Ladataan...
Kiitos hyvää

Ja näin hän palasi lomalaitumilta. Hieman rähjääntyneenä, satoja kilometrejä niittäneenä, aavistuksen haikein mielin, mutta oman kodin tuoksusta silti nauttien.

Oli hyvä heinäkuu. Ja erityisen hyvä oli nettipimento, jonka rauhasta sain nautiskella parisen viikkoa. Puhelinkin hajosi totaalisesti viikko sitten, joten sekin toi oman mukavasti erakoittavan lisänsä. Kyllä tuli taas hyvä muistutus siitä, kuinka tekee hyvää ihmiselle keskittyä vain sen oman elämän elämiseen, ilman, että olisi tekemisistään ja ajatuksistaan toitottamassa joka tuutissa ja eetterissä. 

Mutta koska olen paatunut blogaaja, ja koska minulla ei ole enää täällä kodin laajakaistojen äärellä mitään tekosyytä pysytellä nettipimennossa, ja ennen kaikkea koska tein eilen illalla aika kivan piirakan, niin pitihän siitä nyt sitten tulla tietenkin toitottamaan. 

Kimmokkeen piirakan tekemiseen sain Ahvenanmaalla Maarianhaminassa sijaitsevan Bagarstuganin upeasta upeasta piirakasta nimeltä Hälsan själv, johon olen täysin rakastunut. Yritin jäljitellä piirakan ainesosaset ja maut mahdollisimman tarkkaan, mutta eihän siitä tietenkään samanlainen tullut. Kopion ongelma onkin siinä, että se häviää aina alkuperäiselle. Mutta omana itsenään, ilman vertailua, piiras oli makoisa. Sen verran hyvä, että kehtaan jakaa versioni eteenpäin.

Nästan Hälsan Själv -omenapiiras

(gluteeniton, sokeriton, maidoton)

Pohja:

5 dl kaurahiutaleita

1 dl riisijauhoja

1/2 tl psylliumkuitujauhetta

1 dl luomukirnuvoita

0,5 dl kylmäpuristettua kookosöljyä

2 rkl kotimaista luomuhunajaa

5 rkl vettä

½ tl merisuolaa

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Hienonna kaurahiutaleet blenderissä jauheeksi. Kaada kaurajauhe kulhoon ja lisää riisijauho. Annostele sulat rasvat ja juokseva hunaja ja sekoita. Lisää vettä ja suolaa. Taikinan tulee olla tahmaista, mutta ei liian löysää. Mikäli taikina vaikuttaa kuivalta, lisää hieman rasvaa tai hivenen vettä. Painele taikina kookosöljyllä tai voilla voideltuun piirasvuokaan ja esipaista pohjaa reilu 5 minuuttia uunissa.

Täyte:

5 omenaa

0,5 dl kotimaista luomuhunajaa

Puolikkaan sitruunan mehut

1,5 tl kanelia

½ tl kardemummaa

¼ tl muskottia

Viipaloi omenat ohuiksi siivuiksi ja kaada kulhoon. Lisää päälle juokseva hunaja ja purista mehut puolikkaasta sitruunasta. Annostele sekaan mausteet. Hämmennä lusikalla niin, että kaikki omenat maustuvat hyvin. Maistele ja lisää tarvittaessa jotain mausteista. Kaada omenaseos esikypsytetyt pohjataikinan päälle piirasvuokaan.

Murutäyte:

2 dl kaurahiutaleita

0,5 dl seesaminsiemeniä

0,5 dl kurpitsansiemeniä

0,5 dl rasvaa - luomukirnuvoita tai kylmäpuristettua kookosöljyä

3 rkl kotimaista luomuhunajaa

½ tl kanelia

Sekoita kaurahiutalete ja siemenet. Kaada sekaan sula rasva ja juokseva hunaja. Lisää halutessasi kanelia. Sekoita tasaiseksi. Maistele ja lisää tarvittaessa jotain mausteista. Ripottele murutaikina omenaviipaleiden päälle piirasvuokaan. Paista piirasta uunin keskiosassa noin 45 minuuttia tai kunnes piiraan pinta on kauniin ruskea.

Kastike:

Maustamatonta turkkilaista luomujukurttia + aitovaniljajauhetta

tai

Cashewkermaa

 

Näillä eväillä, suloisia heinäkuun viimeisiä päiviä!

