Ladataan...
Koiruudet mielessä

Päätin sitten lähteä Italiaan. Olin lähinnä katsellut lentoja eri puolille Espanjaa, kun ajattelin viikon jossain tutussa ympäristössä olevan kiva ja rento. Sitten muistin, että minähän olen aina halunnut nähdä Positanon! Avasin Momondon ja muutama minuutti myöhemmin olin ostanut lennot Roomaan, koska halvalla sai. (Norwegian 188€ sis. 1 laukku ruumaan)

Katselin seuraavana päivänä junareittejä ja hotellihintoja todetakseni, että Positanossa on aivan helevetin kallista majoittua ja ajatukseni viikosta siellä kariutui aika nopeasti. Onneksi olen näppärä tyttö ja muutama minuutti myöhemmin olin vuokrannut auton ja päätin tehdä road tripin, koska sehän on aina tosi halpa ratkaisu!

Kävelin Akateemiseen kirjakauppaan ja siellä olikin sattumalta opas Amalfin rannikolla ajeluun. Ostin sen ja sain vähän lisäideoita mitä reitin varrella voisi olla.

Rooman lentokentältä otin alleni aivan uuden karhean pirssin, vain pari kuukautta aikaisemmin rekisteröidyn Peugeotin (Avis tuli maksamaan veroineen ja lisävakuutuksineen n.500€ vaikka alun perin Aviksen sivuilta varattuna hinnaksi ilmoitettiin luonnollisesti aivan liian halvalta kuulostava 170€, luottokortilta otettiin minulta katevarauksena joku 450€, joka palautettiin 1,5 viikon viiveellä), laitoin popit soimaan ja parkkihallista ulos ajaessa sitä olikin käytännössä suoraan autostradalla ja pitkälti päälle satasta ohi sujahtavien autojen ja rekkojen joukossa. Ensimmäinen ruuhka oli melkein saman tien ja Rooman ”kehätiellä” ehdin hyvin keskittyä seuraamaan edessä ajavan auton kuskin antoisaa nenänkaivamista hänen taustapeilinsä kautta. Olin lukenut netistä, että Italian liikenteessä pitää vaan mennä sopivaan koloon kun sellaisen näkee ja tätä koitin toteuttaa. Ajoittain toteutin myös omia ohjeitani, kuten ”silmät kiinni jos pelottaa”. Isolla osalla kuskeista on ikkuna auki, osalla tupakointia varten, mutta suurimmalla osalla että voi näyttää muille törttöileville kuskeille kansainvälistä ”WTF-käsimerkkiä” kunhan ovat ensin painaneet torvea. Ja lisäksi, että kuulee paremmin ne muiden torvella annetut tiedonannot, että täältä tullaan. Se tarkoittaa, ettei silloin pidä oikoa mutkissa ja muutenkin pitää vaan oman ajolinjansa, niin takaa tuleva pääsee esimerkiksi ohi. Onneksi tämän opin jo aikanaan Korfun mutkateillä ajellessa ja Balin liikenteessä.

Opasteet ovat hyviä ja italialaiset kuskit myös, joten he kyllä osaavat väistellä turistia ja antavat nätisti tilaa kun huomaavat ratissa olevan yksinäisen blondin. Tyttökortin saa täällä muutenkin vedettyä helposti käyttöön, mistä minä tykkään! (Terve vaan kaikki feministit ;) ) Eräs vanha mies jopa pysäytti liikenteen ja otti kädestä kiinni ja talutti tien yli, kun en jaksanut kävellä lähimmälle suojatielle vaan jäin odottelemaan kohtaa juosta tien yli. Pappa luuli vissiin, että en selviä tilanteesta ja päätti auttaa. Hauskaa ja sympaattista. Tietullissa kun olin vähän kujalla mitä minun kuuluu maksaa, niin rahastaja jäi juttelemaan, opastamaan ja kyselemään mistä olen tulossa ja mihin menossa, vaikka takana soitti noin kymmenen autoa torvea.

