Ladataan...
Kaunis utopia?

 

Oikaisu!

Haluan pahoitella tässä blogipostauksessa esiintynyttä asiavirhettä. Käsittelemässäni Kauneus ja terveys -lehden artikkelissa on Mervi Juusolan lisäksi ollut toinenkin kirjoittaja. Siteeraamani kohdat eivät siis ole Juusolan kynästä lähtöisin ja tämän vaikutelman antaminen blogikirjoituksessani on siis virheellinen. Olenkin nyt korjannut virheelliset tiedot postauksessani.

Juusola on pitkän linjan ammattitoimittaja ja pahoittelen oman mokani aiheuttamaa haittaa ja mielipahaa. Olemme olleet Juusolan kanssa yhteydessä asian tiimoilta ja olen todella pahoillani tekemästäni virheestä, minä kun epähuomiossa noteerasin jutulle vain yhden kirjoittajan. Tällaista ei tietenkään saisi päästä tapahtumaan ja lupaankin olla jatkossa tarkempi.

Toivon Juusolalle kaikkea hyvää tulevaisuuteen!

//

Tiedän. Maailmassa on viimepäivinä tapahtunut paljon tärketä asioita, kuten hallituksen uuden kehysriihen lopputulema ja Syyrian kemialliset aseet. Näistä asioista ovat itseäni viisaammat jo ehtineet kirjoittaa ja muotoilla täten tekstiksi myös omat ajatukseni paremmin kuin itse kuunaan pystyisin. Niinpä päätinkin kirjoittaa blogiini yhdestä sellaisesta asiasta, mikä edellämainittujen lisäksi on minua henkilökohtaisesti viimeaikoina pistänyt ärsyttämään.

Myönnän avoimesti, että taannoisessa Trendissä ollut kirjoitus introverteistä herätti minussa sen verran ärsytystä, että koin sen oman blogipostauksensa arvoiseksi. Enpä tuota kirjoitusta lukiessani ja siitä ärsyyntyessäni tiennyt sen olevan vasta alkusoittoa asian tiimoilta jälleen heränneessä keskustelussa.

Tuoreimmassa kilpailevan julkaisun (Kauneus ja terveys) numerossa kirjoitetaan niinikään aiheesta ja ladataan samalla täyslaidallinen sitä itseään suoraan päin ekstroverttien naamatauluja. 

Vai mitäpä sanotte seuraavasta: Kirjoituksessaa kuvaillaan intro- ja ekstrovertin eroja kertomalla introvertin ajattelevan ja kuuntelevan enemmän ja puhuvan vähemmän. Ekstrovertti taas on paljon äänessä ja "puhuu usein ensin ja ajattelee vasta sitten, toisin kuin introvertti".

Eikä siinä vielä kaikki! Samaisessa kirjoituksessa luonnehditaan ekstroverttejä muunmuassa "hössöttäjiksi" ja neuvotaan introverttejä kohtaamaan "jonkun ekstron", joka juttelee hänelle pakonomaisesti yhdentekeviä asioita ruokalassa. Siinä kehotetaan introverttiä antamaan tuolle ekstrolle anteeksi, sillä hänen mukaansa ekstro kärsii ahdistuneisuuskohtauksesta.

Tämä ahdistuneisuuskohtaus taas kuulemma johtuu siitä, että ekstro luulee hiljaisen ruokailun tarkoittavan sitä että hän on muuttunut muiden silmissä näkymättömäksi. Samalla "tuo polo" (eli se tyhjänpäiväisyyksiä papattava ekstrovertti) "unohtaa maistella ruokaansa kunnolla ja kuunnella omia ajatuksiaan."

Ainiin! Onhan mukaan otettu myös asiantuntijanäkökulmaa, jonka lähteenä on käytetty - yllätys, yllätys - introversiota suotuisassa valossa käsitteleviä teoksia. Niissä asiaa käsittelevät niin psykologit ja tutkijat, kuin itse introvertiksi itsensä luonnehtiva asianajaja Susan Cainkin.

Ongelmana tässä intro-ekstro-keskustelussa onkin ennenkaikkea se, että sitä koskevien artikkeleiden kirjoittajat lienevät pääsääntöisesti itse itsensä introverteiksi kokevia. Kuten aihetta edellisen kerran pohtiessani jo totesinkin, se ei mielestäni ole kehittävää keskustelua että jonkin "ihmisryhmän" kohotus tapahtuu toisen kustannuksella. 

