Ladataan...
Kaunis utopia?

Tuossa tovi sitten istuskelin tässä koneella ja tein hommia, kun ovikello soi ja menin avaamaan. Oven takana seisoi arviolta 7-8-vuotias tyttö, joka kysyy ensimmäisenä, onko meidän koira kuollut.

Minä siihen sitten tokaisemaan, että äskeisestä haukkukonsertista (ovikellolle) päätellen meidän koira on kyllä ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, ja ihmettelin mistä moinen kysymys.

Tyttö näytti kädessään olevaa lappua, joka oli tullut heidän postilaatikkoonsa. Lähettäjänä on eläinten krematorio ja jonkun edesmenneen lemmikin tuhkat odottivat noutamistaan. Muuten hyvä, mutta tämä lappu oli mennyt tyystin väärään osoitteeseen. Lapussa kun luki sellainen osoite, jota ei ole olemassakaan.

Minä lähdin tytön mukaan etsimään oikeaa osoitetta ja löysimmekin lopulta naisen, jonka tyttären edesmenneen koiran tuhkat olivat kyseessä. Oltiinpa niitä jo ehditty kaipaillakin! Onneksi oikea osoite löytyi, sillä harmihan se olisi ollut, jos rakkaan koiraystävän tuhkat olisivat jääneet saamatta.

Eikä siinä vielä kaikki! Olin juuri ehtinyt takaisin kotiin, kun ovikello soi jälleen. Tällä kertaa naapuri kyseli, että tiedänkö keneltä mahtaa olla kissa karussa. Heidän jaloissaan pörräsi ocicat, eikä mulla ollut hajuakaan, mistä se siihen olisi voinut pöllähtää. Lupasin ottaa kissan kiinni jos vain saan ja yrittää selvittää sen omistajan henkilöllisyyden.

Kissa oli ehtinyt jo kadota näköpiiristä, kun minä lähdin postilaatikolle postia hakemaan. En päässyt pitkälle, kun kuulin pusikosta lintujen säksätystä. Ei ollut vaikea arvata, että tämä karkurihan se siellä oli lintuja hätyyttämässä.

Kissa tuli pienellä houkuttelulla luokse ja oli todella mutkaton käsiteltävä. Hieman se siinä määki kun nappasin sen kainaloon, mutta ei tehnyt elettäkään raapiakseen tai purrakseen.

Onneksi meidän etupihalla oli viimeviikkoisen Kolin reissumme jäljiltä koiran iso kuljetushäkki, joten ei kun luukku auki ja kissa häkkiin.

Nyt se sitten on tuossa meidän eteisessä ja olen yrittänyt paikallistaa sen omistajaa. Ocicat-piireissä on rumpu jo laitettu pärisemään ja kasvattajia infottu tällaisen karkurin löytymisestä. Viikin löytölä on auki seuraavan kerran vasta aamulla, mutta täytin niiden nettisivuilla olevan löydettyä eläintä koskevan kaavakkeen.

Huomenna jatkuu sitten soittorumba, ellei omistaja satu löytymään ennen sitä. Kissa oli löytyessään niin hyväkuntoinen, että pitkältä se tuskin on lähtöisin.

Päteeköhän tähänkin vanha sananlasku: "ei kahta ilman kolmatta"? Mitäköhän tässä vielä tämän päivän puitteissa ehtii tapahtua?! HUH!

Ladataan...
Kaunis utopia?

Minä olen näköjään kuin paraskin iltapäivälehden toimittaja, kun napsin heidän tapaansa keskustelufoorumilta aiheita omaan blogiini. :D Osallistun itsekin aktiivisesti keskusteluihin eräällä lemmikkiaiheisella palstalla ja usein keskustelut saavatkin minut pohtimaan asioita niin, että niistä tekee mieli samalla kirjoittaa tänne blogiinkin.

Tällä kertaa kuuma peruna on tapaus Mickey, pitbull-rotuinen koira, joka raateli naapurinsa 4-vuotiaan Kevin-pojan pahaan kuntoon tämän vuoden helmikuussa. Tapahtuneen jälkeen viranomaiset takavarikoivat Mickeyn ja asettivat sen lopetusuhan alle. Tapaus sai ihmiset liikkeelle ja lopetuspäätös herätti ennennäkemättömän vastarinnan. Facebookiin perustettu Save Mickey -ryhmä on kerännyt kymmeniä tuhansia tykkääjiä (tämän postauksen kirjoitushetkellä niitä on 73 645), jotka vaativat Mickeyn lopetuspäätöksen kumoamista.