♥ Virpi

Share

Ladataan...
Kiitos hyvää

Vanhalla blogialustalla blogiani jo seuranneet muistavat ehkä kuinka tässä taannoin ajauduin kakkukiihkon kynsiin, ja epäilin blogini muuttuvan pian kakkublogiksi. No, olen nyt saanut tartutettua tuon saman kakkukuumeen myös 1 vuoden ja 3 kuukauden ikäiseen tyttäreeni.

Samanaikaisesti hän potee myös erästä toista maniaa, joka liittyy leikkipuistoihin. Näistä kummastakin intohimojensa kohteesta, kakuista ja leikkipuistoista, hän käyttää yhtä ja samaa sanaa “kaakkuu”. Puistojen kohdalla se viittaa kiikkumiseen, mutta myös hiekkakakkujen tekemiseen.

“Kaakkuu, kaakkuu!” on huudahdus, joka raikaa meillä useita kymmeniä kertoja päivässä. Sillä kun osoitetaan kaikkea keinumista, kiikkumista, kakkuja ja hieman kakuntapaisia herkkuja, kuten eilen postaamaani kerroksittaista kirsikkasmoothieta.

Voisin vielä kertoilla enemmänkin tyttäreni valloittavasta verbaliikasta, mutta koska tiedän, että etenkin lapsettomille nämä tällaiset jutut saattavat olla tosi tylsää luettavaa, niin menen nyt itse asiaan. Eli kakkuun, jonka tein eilen.

Päässäni oli jo tovin vilahdellut kuva porkkanakakusta, tiedättehän sen amerikkalaisen tuorejuustolla kuorrutetun porkkanaraastetta sisältävän rasva-sokeri-vehnä-leivonnaisen? Toki te tiedätte, sehän on klassikko.

No samaan tapaan, kun sanotaan, että päässä soiva laulu lähtee pois sillä, että kuuntelee kyseisen kappaleen, niin ajattelin, että kaipuuni porkkanakakkuun lähtee vain syömällä sellaista. Mutta koska tiedän kokemuksesta, että kyseisestä kakusta tulee useimmiten todella äklömakea ja tukkoinen jälkifiilis, mikäli sitä on syönyt enempää kuin yhden lusikallisen, niin päätin tehdä tästä jenkkien perinneherkusta raakaversion - tai tuoreversion. Tuorekakku kuulostaa paljon herkullisemmalta kuin hieman keskeneräiseltä kalskahtava raakakakku.

Ja saanen muuten vaatimattomasti mainita, että kakusta tuli melko onnistunut. (Oli ihan saakelin hyvvää!) Lisäsin sekaan vielä appelsiinia, mehun ja kuoriraasteen muodossa, mikä antoi kakulle hauskasti kesäistä raikkautta.

Ja vaikka näitä raakakakkuja hypetänkin, niin kannattaa kuitenkin muistaa, että vaikka raakakakut ovat huimasti terveellisempiä kuin tavan kakut, niin ne sisältävät usein melkoisesti fruktoosia, mikä ei toki tee hyvää, mikäli kyseistä kamaa nauttisi päivittäin suuria määriä. Tämä kyseinen kakku sisältää myös runsaasti pähkinöitä, jotka ovat myös näin isoina annoksina hyvin raskaita kropalle, jos niiden kerskakulutus on päivittäistä. Eli vaikka kyseessä on hyviskakku, niin muistakaamme jälleen kultainen kohtuus. Ei päivittäin. Vain joka toinen päivä.

Porkkanakakku (raaka, gluteeniton, maidoton, sokeriton)

*vuokakoko noin 17 cm halkaisijaltaan

2 keskikokoista porkkanaa

3 dl saksanpähkinöitä

1,5 dl rusinoita

1 dl kookoshiutaleita

2 rkl hunajaa

1 tl vaniljauutetta

1 tl kanelia

½ tl kardemummaa

3 rkl appelsiinista puristettua mehua

 

Kuorrutus:

2 dl cashew-pähkinöitä

2 rkl sitruunasta puristettua mehua

Puolikkaan appelsiinin mehut

2 rkl hunajaa

1 tl vaniljauutetta

1 tl appelsiinikuoriraastetta

1 rkl vettä

Viipaloi pestyt porkkanat pieniksi paloiksi ja heitä blenderiin. Murenna niitä pienellä teholla, mutta vain hieman, jotta saat porkkanat hieman murenemaan. Lisää loput ainekset ja sekoita sykäyksittäin. Pohjataikinan on tarkoitus jäädä hieman karkeaksi, ei sekoittua tasaiseksi massaksi, joten varo hienontamasta liikaa. Maistele taikinaa ja lisää tarvittaessa sitruunaa, makeutusta tai jotain muuta maustetta.