Selviydyin ihmeen kaupalla Vesuviuksen rinteelle vähän slummialueen oloisen kylän läpi ja ihmettelin jo otinko väärän reitin kun tie tuntui maailman kapeimmalta ja missään ei liikkunut ketään. Yhtäkkiä olinkin perillä kohteessa Hotelli Andris (58€, sis aamupala). Voin suositella lämpimästi, mukava hotelli, henkilökunta oli oikein avuliasta ja ystävällistä ja huone tilava. Ravintolasta oli kaunis näköala merelle ja Napolin ylle. Lisämaksusta 15e olisi saanut myös käyttää uima-allasaluetta, mutta oma viipymäni oli aika lyhyt enkä valinnut tätä vaihtoehtoa. Vähän creepy moment oli reissun jälkeen, kun laitoin hotellin facesivulle arvostelun ja heidän tarjoilija laittoi minulle kaveripyynnön…

Toisen päivän aamuna starttasin ylämäkeen kohti Vesuviuksen kraateria. Parkkialueelle ei ollut hotellilta pitkä matka. Vaihtoehtoina oli joko kävellä 3km ylös kraaterille parkkialueelta (eli tienpätkältä mihin autot koitettiin änkeä parkkiin), tai ajaa shuttlella 2 km pätkä, lisämaksusta tietenkin. Aamulenkkinä tuntui ihan hyvältä idealta kävellä koko matka ylös ja se olikin aivan mukavaa kun sai siellä omassa rauhassa käppäillä ja hikoilla. Kraaterilta oli komeat näköalat ja onhan se villiä ajatella, että kraaterikin on edelleen aktiivinen, vaikkei siitä paikalla mitään merkkejä näykkään. Lippu kraaterille maksoi 10€.

Toinen etappini oli tuhoutunut kaupunki Pompei. Auton sai parkkiin helposti ihan pääsisäänkäynnin lähistölle. Valvottuja parkkialueita oli useampikin, kun monella nettiä lukiessa on ollut päänvaivana autolla liikkuessa turvallisten parkkialueiden löytyminen. Sain auton vieläpä katoksen alle pois paahteesta ja maksoin 3€/h. Pompein rauniot oli hienot ja nämä sai nähdä ”huokeaan” 14 euron hintaan! Olisin voinut viettää pidempäänkin aikaa tutkiessa kaikki kadut vaikka ne jotakuinkin samantyylisiä olivatkin. Raunioissa vaan on monta mielenkiintoista asiaa. Voi miettiä millaista elämä on ollut silloin kun kaupunki on vielä kukoistanut. Voi myös miettiä minkä työn arkeologit ovat tehneet kaivaessaan kaiken tämän esille ja kuinka raunioita on entisöity. Välillä löysin katuja joilla sain hypellä ilman yhtäkään toista turistia ja elää Spartacus-fantasioissani.

Parin tunnin kiertelyn jälkeen lähdin kohti Sorrenton niemekettä ja AirBnB:n kautta varaamaani asuntoa Metassa (oma asunto upealla näköalalla vajaa 60€, vain kevyt homeen haju lisämausteena!). Tie oli upea mutkitellessaan kapeana kallion kupeessa rantaviivaa mukaillen. Skootterilla ajeltiin kuin hullut autojen ohi. Olin vähän edellä aikataulusta etsiessäni vuokranantajan shoppia. Paikalla liikkeessä oli vanhempi herrasmies Luigi, joka osasi vain muutaman sanan englantia. Itsehän osaan italiaa tasolla puuppadipaappa frutti di mare ciao bella, mutta hyvin tultiin Luigin kanssa juttuun. Hän laittoi liikkeen kiinni, opasti minut asunnolle ja sen jälkeen nappasi skootterin ja ohjasi minut viemään auton ilmaiseen parkkiin. Sain sieltä vielä skootterikyydin takaisin. Parkkipaikat täällä kalliorinteeseen rakennetuissa kaupungeissa on kortilla joten siksi heidänkin parkkipaikalleen oli vähän matkaa. Asunnosta avautuva näköala oli kertakaikkisen hieno. Vähän väsyneenä päivän puuhista kävin lähimmässä ravintolassa syömässä kurpitsasimpukkapastaa ja sain vielä erikseen heiltä tuunatun aamupalasetin ostettua mukaan. Keitetty muna, kinkkua, makkaraa, tomaattia ja leipää. Vähän myyjä tosin pyöritteli silmiään kun sanoin, että haluan suolaisen aamupalan, en makeaa. ”salty in the morning??!” Yes, please.

