneltä uskaltaa pentua lähteä kyselemään. Edellisen pennun kanssa kokemani pettymys poltteli edelleen karvaana, enkä todellakaan halunnut kokea sitä uudelleen.

Sitten kuvioihin astui Juju. Kaikkea sitä, mitä meille EI pitänyt tulla. Eli 10 kuukauden ikäinen, aikuisuuden portteja kolkutteleva leikkaamaton kolli ja semi-rescue-tapaus. Järjellä vaan ei aina näköjään ole näiden asioiden kanssa mitään tekemistä, sillä kun ystäväni lähetti minulle kuvan tästä mustavalkoisesta hurmurista luonnekuvauksen kera, en ehtinyt edes kissaa sanoa (tai ajatella :D) kun huomasin sormieni naputtelevan tekstiviestiin vastausta: "tuliskohan tuo meidän kissojen kanssa toimeen?".

Tämä tapahtui siis kaksi päivää sitten ja eilen hain Imatralta meille kotiin silkkiturkkisen Juju-hurmurin. Henkilö joka minulle Jujusta viestitti ja toimi välikätenä sille uutta kotia esittäessä on sama, jolta hain kissan edellisen kerran aika tasan viisi vuotta sitten. Tiesin siis että pystyn luottamaan häneen ihan 100% varmasti, eikä tältäosin olisi luvassa enempää pettymyksiä. Nyt meillä onkin täällä sitten Itä-Suomen vahvistusta kerrakseen ja meillä asuva vanhempi Ruokolahden leijona voikin opettaa tämän uuden karjalaisjullin talon tavoille.

Juju asuttaa nyt toistaiseksi meidän "saunaosastoamme" ja sieltä käsin vaihtelemme hajuja toisten eläinten kanssa ja totuttelemme kaikki toistemme olemassaoloon. Turhan hitaita emme tosiaankaan liikkeissämme ole, sillä heti huomenna Juju liittyy kastraattien kuoroon ja sen jälkeen voimme alkaa tehdä lähempää tuttavuutta talouden muiden eläinten kanssa. Rokotukset ja sirutukset tullaan myös hoitamaan kuntoon, kunhan Juipelo ensin toipuu orastavan miehuutensa menetyksestä.

Luonteeltaan Juju on jo osoittautunut olevansa täyttä kultaa, ihana kehruukone joka ei turhia stressaile. Maalaiskollin junamatka kaupunkiin sujui todella hyvin ja hiljaisesti, ainoastaan junan kuulutuksia piti kommentoida kuuluvasti. Kuten karjalaiseen mentaliteettiin kuuluu, on tämä kolli myös hyvin puhelias. Heti kun ihminen lähestyy sitä, alkaa mieletön pulputus, jota seuraa välitön kehruumoottorin hurahtaminen käyntiin. Tämä lupaa hyvää myös sille, että tulemme varmastikin jossain vaiheessa kevättä debytoimaan kissanäyttelyssä. :)

Elämä siis todellakin toi eteemme juuri sen oikean kissan, vaikka "se oikea" osoittautuikin sitten aivan erilaiseksi kuin mitä olimme ajatelleet. Kunhan Juju tästä ajan kanssa solahtaa osaksi meidän porukkaa, niin kissalaumamme on vihdoin täydellinen, viimeistä viiksikarvaa myöten!

Ps. Pahoittelen tämän postauksen kuvaköyhyyttä. Ainoa julkaisukelpoinen kuva joka meillä Jujusta tällä hetkellä on, on tuo vanha kuva jonka ystäväni minulle lähetti. Lisää kissakuvia on ihan takuuvarmasti tulossa kunhan tuo Juju malttaa asettua kameran eteen poseeraamaan.

Pages