Leikkaa kakkuvuoan pohjalle pala leivinpaperia, jotta kakku on myöhemmin helpompi siirtää. Kaavi taikina vuokaan ja tasoita. Valmista kuorrute.

Liota kuorrutteeseen tulevat pähkinät yön yli vedessä tai käytä sellaisenaan. (Liotettuna pähkinät ovat muun muassa helpommin sulavia) Lisää kaikki kuorrutteen ainekset pestyyn blenderiin ja sekoita mahdollisimman tasaiseksi massaksi. Myös esimerkiksi sauvasekoitin toimii hyvin kuorrutteen tekemisessä. Voit lisätä tarvittaessa hieman lisää nestettä, jos et saa seosta sekoittumaan muuten tasaiseksi. Kuorrutteen on tarkoitus kuitenkin olla oikein paksua ja tahmeaa, kuin tuorejuustokuorrutetta. Levitä kuorrute vuokaan kakun pinnalle.

Laita kakku tekeytymään jääkaappiin pariksi tunniksi tai noin puoleksi tunniksi pakkaseen, jolloin kakku kovettuu hieman. (Yön yli jääkaapissa muhittuaan maut ovat ehkä parhaimmillaan.) Ota vuoka huoneenlämpöön ja siirrä kakku tarjoiluastiaan. Raasta kakun pinnalle appelsiininkuorta, tarjoile ja nauti. Kakku säilyy jääkaapissa muutaman päivän.

Lopuksi vielä yksi lapsijuttu: Kysyin tytöltä, ehkä hieman johdatellen, hänen lusikoidessa kakkua suuhunsa: “Onko äiti tehnyt tosi hyvän kakun, onko?” Vastauksena tuli leveä hymy, hyväksyvä katse ja tomera toteamus: “nam nam kaakku”.

Nnuf said.

♥ Virpi

Share

Ladataan...

Näytin tässä eräs aamu tytölleni vanhaa Peppi Pitkätossu -elokuvaa. Nostalgiamielessä, esitelläkseni oman lapsuuteni suurinta idolia ja ihastusta. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Peppi syö aamupalaksi ison täytekakun. Isolla lusikalla suoraan kakkulautaselta - tietenkin.

Tyttäreni on vielä sen verran pieni, ettei hän ehkä ymmärrä vielä kyseisen hahmon upeaa ja hulvatonta anarkistisuutta, mutta itseeni Peppi tekee edelleen yhtä suuren vaikutuksen kuin lapsena. Peppi, tai tarkemmin ottaen Astrid Lidgren lienee ainakin osittain se, jota saan kiittää - tai syyttää, riippuu keneltä kysyy - siitä, etten edelleenkään ole erityisen kiinnostunut tarkoista säännöistä, rytmeistä ja muodollisuuksista, vaan haluan antautua mahdollisimman paljon elämän ja mielikuvituksen vietäväksi. Aikuisuus vain meinaa välillä ottaa salakavalasti vallan, ja huomaan toisinaan itsessäni hieman kammottavavia etäännyttävän ylikohteliaisuuden, korrektiuden ja sievistelevyyden hiukkasia. Juuri niitä Peppi Pitkätossusta tutun Lastenkodin johtajattaren tai kylän hienojen rouvien kalkkeumia, joille Peppi näyttäisi pitkää nenää. 

Kyseisiin havantoihin herätessäni olen päättänyt oitis karistaa harteiltani hus pois moiset elämänilon kukistajat, huutaa “Töttöröö!” ja tehdä jotain, mitä vain mieleen juolahtaa. Vedän vaikka kovaäänisen tanssimusikaalin olohuoneen lattialla, lähden juoksemaan kadulla, ilman että olisi oikeasti kiire (tosi kreisiä!) tai tarjoan lapselle kakkua lounaaksi - suoraan kakkulautaselta, tietenkin.

Näin teimme esimerkiksi kuvassa törröttävän vihreän kakun kanssa. 

Ja jos joku on siellä nyt näppäilemässä puhelimeensa lastensuojeluviranomaisen numeroa, niin saanen kehottaa kurkkaamaan tämän anarkistisen lounaskakkumme raaka-aineita. 

