Ladataan...
Kaunis utopia?

Olen tähän asti ollut Päivi Räsäsen puheiden suhteen vähän hohhoijaa-linjalla, mutta nyt kyllä alkoi sapettaa senkin edestä. Iltalehti nimittäin tiesi kertoa, että Räsänen vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia vedoten YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. Räsäsen mukaan "universaalin tulkinnan kannalta merkityksellisessä" julistuksessa avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi. Räsäsen tulkinnan mukaan tasa-arvoisen avioliittolain hyväksyminen olisi siis ilmeisesti ihmisoikeusrikkomus, mutta tarkastellaanpas asiaa hieman syvemmin.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa nimittäin sanotaan näin:
 

"16. artikla. 1. Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen.

2. Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta.

3. Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan."



Aluksikin, siinä sanotaan, että täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto, muttei eritellä kenen kanssa. Julistuksessa todetaan ainoastaan sekä miehillä että naisilla olevan oikeus avioliittoon, mutta siinä ei sanota halaistua sanaa siitä, että miehen ja naisen tulisi solmia avioliitto keskenään. Julistus ei siis tuollaisenaan todellakaan sulje pois samaa sukupuolta olevien ihmisten solmimaa avioliittoa, päinvastoin.

Lisäksi julistuksessa painotetaan, että oikeus avioliittoon on kaikilla, ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Jo tämä itsessään kumoaa Räsäsen argumentin, sillä hänen ajamansa tasa-arvoisen avioliittolain vastainen agendansahan on juurikin avioliitto-oikeuden rajoittamista uskonnollisista syistä. Täten tasa-arvoisen avioliittolain kieltäminen on ihmisoikeusrikkomus, ei sen salliminen.

(Suoran lainauksen lähde: ohchr.org)

Ladataan...
Kaunis utopia?

Miisu, eli tuttujen kesken "Mise" tuli minulle ollessaan 14-vuotias ja sain viettää sen kanssa neljä ihanaa yhteistä vuotta.

Harmittaa. Jälleen kerran luin kodittomasta kissasta, joka oli päässyt löytölän kautta sijaiskotiin viimeisillään kantavana. Emo oli synnyttänyt pennut, jotka oli hoidettu sijaiskodissa esimerkillisesti luovutusikäisiksi ja sijoitettu sitten uusiin koteihin. Kaikki pennut löysivät uudet kodit, mutta tämä emo on edelleen sitä omaa kotia vailla. :(

Minulle on ollut paljon aikuisia kodinvaihtajakissoja, eikä yhdenkään hankkiminen kaduta. Yhdenkään kohdalla en ole miettinyt, että olisipa sittenkin pitänyt hankkia pentu. Juu, enhän minä ole kaikkien kissojeni pentuajassa saanut olla mukana, mutta se pentuaika on muutenkin niin lyhyt, että sitä merkityksellisempänä olen pitänyt niitä aikuisvuosia, jotka olen saanut (ja toivottavasti näiden nykyisten kohdalla vielä saan) niiden kanssa viettää.

Tällä hetkellä 2/3 kissoistani on siis aikuisina kodinvaihtajina minulle tulleita, joita ennen minulla on ollut yksi iäkkäänä kodinvaihtajana minulle tullut kissavanhus. Tämän lisäksi lapsuudenkotimme Valtsu-kissa tuli meille eläinsuojeluyhdistyksestä, niin ikään nuorena aikuisena. Olen pystynyt muodostamaan kaikkiin näihin kissoihin hyvin voimakkaan siteen siitä huolimatta, että ne ovat viettäneet pentuaikansa jonkun muun kanssa. Kissat ovat myös kiintyneet voimakkaasti minuun ja mieheeni, siitä huolimatta, etteivät ole olleet meillä pennusta asti.

Oman tämänhetkisen kissalaumani laumadynamiikan takia meille ehkä joskus mahdollisesti tuleva neljäs kissa tulee olemaan pentu. Aikuista kissaa en tähän uskalla ottaa hämmentämään soppaa, joten siksi valinta kallistuu pentuun. Haluan kuitenkin rohkaista ihmisiä miettimään niiden söpöäkin söpömpien (sitähän ne ovat, ei voi kieltää!) kissanpentujen sijaan aikuisen kodinvaihtajakissan hankkimista.

