Synkiö

Syksy. 

Sen sanan kuullessaan ja sitä syvemmin pohtiessaan monen ryhti painuu kumaraan, kasvoille asettuu alakuloinen ilme ja ilo katseesta kaikkoaa. Syksy, arki, veroilmoitus, mätkyt. Ikävät asiat. 

Huomasin syksyn saapuneen kun koulun pihalla kasvavat vaahterat alkoivat punertaa. Eikä aamuviluihin puettu villaneule alkanut hiottaa iltapäivän auringossa. Syksy on täällä - se ihan oikea syksy, ei mikään leikkisyksy. Ei se muotisesonki, vaan se ihan oikea ja mainio vuodenaika. 

Kun syksy saapuu, aurinko ei enää lämmitä, ja mätänevien lehtien tuoksu (kyllä, tuoksu) leviää ilmaan, olen minä elementissäni. Hikoillen, hellettä paeten ja toisinaan toimettomuutta tuskaillen kulutettu kesä on vihdoin älynnyt väistyä, ja on aika kaivaa villaiset tamineet esiin. 

Ja kuin kuuta nousevaa minä odotan ensimmäisiä pakkasia, huurteisia puita, ohuen jään peittämiä vesilätäköitä ja kohmeisella hiekalla rahisevia askelia. 

Jostain kaukaa tulee muisto uudesta koulurepusta, uusista kengistä (niistä, jotka halusi laittaa jalkaan heti ostamisen jälkeen, mutta äiti kielsi: "Sitten kun koulu alkaa", se sanoi), ja uudesta penaalista täynnä uusia kyniä. Ja miten linja-autoa odottaessa jännitti: kuka tänä vuonna on kenenkin kaveri, kuka on leikannut hiukset? Ovatkohan muutkin kasvaneet pituutta? 

Syksy tarkoitti aina muutosta. Sitä, että tänä syksynä minä en enää ole ekaluokkalainen, vaan tokalla. Tai sitä, että tänä vuonna minun ei enää tarvitse teeskennellä. 

Ja todellakin sitä, ettei aurinko enää lämmitä. Että saa laittaa ne villasukat jalkaan, fiilistellä iltojen pimeyttä ja ankeita aamuja, kun kukaan bussipysäkillä ei uskalla hymyillä. 

Vanhemmiten sitä muutosta on vain kasvanut pelkäämään. Mutta syksylle minä sytyn.