Lime-suklaa-kakku (raaka, maidoton, gluteeniton, sokeriton)

Pohja:
2,5 dl Manteleita
5 rkl Pähkinävoita (Itse käytin raakaa saksanpähkinävoita, muutkin käy)
1 rkl hunajaa
2 rkl Raakakaakaojauhetta
Ripaus merisuolaa

Kuorrute:
2 isoa avokadoa
2 luomubanaania
½ dl luomulimen mehua
1 rkl raastettua luomulimen kuorta
½ tl aitovaniljajauhetta
½ dl kaakaovoita
2 rkl kylmäpuristettua kookosöljyä
+ halutessa hieman hunajaa lisämakeutukseksi

(vuoka: halkaisijaltaan 17 cm)
Aja mantelit blenderissä tai monitoimikoneessa muruksi. Lisää pähkinävoi ja hunaja ja jatka sekoittamista, kunnes seos on mahdollisimman tasaista massaa. Lisää sekaan kaakaojauhe ja suola ja sekoita. Leikkaa irtokakkuvuoan pohjalle ympyränmallinen leivinpaperipala, jotta voit liikutella kakkua sen valmistuttua paremmin. Levitä pohjataikina kakkuvuoan pohjalle tasaisesti. ja valmista kuorrute.

Puhdista ja kuivaa blenderi/monitoimikone. Lisää sinne kuoritut avokadot ja banaanit sekä kaikki muut ainekset, paitsi kaakaovoi ja kookosöljy. Aja seos tasaiseksi massaksi. Sulata kaakaovoi ja kookosöljy lämpimässä vesihauteessa juoksevaksi ja kaada muun kuorruteseoksen sekaan. Sekoita huolellisesti. Kaada kuorrute kakkuvuokaan pohjataikinan päälle ja laita koko komeus pakkaseen jähmettymään noin tunniksi.

Kakun jähmetyttyä ota se pakkasesta, aseta tarjoiluastialle ja anna sulaa hieman ennen tarjoilua. Ripottele pinnalle raakakaakaojauhetta tai -rouhetta ja hieman raastettua limenkuoriraastetta. Tarjoile mieluusti mahdollisimman tuoreena, jolloin kakku on freeseimmän näköinen.

Manteleita, pähkinöitä, hedelmiä ja hyvishöysteitä, runsaasti hyviä rasvoja ja elinvoimaisia ravinteita. - Maybe you want to put down that phone, honey?

Makukin tässä kakussa on samaan aikaan mahtavan raikas ja täyteläinen. Pohja muistutti hieman suklaahalvaa ja vihreä limetäyte oli juuri sopivasti sitruksinen, ei liian makea, mutta silti makeannälän tyydyttävä.

Tiedän, ettei näistä kuvista nyt välity ehkä ihan se anarkismi, mitä juuri kuvailin kaipaavani. Kakku olisi pitänyt lopuksi heittää seinään ja kuvata roiskeet, jotta olisi saatu tähän jotain aitoa meininkiä. Mutta hei, on tuolla vähän nuo pienet suklaahippuset ja jauheet karkailleet pöytäliinalle. Että ehkei tässä ihan menetettyjä tapauksia olla. 

Tässä olisi muuten taas erittäin kelpo vaihtoehto äitienpäiväkakuksi. Sellaisille kirpsakoille ja pirtsakoille äideille. Ja tässäpä myös muutama muu kakkuehdotus reseptiarkistostani:

Ruusukakku 

Banaanikakku

Vadelmakakku

Jauhoton suklaakakku

Mansikkakakku

Äkkiä Tommin kasvoille valahti synkkä varjo.

– Minä en halua tulla koskaan isoksi, hän sanoi varmasti.

– En minäkään, sanoi Annikka.

– Ei, se ei olekaan yhtään kivaa, sanoi Peppi. – Isoilla ihmisillä ei ole ikinä hauskaa. Heillä on vain ikäviä töitä ja hupsuja vaatteita ja liikavarpaita ja kummallisveroja.

– Kunnallisveroja, sanoi Annikka.

– Samaa roskaa joka tapauksessa, sanoi Peppi. – Ja heidän päänsä on täynnä taikauskoa ja muuta hullutusta. He luulevat, että jos he sattuvat pistämään veitsen suuhun syödessään tai jotain, siitä seuraa suuri onnettomuus.

– Eivätkä he osaa leikkiäkään, sanoi Annikka. – Hyi, että ihmisen on pakko tulla aikuiseksi.

– Kuka on sanonut, että on pakko? kysyi Peppi. – Jollen väärin muista, on minulla jossakin pari pilleriä.

– Mitä pillereitä? sanoi Tommi.