 

Aamulla starttasin auton kohti Sorrentoa. Olin vähän hämilläni vielä tästä rannikon liikenteestä ja tiukoista mutkista ja ajoin vähän niin kuin vahingossa ohi ruuhkaisan Sorrenton keskustasta. En sitten jaksanut palata takaisin etsimään parkkipaikkaa, vaan jatkoin matkaa. Sitten sainkin pitkät tovit ajella omassa rauhassa ja pysähdellä maisemia katselemassa. Oli sunnuntai ja äitienpäivä, joten pienempien kylien ravintolat olivat kiinni eikä vaikuttanut kovin helpolta aamupäivällä löytää kahvipysäkkiäkään. Ohitin Massa Lubrensen ja San’t Agata Sui de Golfin. Siellä oli tarkoitus pysähtyä, mutta en löytänyt parkkipaikkaa. Menetin hermoni ja jatkoin matkaa kohti Positanoa.

Ensinnäkin nuo Amalfin rannikon tiet ovat käsittämättömiä. Valitettavasti makeimmat maisemat eivät ole tallentuneet mihinkään filmille, koska ajaessa ei ihan niin vain aina pysähdytä. Tiet ovat älyttömän kapeita ja ei ikinä uskoisi miten kaksi bussia mahtuu niin kapealle tielle vierekkäin. Ilmeisesti italialaiset ovat syntyneet rallikuskeiksi ja heille ei mikään vauhti, mutka tai kapea väli ole liikaa. Skootterilla ajellaan kuin itsemurhaa yritettäisiin, mutta iloisesti silti vastaantulijoille naureskellen.

Kun näin ensimmäisen välähdyksen Positanosta, olin aivan äimänä. Voi että miten hieno! Parkkeeraus onnistui kätevästi, kun ajoin alaspäin kohti Positanoa ja kohta vastaan tulikin muutama parkkialue. Hintaviahan ne olivat, 5e tunnilta. Kävelin muutaman tunnin ihaillen Positanoa, ostin vähän tuliaisiakin, istuin ravintolassa juomassa viiniä ja syömässä pizzaa, sekä paluumatkalla kipeyttämässä perääni lisää portailla. Jalat alkaa kaiken tämän portaiden ja ylämäkien jälkeen olla jo aikamoisessa kunnossa… Positano on kallis, mutta juuri yhtä hieno kuin kuvissa on näyttänytkin. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka ja voisi siellä pidempäänkin olla jos olisi massia millä mällätä. Etenkin majoitushinnat ovat useammissa satasissa yöltä. Häämatkavinkki ehdottomasti!!

Positanosta matka jatkui Praianoon jokusen kilometrin päähän. Hotel Holiday oli aivan ihana rinteessä sijaitseva ja merinäköalalla varustettu hotelli, jossa yövyin omalla merinäköalaparvekkeella varustetussa huoneessa hintaan n.150€. Koska olin Praianossa vasta illalla, kävelin vain alas rantaan syömään ravintolaan. Tarjoilija oli vanhempi herrasmies, joka oli kovin huolissaan kun matkasin yksinäni. Hän halusi olla kavaljeerini ja tarjosi alkuun skumpan ja lopuksi toi vielä paikallista tuotantoa olevan limoncellon jälkiruuaksi. Söin alkupalaksi mustekalaa ja pääruokana valkoista kalaa kasvisten kera. Oli herkullista eikä edes pahan hintaista viineineen, vaikka paikka olikin vähän tyyriimpi, sellainen romanttinen valkoisten pöytäliinojen ja kynttilöiden koristama terassi. Pulitin koko ilosta 44e. Hotellin aamupala oli maukas ja vaihtoehtoja runsaasti. Lisäksi aamiaisen sai nauttia parvekkeella viileähkön aamutuulen puhallellessa mereltä. Hassuna huomiona vastaanoton naiset olivat pukeutuneet ihan vaan farkkuihin ja mikä paita nyt päällä sattui olemaan. Ei mitään linjaa asuissa eikä myöskään muuten ympäristöltään varsin viehättävän hotellin tasoista.

