Olen tunteellinen siili

Olen miettinyt jo jonkin aikaa, että minusta on tainnut tulla vanha. Olen alkanut herkistellä ja fiilistellä, välillä meinannut jopa itkeä elokuvissa! No huh-huh. Joskus nuorempana olin skarpin kyyninen ja etäinen, enkä paljoa itkeä tirautellut, paitsi vihapäissäni. Nykyisin saatan herkistyä jostain niinkin urpon tuntuisesta asiasta kuin lentokoneen Helsinki-Vantaalle laskeutumisesta. Enkä mistään lentokammosta, vaan onnesta. Olen suorastaan pillittänyt lentokoneen penkissä, niin hyvältä on tuntunut olla taas kotona. Ja kyllä, minua katsotaan oudosti. Tervetuloa Suomeen: tämä on maa, jossa tunteet ilmaistaan hiljaa kotona, jos ollenkaan.

Hyvissä nostalgioissa kaikenmoisia lastenlauluja kuunnelleena tulin kuitenkin siihen tulokseen, että peitin herkistelevän puoleni teinivuosinani ankaralla angstilla. Kamoon, herkkä runotyttö alkoi olla jo melkoinen klisee, piti olla teräväkielinen sissi. Haaleanaamaisten, runovihkoa mukanaan kantavien runotyttöjen aika meni ohi joskus 1970-luvun jälkeen. Jäljelle jäi vihainen nainen. Sitä paitsi unohdin vihkon aina johonkin.

Kuunnellessani mm. Lohikäärme Puff -veisua ja PMMP:n Puuhevonen-albumiltakin tuttua Hylättyä nukkea muistui mieleeni kun joskus penskana nyyhkin kun samaistuin (Saimaan) Puffiin ja hylättyyn nukkeraasuun. Ajatella, Puff jäi unholaan kun sillä leikkinyt poika kasvoi, ja nukke hylättiin nurkkaan kun pikkutsirbula sai uuden ja nätimmän. Kummallakin biisillä on onnellisehko loppu, Puff kun vaeltaa kaikkien muksujen frendinä ympäri maailmaa ja nukke otettiin mukaan leikkiin. Tarina ei kerro, mitä nukeille kävi kun pikkutyttö kasvoi. 

Kaikkea sitä miettii. Muistan joskus pentuna itkeneeni äidille vuolaasti sitä, että minä kasvan joskus aikuiseksi ja minun on pakko lopettaa leikkiminen. Minulla oli (ja on) liian vilkas mielikuvitus, ja minulle tuli paha mieli jos olin hylännyt jonkun lempileluistani pidemmäksi aikaa. Ajattelin, että ne suuttuvat. Ajatus siitä, että hylkäisin ne lopullisesti (kuten Puffille kävi) tuntui kamalalta.

Äiti sanoi, etten ajattelisi leikkimisen lopettamisen surua ollenkaan sitten, kun sen aika tulisi. En ajatellutkaan. Paitsi pakatessani Mylittleponyja, pehmoleluja, Barbieita ja muita muovista mielikuvitusystävikseni muokattuja olentoja tunsin syvää surua. Vieläkin vanhoja leluja siskon ja veljen muksuille antaessa minulle tulee haikea olo: nämä minä olen hylännyt, vanhat ystävät. Vaan niinpä niillekin on käynyt kuten lohikäärme Puffille, ne ovat saaneet ilahduttaa monia lapsia.  

Ja koska en ole mikään runotyttö, ei lempirunoni ole mikään superin yltiötaiteellinen hienous, vaan maailman ihanin Tunteellinen siili. Nyyhkistä vuan!

" Oi, sanoi siili, 

olen tunteellinen siili, 

olen hyvä, kiltti, hellä 

Ja kenelläpä kellä 

on vastaansanomista? 

Se on vain surullista, 

että piikkikuoren alla 

siilin hellyys piili. "

- Kirsi Kunnas