– Oikein hyviä pillereitä niitä varten, jotka eivät halua tulla aikuisiksi, sanoi Peppi ja hyppäsi alas pöydältä. Hän etsi kaikkialta kaapista ja laatikoista, ja hetken kuluttua hän toi kolme pilleriä, jotka olivat aivan kuin keltaisia herneitä.

– Herneitä, sanoi Tommi hämmästyneenä.

– Herneitä muka, sanoi Peppi. – Eivät ne ole herneitä vaan kiekurapillereitä. Sain ne kauan sitten Riossa eräältä vanhalta intiaanipäälliköltä, kun sanoin etten erityisemmin välittäisi tulla aikuiseksi.

– Olisiko tuommoisista pikku pillereistä apua? sanoi Annikka epäillen.

– Varmasti, vakuutti Peppi. – Mutta ne on syötävä pimeässä ja samalla on sanottava näin:

”Hieno, pieni kiekura, sureksi en tahdo ma.”

– Tarkoitat kai ”suureksi”, sanoi Tommi.

– Jos kerran sanon ”sureksi”, niin tarkoitan sureksi, sanoi Peppi. – Useimmat sanovat suureksi, ja sen on pahinta mitä voi tapahtua. Silloin rupeaa kasvamaan pahemmin kuin koskaan. Kerran eräs poika söi tällaisia pillereitä. Hän sanoi ”suureksi” sen sijaan, että olisi sanonut ”sureksi”. Ja hän rupesi kasvamaan niin. Että pelotti. Monta metriä päivässä. Se oli surullista. Kyllä se niin kauan kävi laatuun, kun poika saattoi kuljeskella ja syödä suoraan omenapuusta suunnilleen kuin kirahvi. Mutta ei aikaakaan, kun hän oli siihen liian pitkä. Ja kun heille tuli tätejä ja näiden piti sanoa pojalle: ”Voi onpa sinusta tullut iso ja reipas poika”, niin heidän piti huutaa megafoniin, jotta hän olisi kuullut. Pojasta ei näkynyt muuta kuin pitkät laihat sääret, jotka katosivat pilviin kuin kaksi lipputankoa. Hänestä ei kuultu enää mitään, niin, paitsi kerran kun hän nuolaisi aurinkoa ja sai palorakkulan kieleensä ja alkoi ulvoa niin kauheasti, että kukat alhaalla maassa kuihtuivat. Mutta se olikin viimeinen elonmerkki hänestä. Vaikka luullakseni hänen jalkansa vieläkin kuljeskelevat Riossa ja saavat aikaan liikennehäiriöitä.

– Minä en uskalla syödä mitään pilleriä, sanoi Annikka pelästyneenä. – Jos minä satun sanomaan väärin.

– Et sinä sano väärin, lohdutti Peppi. – Jos pelkäisin että sanot, en antaisi sinulle ollenkaan pilleriä. Olisi aika yksitoikkoista leikkiä pelkästään jalkojen kanssa. Olisi siinäkin siisti seurue, Tommi ja minä ja sinun jalkasi.

– Äh, et sinä sano väärin, Annikka, vakuutti Tommikin.

He sammuttivat kaikki joulukuusen kynttilät. Keittiöön tuli pilkkopimeä; vain lieden eteen loi luukkujen takana hehkuva tuli valoa. Lapset istuivat piirissä keskellä lattiaa ja pitivät toisiaan käsistä. Peppi antoi sekä Tommille että Annikalle kiekurapillerin. Jännitys karmi heidän selkäpiitään. Hetken kuluttua tuo merkillinen pilleri olisi alhaalla vatsassa, ja sitten heidän ei ikinä, ikinä tarvitsisi tulla aikuisiksi. Se oli ihmeellistä.

– Nyt, kuiskasi Peppi.

He nielaisivat pillerit.

– Hieno pieni kiekura, sureksi en tahdo ma, he sanoivat kaikki kolme yhtaikaa.

Niin se oli tehty. Peppi sytytti kattolampun.

– Ihanaa, hän sanoi. – Nyt ei tarvitse tulla suureksi ja saada liikavarpaita ja muuta kurjuutta. Vaikka pillerit kylläkin ovat olleet kaapissani niin kauan, ettei voi olla ihan varma, että ne ovat säilyttäneet voimansa. Mutta toivotaan parasta.

(Astrid Lidgren: Peppi Pitkätossu Etelämerellä, s.101-102.)

♥ Virpi

Share

Pages