Seuraava pysäkki oli Amalfi. Kaupunki on pieni, käytännössä yhden kadun varteen sijoittuva kylä. Parkkeeraus onnistui myös kätevästi parkkihalliin johon ajettiin suoraan päätieltä vähän keskustan jälkeen (3€/h), tai sitä ennen etelästä tullessa. Kävelin hieman edestakaisin alueella, söin mainiota pizzaa lounaaksi ja lähdin ajelemaan ylös vuorenrinnettä kohti parin seuraavan yön majapaikkaa. Nyt tie olikin jo todella jännittävä ja mutkat entistäkin tiukempia. En ymmärrä miten bussit uskaltavat ajaa niin kovaa täällä! Löysin perille San Lazzarron kylään Nido Deli Dein B&B:n. Talojen pihat alueella ovat täynnä kasvimaita, istutuksia ja eläimiä. Ulkoa kuuluu vain lintujen laulua ja aasien kiljahduksia. Sain oman ison huoneen parvekkeella, jossa on aurinkotuoleja ja luonnollisesti näköala merelle vuorenrinteeltä. Ei voinut parempaa enää toivoa. Italialaiset ovat ihania, kaikki hymyilevät, tervehtivät ja tietysti ajavat tolkuttoman hurjapäisenä. Ihmiset katsovat täällä suoraan silmiin, ovat kohteliaita, rentoja ja tyylikkäitä (ja miehet komeita!). Mozzarella maistuu vähän paremmalta kuin Suomessa.

Luulin että porraskiintiöni oli jo täynnä enkä kykene enää mihinkään muuhun kuin kevyeen trekkiin, jonka olin suunnitellut tekeväni San Lazzarrosta käsin. Paikan omistaja Salvatore suositteli, että lähden kohti Valle Della Ferreraa. ”Very easy, only 3,5 hours, only downhills, very good signs, just follow….” Paitsi että ensimmäinen kilometri oli jyrkkää ylämäkeä ja portaita. Luulin sydämeni jo hyppäävän ulos rinnasta ja en uskonut jalkojeni enää kykenevän kantamaan minua edes alas samaa reittiä. Viime päivien kiipeilyt kun sattumalta tuntuivat aikalailla kintuissa. Jatkoin kuitenkin matkaa ja onneksi alkoikin mukava tasainen pätkä. Ensimmäinen polkujen risteys jo tuotti hankaluuksia. Koitin muistella miltä reitti näytti kylän opaskartassa. Kuvankin kartasta olin ottanut, mutta siirsin taidokkaasti illalla kuvat puhelimesta koneella ja sinnehän se siirtyi matkassa. Tosin en tiedä olisiko siitä mitään apua varsinaisesti ollut. Valitsin ensimmäiset pari risteystä oikean reitin. Neljään suuntaan kääntyvässä risteyksessä tuurilla tuli italialaisia patikoijia vastaan ja sain heiltä ohjeet: ”Yes Amalfi is that way, very easy to find! On first T-junction first go to the left to see waterfalls, then come the same road back. to the right” Ensimmäisessä T-risteyksessä, jossa oli merkattu kahteen suuntaan reittimerkinnät lähdin sinne vasemmalle. Kuljin ehkä kilometrin ja totesin, että ei tämä voi millään mennä oikeaan suuntaan. Palasin risteykseen ja lähdin oikealle. Sieltä tulikin kaunis lehtometsä ja puro ja taas reitti näytti jatkuvan ihan eri suuntaan. Paikalle sattuikin juuri hollantilainen perhe ja heillä oli virallinen trekkailukartta mukana. Olin jo kovaa vauhtia menossa vielä pahemmin väärälle reitille, joka kyllä johtaisi Amalfiin, mutta kiipeäisi vielä seuraavankin laakson alas ja ylös. En ollut valmis enempää ylämäkeen, joten lähdin takaisinpäin sinne risteykseen, jossa viimeksi olin kääntynyt oikealle kohti vesiputouksia. Sielläpä huomasinkin, että kyllä vielä yksi pienen pieni polku lähti samasta risteyksestä, ja se olikin oikea suunta. Tuli siinä sitten tunnin verran käveltyä vääriä reittejä, mutta kuntoilu tekee ihmiselle hyvää!