Kuolemaakin pahempi rangaistus

Lopetuspäätöksen kumoamista vaatineet "aktivistit" vetosivat muun muassa siihen, että koiralle ei saa kostaa omistajiensa tekemää laiminlyöntiä, eikä sitä saa rangaista tappamalla. Phoenixin osavaltion kuntaoikeuden tuomari (Muncipal Court Judge) Deborah Griffith kumosikin lopetuspäätöksen ja Mickey määrättiin sen sijaan sijoitettavaksi "no-kill" -eläinsuojaan eristyksiin, koko loppuelämänsä ajaksi. Kuolemantuomio vaihtui elinkautiseen ja itseään eläinrakkaiksi tituleeraavat "Mickey-aktivistit" juhlivat onnistumistaan. He eivät tunnu ymmärtävän, että vastustamalla lopetuspäätöstä ja vetoamalla siihen, että koiraa ei saa rangaista omistajansa teoista, he ovat itse antaneet koiraparalle kuolemaakin pahemman rangaistuksen.

Mielestäni tässä yhteydessä on väärin ylipäätään puhua rangaistuksesta. On täysin eri asia antaa koiralle välitöntä palautetta sen toiminnasta, kuin olettaa että se osaisi yhdistää tämän pitkäkestoisen "rangaistuksen" johonkin yksittäiseen elämänsä tapahtumaan tai tekoon, jota tehdessään se tuskin on edes tajunnut tekevänsä mitään väärää.

Koira ei tekosiaan kadu, eikä se ole tietoisesti tehnyt mitään pahaa tyylillä "suunnittelenpa tässä nyt murhaa". Sen takia tuollainen Mickeyn tapauksen kaltainen "vankeusrangaistus" on mielestäni koiraakin kohtaan täysin kohtuuton. Koira ei myöskään ajattele olevansa kiven sisässä kärsimässä rangaistusta ja katumassa tekojaan. Se tietää vain olevansa itselleen täysin epäluonnollisessa ympäristössä, vailla virikkeitä ja mahdollisuutta laijinomaiseen käyttäytymiseen. Sanomattakin lienee selvää, että se myös kärsii siitä.

Koska koira ei ole tietoisesti tehnyt rikosta, ei sitä mielestäni tulisi tuolla tavalla sille kostaa, tyyliin "ihan oikein sille tappajahirviölle virua pienessä kopissa vuosikausia". Ihmisten ja/tai toisten eläinten kimppuun tappomielellä käyvää, aggressioon taipuvaista ja toimintamalliinsa tottunutta koiraa ei myöskään pitäisi sijoittaa uuteen kotiin, sillä käsittääkseni suurin osa tällaisista koirista päätyy täysin vääriin käsiin ja ongelmat jatkuvat. Uudelleen sijoittaminen ei siis ole vaihtoehto, jolloin vaihtoehdoksi jää joko eutanasia tai koiran pitäminen pysyvästi löytöeläintarhalla, eristyksissä muusta maailmasta. Jos ympäristön turvallisuuden vuoksi tehtyä eutanasiaa pidetään kostona koiralle, niin mielestäni sen tuomitseminen ikuiseen vankeuteen se vasta kosto onkin. Kummasti se eutanasia ei enää kuulostakaan vaihtoehdoista julmimmalta.

Eläinrakkauden äärimmäinen muoto

Mistä tällainen eläinrakkauden äärimmäinen ja sen myötä usein myös itseään vastaan kääntyvä muoto sitten oikein kumpuaa? Yhdeksi teoriaksi on esitetty Disney-elokuvista omaksuttua ruusuista kuvaa, jossa eläin rinnastetaan suoraan ihmiseen ja ihmisen tarpeisiin. Tähän ilmiöön liittyy voimakkaasti myös hengen pelastamisen halu ja näkemys elämästä itseisarvona. Tottakai elämä onkin itseisarvo, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Sitten kun elämästä tulee syystä tai toisesta yhtä kärsimystä tai elämänlaatu heikkenee merkittävästi ja pysyvästi, sen itse elämän ei mielestäni enää tulisikaan olla ykkösprioriteetti. Tällöin sen "pelkän" elämän edelle tulisi laittaa se, ettei eläimen tarvitse kärsiä eläessään. Hyvä elämä on itseisarvo.