Ymmärrän kyllä sen, että kokiessaan tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, ihminen haluaa julkisesti perätä oikeutta. Mikäli asia tosiaan on niin että introvertit ovat järjesään työyhteisöissä altavastaajan asemassa, tulisi asiaan tietenkin saada muutos introverttien hyväksi. Artikkelista jäi kuitenkin sellainen kuva, että unelmatyöyhteisössä ekstrovertit olisivat alinta kastia ja introvertit taas niitä arvostettuja hiljaisia viisaudenlähteitä. Stereotyyppejä on siis jälleen julkisesti ruokittu, ja urakalla. 

Eikö työ- kuten missä tahansa muussakin yhteisössä pitäisi ennenkaikkea tähdätä ihmisyksilöiden väliseen tasa-arvoon niin, että jokaisella työntekijällä olisi oikeus ja mahdollisuus käyttää vahvuuksiaan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi? Tottakai esimies on aina esimies ja niin edelleen, mutta jos puhutaan nyt erilaisista persoonallisuuksista ja niiden perusteella tehtävästä eriarvoistamisesta.

Mielestäni on siis todellakin ok, että introverteiksi itsensä kokevat kertovat avoimesti kokemuksistaan työelämässä. Sen ei kuitenkaan pitäisi tapahtua morkkaamalla niitä kanssaihmisiä, joiden synnynnäinen tempperamentti on erilainen kuin heillä. Jos suvaitsevaisuus on jatkuvasti tapetilla maahanmuuttoa ja seksuaalista suuntautumista koskevissa keskusteluissa, niin miksi samaa suvaitsevaisuutta ja sen ihannetta ei voisi ulottaa introjen toimiesta myös ekstrovertteihin?

Keinotekoinen kahtiajako

Keskustelin taannoin kasvotusten aiheesta erään asiantuntijan kanssa ja hänen mielestään ihmisten jako introvertteihin ja ekstovertteihin on keinotekoinen ja hyvin kärjistetty. Usein ihmisen on itsensäkin vaikea sanoa kumpaan kastiin hän kuuluu, puhumattakaan siitä että hän kykenisi arvioimaan ja arvostelemaan kanssaihmisiä. Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että tämä intro- ja ekstrovertteihin jako on maallikoiden tapa täyttää ihmiselle ominainen ympäristön ja sen elementtien luokittelun ja lokeroinnin tarve.

Ihmisen aivotoiminnan ja psykologian monimutkaisten koukeroiden muuntaminen tavistenkin ymmärtämään muotoon onkin vaatinut reilua mutkien oikomista ja asioiden yksinkertaistamista. Tuloksena on keinotekoinen kahtiajako eri persoonallisuustyyppien välillä, joka on poikinut kasapäin katkeruudessaan ylivoimaisia ja ulospäinsuuntautuneita ihmisiä halveksuvia lehtikirjoituksia.

Kirjoituksen viimeisillä riveillä kyllä todetaan, että harva ihminen on puhtaasti intro- tai ekstrovertti. Tämän seikan toteaminen ikäänkuin ohimennen ei kuitenkaan pelasta lehtikirjoitusta, eikä muuta sen ylimielistä sävyä pätkääkään ystävällisempään tai suvaitsevaisempaan suuntaan.

Kirjoituksen sävy onkin kertakaikkisen ala-arvoinen ja lyö kaikessa näköalattomuudessaan vyön alle meitä ulospäinsuuntautuneita ihmisiä. Se ei kerro niinkään introversiosta tai introverteista yleensä kuin kirjoittajan oman itsetunnon laadusta, jos hänen täytyy korostaa omaa erinomaisuuttaan muiden kustannuksella. Omat vahvuudet ja niistä kertominen kun eivät esiinny edukseen, jos niiden rinnalla toitottaa kuinka paljon huonompia muut ovat.

Keskustelun sävyn on muuttuttava

Koen erilaisten persoonallisuuksien välisestä vuorovaikutuksesta käytävän keskustelun tärkeänä ja siksi tämä nyt käytävän keskustelun sävy minua ennenkaikkea harmittaakin. Sen sijaan että lehti toisensa jälkeen julkaisee yhdestä ja samasta näkökulmasta kirjoitettuja ja hyvin asennevärittyneitä ja stereotypioihin pohjautuvia juttuja, olisi hedelmällisempää pohtia asiaa laajemmastakin näkökulmasta.

Mitkä ovat erilaisten ihmisten vahvuuksia työelämässä ja miten he voisivat puhaltaa yhteen hiileen? Tämä hyödyttäisi mielestäni kaikkia "osapuolia" kaikista eniten ja antaisi meille ekstroverteillekin mahdollisuuden tuoda omaa näkökulmaamme esille kuulostamatta mielensäpahoittajilta.

