82. Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä

Ladataan...
Klassikko viikossa

 

Useimmiten kun otan lukuun klassikon, pääsen aika nopeasti jyvälle, miksi teos on jäänyt elämään oman aikansa ulkopuolella ja nauttii yleistä arvostusta. Lispectorin esikoisteoksen kohdalla halusin lähinnä oksentaa.

Lispectorin kerrotaan sanoneen, ettei hän itsekään aina ymmärrä kirjoittamaansa. Enpä ihmettele yhtään. No, minä olen surrealismin ja dadan suurystävä, mutta tällaiselta taiteelta, kun se tavoittaa minut, saan aina irti jotakin: joko esteettisen nautinnon tai älyllisen oivalluksen tai parhaassa tapauksessa molemmat. Lispectorin tyyli ei palvele älykkyyttäni eikä kauneudentajuani. Teoksessa kieli on täynnä kliseisillä kielikuvilla kyllästettyä draamaa, jossa uidaan "rakkaudenaallon pimeissä ja typerissä syövereissä", huomataan, että joku on juuri mitään tekemättä "raiskannut tuon miehen sielun, täyttänyt sen valolla jonka pahuutta tämä ei vielä käsittänyt". 200 sivua tällaista sisällöttömän patetian tsunamia. Jos tämä kaikki olisi kontekstualisoitu camp-huumoriin, voisin olla messissä. Valitettavasti näin ei ole.

Minulle tuli teoksesta ennen kaikkea olo, että edessäni marssii nyt naku keisari, jonka olemattomia vaatteita minun tulisi nyt ihailla.

Lisäksi Lispectorin teoksessa sapettivat sukupuolten essentialisointi, keskiluokkainen valitus vailla syytä (mikä ihme näitä hahmoja riivasi, jäi minulta arvoitukseksi) ja loputon navankaivelu ja sen nöyhdän solurakenteiden tarkastelu mikroskoopin alla ja päättymätön lumoutuminen löydöksistä vailla aukikirjoitettua ironiaa. Tuo yllä siteerattu runonpätkä oli ainoa häivähdys itsessä kieriskelyn problematisoinnista, joka jäi mieleen.    

Kyllä seassa oli myös fiksuja, omaperäisiä ja sytyttäviä lauseita ja ihan kivaa avioliittoinstituution problematisointia, mutta niiden poimiminen vaaleanpunaisesta oksennuksesta oli vähän turhan työläs urakka.

Suomennos Tarja Härkönen

Share

Kommentoi

Ladataan...