Naapurin Maija. 

Millainen se sitten on? Maija on kaiketi tyttö, joka hoitaa asiat hyvin ja perinteisesti. On aikaansaava, organisoi aikansa etevästi, tekee listaa tuloista ja menoista, ostaa kaupasta viikon ruokatarpeet kerralla ja tekee keskinkertaista työtä keskinkertaisella palkalla.

Ja on elämäänsä tyytyväinen. 

Maija osaa ja uskaltaa, mutta ei ole kenenkään mielestä liian mitään. Jos jotakin, ehkä liian tunnollinen. Sellainen hyvä ihminen. Maija pukeutuu tyylikkäästi, kampaa aamulla hiuksensa, ostaa kotiinsa leikkokukkia ja sisustaa mielellään. 

Sellainen se Maija kaiketi on. 

Ei noissa maijoissa ole mitään vikaa. Kai se vituttaa, etten itse ole maijamainen. 

Olen aina vähän liikaa. Liian suora, liian vihainen, liian kärkäs ja liian pessimistinen. Liian innokas, liikaa myöhässä, liikaa äänessä, liikaa hiljaa. 

Ja sitten on Maija. Maija, jollaiseksi en osaa itseäni puristaa, enkä osaa. Enkä aiokaan. 

Vaikka kuuleman mukaan mies valitsee lopulta puolisokseen naisen, joka on ihan nätti, ihan fiksu, muttei liiaksi mitään. 

Sikäli on siis onni, ettei pariutumisviettini ole vielä herännyt, eikä biologista kelloa ole muistettu virittää. Koska maijat on miesten mieleen. 

Olen kehno neiti. Varmaankin, kun en oikein ole neiti. Toisinaan se vituttaa, vaikka useimmiten olen varsin tyytyväinen siihen, millainen kyyninen kylmäperse olen. 

Ois kai se mukava joskus neiteillä, eikä vaan rehata ja riehua. Millastakohan se ois sitten - olla sellanen tyttömäinen ja kikatteleva hattara? En tiedä. Mielikuvitukseni ei riitä. 

Lopputalvesta sain kuulla kauneimman kohteliaisuuden koskaan: 

"Sä olet kiehtovan moniulotteinen persoona." Suomeksihan tämä kääntyy seuraavasti: "Jumalauta, sä olet hankala akka." 

Otin lauseen kohteliaisuutena, koska. No. Koska se on totta. Ja myös, koska kaveri oli oikeasti nähnyt vaivaa muotoillakseen asiansa. 10 points. 

Jokin aika sitten sain kuulla eräältä tyypiltä olevani epäromanttisin hänen koskaan tapaamansa nainen. 

Melko varmasti totta. Vaikkakaan minulla ei ole hajuakaan siitä, millaisia mimmejä tyyppi lie ennen nurkissaan pyöritellyt. Hyväksyin asian. 

En ole koskaan ollut mikään kukkapuskia kotiini odottava nainen. Ei sillä, en pahastuisi siitä. Mutta kynttiläillalliset ja ajatus takkatulen ääressä taljalla pissavehkeiden vastakkain hieromisesta saavat minussa aikaan vain naurunpyrskähdyksiä. Ikenet vetäytyy tollasesta imelyydestä, pthyi. 

Jotenkin kaikki tommonen romantiikka ja kohteliaisuudet saa meikäläisen vaan vaivaantuneeksi. En tiedä ollenkaan, miten noissa tilanteissa pitäisi toimia. Paremmin handlaan haukut, vittuilun ja nihkeilyn - ne on vähän sellasta meikäläisen kotikenttää. 

En vaan oikein osaa pehmoilua. 

Ja kun sanon näin, minulle sanotaan: "NO KYLLÄ SE KATO SITTE KU TULLEE SE OIKEE PRINSSI ROHKEA VASTAAN NI KYLLÄ SE SINÄKI SITTE MUSSUTAT JUU." 

No vittu sitä odotellessa taitaa kahvi jäähtyä. 

Tapahtui eräässä helsinkiläisessa anniskeluravintolassa: 

"Mikäs sun nimi on?" 