Loppupätkä olikin helppo ja pääosin täysin rakennettua reittiä. Ohitin upeita vanhojen myllyjen raunioita, joita kuvaillessa meni useampi tovi. Jostain löytyi jopa niin paljon energiaa, että pistin juoksuksi siinä kohtaa kun kyltti kertoi Amalfin olevan enää 30 minuutin päässä. Perillä istuin lähimpään ravintolaan tilaamaan todella herkullista lasagnea ja luonnollisesti yhden trekkioluen. Takaisin San Lazzarroon lähdin bussilla. Bussimatkailu täällä kylien välillä on yllättävän kätevää, mutta viehän se vähän aikaa kun bussi on joka toisessa mutkassa ruuhkassa kiinni. Nyt ehdin katselemaan vähän enemmän maisemiakin ja tuntui vuoristotiet entistä pelottavammilta, kun näki aidan yli millaisen jyrkänteen reunaa pitkin ajellaan ja millaiset korkeuserot oikeasti ovat. Bussikuski huuteli kaikki tärkeimmät pysähdyspaikat ja matka maksoi huikeat 1,80e. Illalla taas talon emäntä oli laittanut ruuaksi maukasta oliiviöljyssä ja valkosipulissa uitettua kalaa.

 

Tavallaan harmikseni olin päättänyt jatkaa matkaa Roomaan. Harmikseni siksi, että San Lazzarrossa olisin viihtynyt vielä pari päivää helposti. Suurkaupungin hälinä ei tuntunut vuoristoilman jälkeen mitenkään erinomaiselta ajatukselta, mutta päätin antaa Roomalle mahdollisuuden. Ajomatka sujui joutuisasti ja auton palautuskin sujui ongelmitta puutteellisesta ohjeistuksesta huolimatta. Löysin netistä toisen autofirman sivut, joissa oli askel askeleelta ohjeistettu miten kentälle ajetaan ja mistä löytyy bensa-asemat. Näinkin paljon matkustaneena olisin kuvitellut itse pystyväni parempaan, mutta tein perus turistit ja ajoin ensimmäiselle bensikselle. Jos olisin ajanut ihan vain 100m pidemmälle risteyksen toiselle puolelle, olisin saanut tankillisen useita euroja halvemmalla. Hintaeroa dieselillä oli 40c litra! :D Ja tämä tarina on tosi… No eipä se minua nyt konkurssiin vetänyt, olin kuluttanut dieseliä siltikin vain 59 eurolla koko reissussa. Olin jotenkin laskenut, että parisataa siihen kuluu helposti.

Otin junan kentältä Roomaan.

Rooma oli kovin hektinen. Tein myös yhden typerän mokan heti alkuunsa. Olin varannut jostain guesthousesta edellisenä päivänä huoneen ja maksanut sen varatessa hotels.comin kautta. Olin katsonut varauksesta, että sisäänkirjautuminen klo 13-22. Kävelin guesthousen osoitteeseen. Kävelin kolme kertaa ohi, kunnes tajusin, että se on ihan kerrostalon sisäänkäynnin näköisestä lukitusta ovesta ja pitää painaa ovisummeria, että tullaan avaamaan. NO EI TULTU!! Aloin lukea varausta ja siellä pienen pienellä präntillä jossain lisätiedoissa mainitaan, että sovi sisäänkirjautumisesta 48h aikaisemmin majoittajan kanssa. Enhän minä mitään ollut sopinut enkä edes ajatellut, että tällainen tieto löytyisi vielä jostain lisätiedoista. Taas meni Tinskillä hermot! Fuck this shit, varasin paremman hotellin ja kärsin 66 euron tappiot ja lisäksi maksoin 160e tasokkaammasta majoituksesta. Koska minun tuurini, ei tämäkään sujunut ihan mutkattomasti. Hotellivirkailijana tiedän, miten varaukset toimivat näiden järjestelmien kautta, enkä ollut lainkaan yllättynyt, ettei viime hetken varaukseni ollut vielä perillä hotellilla. Bookingista kun varaus ei mene suoraan hotellin omaan järjestelmään. Ilmeisesti heillä oli hotelli täynnä tai huoneita ei oltu siivottu ja minut siirrettiin vielä toiseen hotelliin. Hotel Laurentia oli oikein mainio, melko kohtuullisen kävelymatkan päässä rautatieasemalta ja huone oli siisti. Sain vieläpä ison perhehuoneen, jossa oli tilaa neljälle, vaatehuone ja iso kylppäri. Aamiainenkin oli oikein maukas buffet.