Työyhteisö on kuin Big Brother -talo, jonne kasataan joukko erilaisia ja entuudestaan toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Heidän tulee toimia yhteistyössä ja -ymmärryksessä eteen tulevien tehtävien ja haasteiden ratkaisemiseksi, eikä heillä välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin sama työpaikka (allekirjoittaneella itsellään on tämän asian suhteen käynyt hyvin, koska jakaa työkavereidensa kanssa myös samat aatteet ja arvot). 

Sanomattakin lienee selvää, että monessa työyhteisössä tämä asetelma on haasteellinen kaikille, ei siis ainoastaan itsensä introverteiksi kokeville. Jotta työyhteisö voisi hyvin, tulee kaikilla sen jäsenillä olla mahdollisuus tuoda ideoitaan esille. Se ei tule onnistumaan, mikäli ekstrovertit "introverttiyden nousun" varjolla nujerretaan.

Koska ei, meillä ekstroverteillä ei lähtökohtaisesti ole sen helpompaa kuin teillä introverteilläkään.

ps. Älkää nyt sanoko että allekirjoittanut ekstrovertti on vain poikkeuksellisen herkkähipiäinen ja vetää herneitä nenään turhasta. Vai olenko? Kertokaa. Onko joku muu lukenut tämän artikkelin? Mitä tunteita herättää? Entä tämä introvertti-ekstrovertti-luokittelu ylipäätään? Tuikitarpeellista vai umpiturhaa?

Ladataan...
Kaunis utopia?

Minun piti tänään rustata kesän viimeinen, järven rannalla laiturilta varpaitaan vedessä huljutteleva ja paljain jaloin pitkin maantietä kiireettömästi sipsuttava lomapostaus. Se saa kuitenkin nyt odottaa. Palasin eilen nimittäin parin päivän minimatkalta ja heittäydyin sänkyyn lukemaan reissuni aikana postilaatikkooni kolahtaneita lehtiä. Tuoreimmasta Trendistä luin Koko Hubaran kirjoittaman jutun introverteista, eli niinkutsutuista sisäänpäinkääntyneistä ihmisistä. 

Hubara kertoo kuinka hän sai lähestulkoon potkut työstään, kun ei kyennyt työskentelemään muiden ihmisten keskellä avokonttorissa. Hän kertoi myös lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan. Hän tiesi olevansa erilainen, mutta miksi? Lääkärit tyrkyttivät masennus- ja ahdistuneisuusdiagnoosejaan, mutta mikään näistä ei todellisuudessa täsmännyt Hubaraan. Vuosien päästä hän oivalsi ihan itse olevansa introvertti. Ei sairas, ei välttämättä ujokaan, vaan introvertti.

Hubara peräänkuuluttikin introverttien parempaa kohtelua ja asemaa "ekstrovertteja suosivassa yhteiskunnassa". Kenenkään ei tulisi joutua esittämään mitään muuta kuin on. 

Suvaitsevaisuutta introverteille?

On mielestäni toki hienoa, että erilaisista ihmisistä kirjoitetaan. Aiheesta kirjoittamalla pyrittäneen levittämään tietoa ja sitä kautta lisäämään suvaitsevaisuutta. Jalo päämäärä kieltämättä. Mutta entä jos se tietynlaisesta ihmisestä hyvään sävyyn kirjoittaminen tehdään toisenlaisten ihmisten morkkaamisen ja lyttäämisen kautta? Lisääkö se todellisuudessa silloin suvaitsevaisuutta laisinkaan?

Hubaran kirjoitus ei ole ainoa introverttiutta käsittelevä lehtikirjoitus. Se ei myöskään ole ainoa, jossa ulospäinsuuntautuneista ekstroverteista - introverttien vastakohdista - maalataan ikävä, ikävän yksipuolinen ja ilmeisesti myös kateuden värittämä kuva. 

Ensinnäkin. Näiden asiasta kirjoittaneiden introverttien mukaan ekstroverteillä on työelämässä aina niin ihanaa ja helppoa. Ekstrot kun osaavat tehdä numeron itsestään ja täten pitää huolta siitä että heidät ja heidän roolinsa työyhteisössä huomataan. Ideansakin he saavat aina kuuluville. Kun introvertti on omalle temperamentilleen luontaisesti pohtinut mietelmänsä siihen pisteeseen että on valmis sanomaan sen ääneen, tulee taas siihen joku ekstrovertti ja vie senkin mahdollisuuden introvertilta.

Toisekseen. Herää kysymys: jos peräänkuulutetaan suvaitsevaisuutta ja hyväksyntää introvertteja kohtaan ja koetaan että heidän pitäisi saada olla omia itsejään joutumatta vetämään mitään roolia, niin miksi tätä samaa ei sitten suoda ekstroverteille? 