Ovathan ne pennut suloisia, mutta nekin ovat pieniä vain hetken ja kasvavat aivan hujauksessa isoiksi ja aikuisiksi. Vaikka hankkisitkin pennun, niin suurimman osan sen kanssa viettämästäsi ajasta - mahdollisesti jopa 20 vuotta - tulet viettämään aikuisen kissan kanssa. Lisäksi moni tosielämän tapaus on ajan saatossa osoittanut, että kodittomat kissanpennut löytävät aina kodin, joten kodin antaminen aikuiselle kissalle ei siis ole yhdeltäkään kodittomalta kissanpennulta pois. Sen sijaan se voi merkitä suunnattoman paljon sille aikuiselle kissalle, joka pääsee mukanasi uuteen rakastavaan kotiin.

Kuva Ari K.

Ladataan...
Kaunis utopia?

Tämän kuun lopulla koittava muutto nosti taas pintaan tietyn faktan, jonka olin jo ehtinyt kahdeksan tässä asunnossa eletyn vuoden aikana painaa taka-alalle. Kiinnyn paikkoihin. Olen kuin kissa, jolle paikan vaihdos on suunnaton järkytys. Vaikka ihmisenä tiedänkin paikanvaihdoksen tuovan mukanaan paljon kaikkea uutta ja mukavaa, on vanhasta luopuminen aina yhtä vaikeaa.

En minä niinkään näihin seiniin kiinny, kuin kaikkeen siihen mitä ne minulle edustavat. Minun ja avomieheni ensimmäinen yhteinen koti, pihalla yhdessä istuttamamme omenapuu ja se kartiokuusi, joka on kahdeksan vuoden aikana tuplannut kokonsa. Viinimarjapensas, josta keräsimme kesällä viimeisen satomme. Tämä turvallinen pesäkolomme, johon pitäisi nyt päästää joku aivan ventovieras asumaan ja laittaa ovi perässään kiinni, vailla mahdollisuutta päästä enää koskaan sisälle. Entäpä ne kaikki ihanat naapurit ja lähimetsät? Kaikki jäävät taakse, historiaan. Muuttamisessa on aina jotain niin lopullista ainakin minulle, jonka tähänastiset muutot ovat laskettavissa yhden käden sormilla. En siis ole missään määrin tottunut muuttamaan usein asunnosta ja paikasta toiseen, enkä ihmisenäkään koe olevani alati asuinpaikkaa vaihtava nomadi. Saan turvaa siitä, että elämässäni on jotain pysyvää.

Tottakai olen innoissani uudesta asunnosta, mutta se ei vielä ole minulle koti. Vaikka asunnosta tuleekin siellä käydessä todella hyvä fiilis, ei siitä pääse rakentamaan omaa turvasatamaa kuin vasta sitten, kun sinne on saanut viimeisenkin muuttolaatikon kannettua, avaimen käteen ja riittävästi aikaa totutella. Siihen asti tunnen suurta haikeutta ja luopumisen tuskaa sen tosiasian edessä, että jotta voi tavoittaa jotain uutta, on jätettävä jotain vanhaa taakseen. Tuntemuksiani ei helpota tippaakaan se, ettei tässä asunnossa, seudussa tai naapurustossa ole mitään vikaa. Se on ollut hyvä koti meille vuosien ajan, mutta on vain käymässä auttamattoman pieneksi meidän vuosien mittaan muuttuneisiin tarpeisiimme nähden.

Vaikka nyt haikeilenkin ja tulen varmasti aina tuntemaan tietynlaista haikeutta ja kaihoa valokuvia tästä asunnosta katsoessani ja tätä ajanjaksoa muistellessani, olen kuitenkin valmis antamaan uudellekin asunnollemme mahdollisuuden. Sillä tiedän, että kun pääsemme asettumaan sinne ja tekemään siitä itsemme näköistä, siitä tulee meidän kotimme, isolla koolla. Se ei tule viemään mennessään edelliseen kotiin liittyviä muistoja, sillä niitä kukaan tai mikään ei voi viedä minulta pois. Mutta se voi kyllä auttaa luomaan uusia ja yhtä ihania muistoja!

Olenko minä ainoa muuttolaatikoiden keskellä pillittäjä, vai onko muitakin saman asian äärellä kamppailevia?

Kuva Ari K.

Pages