Rooman päiväni vietin kävellen useita kilometrejä kengät hiertäen ympäri kaupunkia. Toki kävin läpi nähtävyydet, Colosseumin, Fontana di Trevin jne. En jaksa näistä sen enempää kirjoittaa. Tunnelma Roomassa oli mukava, mutta ihmisiä oli todellakin paljon kaikkialla. Mitään sen suurempaa fiilistä ei herännyt, mutta näkemistä olisi riittänyt varmasti moneksi päiväksi. Kävin myös Vatikaanissa vilkaisemassa miltä siellä näyttää. Mihinkään kirkkoihin tai museoihin en olisi todellakaan jaksanut lähteä kiertelemään. Suurinta ihmetystä paikalla minussa herätti se, miten pitkä jono Pietarin kirkkoon oli aamulla. Jonotusaika oli monta tuntia ja siellä ihmiset seisoivat auringonvarjojensa kanssa jonossa. Oma näkemykseni lomailusta on toisenlainen, joten jätin jonon paikoilleen ja lähdin menemään.

Viimeisen yön vietin lentokenttähotellissa Mercuryssa. Tämä valinta oli paras mahdollinen. Hotellilla oli iso uima-allas ja vain pari muuta ihmistä lekottelemassa auringossa. Luin kirjaa, join pari Aperol spritziä, poltin nahkaani, suihkun jälkeen kuivattelin omalla kattoterassillani kirjaa lukien ja söin hyvän illallisen hotellin ravintolassa. Rentouttavin ilta koko reissulla!

Italiaan lähtisin ehdottomasti uudestaan, kokonaisuudessaan maa teki todellisen vaikutuksen. Rakastan huolettomuutta, kun bussit jäävät ruuhkassa melkein kyljistä kiinni toisiinsa, mutta bussikuskit vain iloisena jäävät hetkeksi juttelemaan toisilleen ja autojono kiltisti odottaa perässä. Koskaan et tiedä minkä mutkan takana joku kävelee keskellä tietä. Kävelijä ei väistä, autot väistävät. Kukaan ei hermostu vaikka joku onkin parkkeerannut autonsa keskelle kulkuväylää ihan vain vaihtaakseen kuulumisia tuttujen kanssa, liikennettä ohjaava poliisikin ehtii vaihtamaan ruuhkassa seisovien kanssa muutaman sanan. Enemmän tätä huolettomuutta sosiaalisessa kanssakäymisessä toivoisin Suomeenkin.

 

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Koiruudet mielessä

Kevään päätapahtumaksi ja kaudenpäätösjuhlaksi suunniteltu ryhmämatka #levigoeslofoten starttasi heti kun hotellin ovet sunnuntaina laitettiin kesäksi säppiin. Nimestähän voi päätellä, että meidän kahdeksanhenkinen tiimi otti navigaattoriin suunnaksi Norjan Lofootit. Matkaa varten olimme vuokranneet transportterin ja sinne ängettiin äänekäs ja siideriä iloisena lipittävä, sekä ysärihumppaa vähän liian lujalla kuunteleva porukkamme. Automatkailu sujui yllättävän kivuttomasti, vaikka kilometrejä koko reissulla kertyi yli 1700. Kuskina ja kokkina toimi porukkamme ainoa miesvahvistus Harri. Itse olin varakuski, mutta koska palveluksiani ei kaivattu, niin keskityin laulamiseen ja siiderin hörppimiseen.

Ensimmäisen ja viimeisen yön vietimme Narvikissa Breidaplikk-nimisessä majatalossa, sijainti oli mukavasti rinteessä, joten aamupalamaisemat olivat aivan vertaansa vailla. Lofooteilla basecampina toimi Reinesta Homeawayn kautta vuokrattu talo. Voiko taas osua parempaa tuuria, kuin että näkee heti ensimmisenä iltana talon terassilta miekkavalaita pärskimässä lahdella ja saukkokin kävi siinä naapurin tontilla meitä ihmettelemässä.