Itse uskon tuossa "Disney-ilmiössä" olevan kyse myös eläinrakkauden ja "eläinrakkauden" eroista. Ihminen voi ihan vilpittömästi ja pyyteettömästi tuntea rakkautta eläintään kohtaan, mutta se ilmeneekin ylenpalttisena paapomisena, yli-inhimillistämisenä ja täytenä kykenemättömyytenä asettaa minkäänlaisia rajoja itselleen ja eläimelleen.

Kun eläimen oletetaan nauttivan samoista asioista kuin ihminen, tarjotaan sille ihmisen mielestä mukavia huvituksia, useimmiten lajityypillisen käyttäytymisen mahdollistavien asioiden kustannuksella. Vai luuletko koirasi todella nauttivan hepeneistä ja syntymäpäiväjuhlista, jos se tarkoittaa sitä, ettei se pääse toteuttamaan itseään esimerkiki ulkoilemalla? Samaa periaatetta noudattaen myös selkeästi aggressiivisia, muuten henkisesti epätasapainoisia (esimerkiksi todella arkoja), tai vakavasti ja parantumattomasti fyysisesti sairaita eläimiä pidetään hengissä, sillä "niillä on oikeus elää".

Eläinrakkaus ja pelastamisen halu riistäytyy käsistä myös silloin, kun ihminen ottaa huolehtiakseen omiin resursseihinsa nähden liian suuren määrän (kodittomia) eläimiä. Aate, jonka mukaan kaikki elolliset halutaan pelastaa kuolemalta, aiheuttaa monelle eläimelle kohtuutonta ja turhaa kärsimystä. Sitä onkin kaikessa absurdiudessaan käytännössä mahdoton toteuttaa niin, että kaikilla on hyvä olla.

Vaakakupissa painaa ehkä myös ihmisten halu tosielämän sankaritarinoihin. Vaaleanpunaiset lasit silmillään he hankkivat näitä aggressiiviseksi ja haastaviksi tiedettyjä rescue-koiria ja luulevat, että ne pystytään taikomaan lutuisiksi perhekoiriksi paijaamalla, hoivaamalla ja myötätuntoa osoittamalla. Kirsikkana kakkuun mukana tulee tietenkin se sankarin viitta, jota voi sovitella harteilleen ja kiillotella sädekehäänsä sillä, että on pelastanut eläimen. 

Ymmärrän kyllä jalon ajatuksen "no-kill" -aatteen taustalla ja hyvähän se itse ajatus onkin. Suoriltaan ei siis pistetä yhtäkään eläintä piikille, vaan annetaan kaikille mahdollisuus. Se, että tuo "no-kill" -aate kääntyy puolikuolleiden tai henkisesti todella epätasapainoisten eläinten pitämiseen elossa väkisin, taas on mielestäni kaukana eläinrakkaudesta.

Lähteet:
http://www.azcentral.com/story/news/local/phoenix/2014/04/29/pit-bull-mauled-phoenix-boy-live-sheriffs-shelter-abrk/8468613/
http://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/pitbull-raateli-4-vuotiaan---kymmenet-tuhannet-vaativat--ettei-koiraa-lopeteta/3108356

 

ps. Kotoisa Iltalehtemmekin uutisoi tuon Mickey-tapauksen tiimoilta, että "Pitbull raateli pojan -sai ihmismäisen tuomion!", ikään kuin se olisi jokin ylpeyden aihe! Mielestäni on hienoa, että eläintenkin oikeuksia ajatellaan koko ajan enemmän ja enemmän, mutta eläinten oikeudet eivät mielestäni ole yhtä kuin ihmisoikeudet. En tarkoita sitä, että eläimellä tulisi olla vähäpätöisemmät oikeudet kuin ihmisillä, vaan sitä, että eläimelle tulisi taata eläinten oikeudet. Niihin ei mielestäni kuulu oikeudenkäynnit tai elinkautiset vankeusrangaistukset, vaan mahdollisuus lajityypilliseen käyttäytymiseen sekä arvokas ja kivuton kuolema, kärsimysten minimoimiseksi.