Viesti kuuluu siis: Ekstrovertit ovat ärsyttäviä suupaltteja jotka eivät koskaan anna kenellekään muulle suunvuoroa, eivätkä ota muita huomioon. Siksi he menestyvät, kun tekevät niin suuren numeron aina itsestään ja niillä on töissäkin siksi niin helppoa!

Puhua saa, mutta ei liikaa

Tietty ulospäinsuuntautuneisuus varmasti on hyödyksi työelämässä. Mutta voidaanko sen pohjalta vetää todellakin niinkin kärjistetty johtopäätös, että ekstroverttiys yksiselitteisesti on hyvä asia ja ekstroverteilla aina töissä helppoa? Ei voida.

Jos joitakin introvertteja pidetäänkin hiljaisuutensa ja vetäytyvyytensä takia töykeinä, niin kovin monesti kuulee "ulkopuolisten" suusta ekstrovertinkin sitä puheliaisuutensa takia olevan. Jos introvertin pitää esittää olevansa jotain muuta kuin on, esimerkiksi yrittämällä vastoin luontoaan mennä ryhmätilanteisiin mukaan, joutuu vastaavaa toiminnan tietoista säätelyä harrastamaan ekstroverttikin. Periaatteella "Puhua saa, mutta ei liikaa".

Työyhteisöissä tuntuu siis olevan hyvin tarkka käsitys siitä, minkälaista ekstroverttiyttä työntekijöiltä hyväksytään. Ekstroverttiys on jeesjees, kunhan se on tietynlaista ekstroverttiyttä. Muuten ekstrovertillä on työelämässään aivan täysin samat riskit joutua pomon puhutteluun luontaisen tempperamenttinsa takia, kuin introvertillakin.

Introvertin tavoin ekstroverttikin saattaa joutua käymään päänsisäistä dialogia siitä, miten hänen tulisi käyttäytyä työyhteisössä tullakseen hyväksytyksi ja täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Kuinka monta sanaa päivässä voi sanoa ilman, että on työkavereiden ja pomon mielestä rasittava papupata? Ekstrovertti ei myöskään aina osaa tuoda itseään "oikealla tavalla" esille, eikä se ole ekstrovertillekään mikään automaattinen ja syntymälahjana saatu supertaito.

Sen enempää kuin introverttikaan, ei työyhteisön ihannetyöntekijä siis liene ekstroverttikaan. Kaipa se ihanne olisi jokin välimuoto. Spontaanisti ideoitaan kertova, mutta tarvittaessa myös taustalle vetäytymään kykenevä. Kuka meistä sitten on tällainen unelmatyöntekijä, tiedä häntä.

Tottakai myös esimiesasemiin helpohkon näköisesti kiipivistä narsisteista ja psykopaateistakin voidaan puhua ekstrovertteinä. Heidän kohdallaan ekstroverttiys ei kuitenkaan mielestäni ole se kokonaisuuden ratkaiseva tekijä. Ekstroverttiyttä merkityksellisempää heidän kohdallaan siis lienevätkin aivan muut psykopatiaan tai narsismiin tavallisesti liittyvät tekijät, esimerkiksi taito manipuloida kanssaihmisiä.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei todellakaan ole mollata ekstroverttejä entisestään, taidanhan olla sellainen itsekin. Halusin vaan tuoda näihin "introverttiyttä väheksyvää ja ekstroverttiyttä suosivaa yhteiskuntaa" koskeviin kirjoituksiin myös tätä ekstroverttinäkökulmaa. Kabon teksti kun tosiaan ei ole ensimmäinen lukemani, jossa ekstroverteistä puhuttaessa paistaa läpi kateus ja katkeruus siitä, kun "ekstroilla on niin helppoa". Ekstrovertin näkökulmasta kun se ei sitä todellakaan ole.

Ei meitä ekstroverttejä ole mitään syytä kadehtia. Me olemme ihan samanlaisia ihmisiä kuin te introvertitkin. Ominaisuuksiltammemme ehkä erilaisia, mutta ihmisarvoltamme samanveroisia. Me ekstrovertitkin kohtaamme omat haasteemme niin työ- kuin yksityiselämässämmekin, eikä se mahdollinen menestys työssä tule meillekään ilmaiseksi.

Se osa työntekijöistä joille menestys tulee valmiina ja kultatarjottimella kannettuna, on hyvin pieni. Siihen osaan mahtunee niin ekstro- kuin introverttejäkin. Meille muille tempperamenttiimme katsomatta, työnteko on työntekoa, sanan varsinaisessa merkityksessä.

//

ps. Pysykää kanavalla! Se postaus ihanaisesta reissusta ihanaan paikkaan on myös luvassa lähipäivinä! :)