"Saatana." 

Että just niin kiinnostunut mä olen tällä hetkellä kaikesta tollasesta. 

Onko 27-vuotias liian nuori mummoksi? Voisin helposti laskea kassalla pennosia, valittaa hinnoista ja muistella, kuinka kaikki oli paremmin silloin joskus. 

Facebookissa kaveri pohti, millaisia viestejä tyypit haluaisivat lähettää 15-vuotiaalle itselleen menneisyyteen, jos se olisi mahdollista. 

Meikä haluais vähän läpsiä eloa siihen elämää pelkäävään lilatukkaiseen mölliin, joka kietoutui liian isoon farkkutakkiin, eikä oikein uskaltanut unelmoida niin suuresti kuin olisi pitänyt. Sanoa sille huonoryhtiselle tissejään häpeävällä tsirbulalle, että nyt ne kannut tiskiin ja perkeleesti asennetta peliin. 

On jotenkin harmi, että meikäläisen henkiset kivekset ovat laskeutuneet vasta lähivuosina. Lakkasin välittämästä. Siihen saakka välitin jotenkin liiankin paljon. Stressasin alituiseen, että ENTÄS JOS ja MITÄPÄ JOS EI ja MITÄS NOI NYT MIETTII ja KAIKKI VIHAA MUA ja muuta turhaa paskaa. 

Hei, sinä epävarma, vihainen, ujo, pelokas ja pikkuisen rikkinäinen 15-vuotias Saastis: älä välitä niin paljon siitä, mitä muut miettivät. 

Koska kaikista parhaiten tässä maailmassa pärjää olemalla oma itsensä ja menemällä sinne, minne intuitio heittää.

Haters gonna hate. 

Tätä on mietitty, tästä on puhuttu, ja tähän on nyt tultu. Vuodesta 2009 saakka olen tuntenut jumalatonta vetoa nelirullaisiin. Nyt mulla on omat, jes. 

Helsinki Roller Derbyn Freshmeat-kurssi alkoi viikko sitten. Suojat, luikkarit ja kypärä. Vittujes. 

Parhaita kommentteja lajiin liittyen: "Eixe oo niiq sellane lesbojen laji niiq?" kysyvät miehet. Perusteena kysymykselle on se, että "lajissa on pelkkiä naisia". Vastakysymys: "Anteeksi, eikös jalkapallo ja jäkiskin ole sit homojen lajeja?" ONHAN NIISSÄKI PELKKIÄ MIEHIÄ VITTUHÄ. 

Ja sit: "Siis toi lajihan on muutakin kun polvisukissa keikistelyä, tiiäks?". Vittu jos haluaisin keikistellä polvisukissa, tekisin sen himassa 666. Enkä sijoittais satoja euroja varusteisiin ja vakuutuksiin. Niin, vakuutuksiin. Vakuutusyhtiöni mukaan roller derby menee samaan kategoriaan kuin rugby ja amerikkalainen jalkapallo.

VITTUJES. 

Joskus ollessani 15-vuotias muistan ajatelleeni, että 25-vuotiaat ovat ikäloppuja, joilla on elämät valmiina. Mitä helvettiä? 

Täytin edellisviikolla 27 enkä vieläkään tiedä, mitä tuleman pitää. Tai siis. Kuka nyt tietäisi. Tiedän tasan tarkkaan, mitä haluaisin tehdä. Ehkä. 

Silloin teininä kuvittelin, että tässä iässä minulla olisi jonkinlainen ura, ehkä (hyi saatana) aviomies ja pari vihaista mukulaa. Ja että eläisin vaan, tuosta noin, kunnes eläkeikä koittaisi, ja hautausmaa kaartuisi edessäni armeliaana. Että tässä iässä potkisin vain vauhtia vertauskuvallisen potkurini kyydissä vertauskuvallisella jäisellä tiellä kohti vertauskuvallista alamäkeä. 

Ja tässä olen. Kaikki on edessäni, kesken. Mutta vittuakos siitä, ei tänne suuteloimaan tultu. Vaan tappelemaan. 

Että tällasia ajattelin.