Talomme jäi jotakuinkin Reinebringen-nimisen vuoren varjoon ja internet osasi kertoa, että sinne nousee selkeästi merkattu polku. Internet oli yllättäen aika väärässä. Selkeästi merkatulta polulta lähdimme harhateille heti ensimmäisen 10 metrin jälkeen. Mietimme kivistä ja ruohikkoista rinnettä noustessamme, että hullujahan näiden norjalaisten on oltava. Vaan eipä yhtä hulluja kuin me suomalaiset. Kun lopulta reittimme tyssäsi aivan liian epäilyttävään mutaiseen kallioon, josta itseään pensaan oksista ylös raahaamalla osa porukasta pääsi kiipeämään, loppui mukavuudenhaluisen ja korkeanpaikankammoisen minän seikkailu. Päätin lähteä takaisin alas ja etsiä oikean polun. Palasinkin lähtöpisteelle, lähdin seuraamaan polkua ja oikean sijaan käännyin vasemmalle. Sieltähän niitä polkuja alkoi löytyä. Seikkailin kalliota pitkin valuvan puron vartta ylöspäin ja hetken taas ihmettelin miten hemmetissä tätä kutsutaan selkeästi merkatuksi. Kun vastaan tuli norjalainen lapsiperhe vauva kantoliinassa mukana keikkuen päätin, että pakko minunkin on polku löytää kun kerran nekin. Kyselin sattuuko oikea polku löytymään heidän tulosuunnastaan, mutta he vain naureskelivat, että on siellä jonkinlainen polku olemassa. Sitä seuraten löysinkin mahtavien rinteeseen rakennettujen kiviportaiden juurelle. Tuli siinä samalla sitten porrastreenikin tehtyä, kun ylämäki muuten ei ottanut tarpeeksi takalistoon. Portaiden yläpäästä soittelin muulle porukalle. He olivat samalla korkeudella ja siirtyivät samalle reitille kanssani. Valitettavasti portaiden jälkeen merkattu reitti oli taas haave vain. Liukasta heinikkoa pitkin, taas pensaista roikkuen raahasimme nelivedolla ruhojamme huippua kohti. Jossain kohtaa erehdyin katsomaan alaspäin ja korkeanpaikankammo iski siihen malliin, etten enää pystynyt lähtemään ylöspäin. Tein nopean riskikartoituksen, että jos tästä joku tippuu, niin se ei tapahdu katkaisematta raajoja. Jäin siihen sitten taiteilemaan itseäni alas vuorelta. Alastulo oli huomattavasti haastavampi ylöspäin kipuamiseen verrattuna! Mutta eipä siihen rinteeseenkään voinut istumaan jäädä. Kaverit ottivat aivan mahtavia kuvia noustuaan vielä aika paljon ylemmäksi, mutta eipä heidän alastulokaan ihan pala kakkua ollut. Kolmelta taisi siinä housut revetä ja joitain mustelmiakin taisi tulla. Onneksi sentään vältyttiin siltä putoamiselta. Polun alussa ollut kylttikin tuli luettua sitten reissun jälkeen. Siinä kerrottiin, ettei reittiä suositella maanvyöryvaaran takia kenellekään ja paikallisen tarjoilijan mukaan he eivät siitä turisteille kerro, koska helikopterilla on jouduttu useampikin turre sieltä pelastamaan ja talvella 14 henkeä jäi lumivyöryn alle. Mutta meidän tiimin päätä ei paljon pakota!

Toinen trekkipäivä otettiin paljon iisimmin ja valittiin helpoksi luokiteltu reitti Kvalvikan rannalle. Upeat maisemat, vähän märkä ja soinen tai vaihtoehtoisesti jäinen ja kivikkoinen reitti johdatti meidät kauniille hiekkarannalle, joka aamupäivällä oli vielä varjon puolella. Mutta sepä ei haitannut, sillä rannalle ei ollut vielä löytänyt tietään kukaan muu. Jalat ja perse huusivat hoosiannaa edellisen päivän jäljiltä, mutta oli silti ahkeroinnin arvoiset maisemat.

Muita kohteitamme olivat Å, eli kylä aivan Lofoottien kärjessä, Henningsvaer ja Svoelvaren, jossa shoppailtiin aika tavalla Stormbergin alennusmyynneissä. Norjassa on kyllä ulkoiluvaatteetkin vähän tyylikkäämpiä! Ilmankos ovat niin reippaita ulkoilmaihmisiä. Mietittiin jo, että ne varmaan jo vauvalle osoittavat vuoria ja kertovat ettei tule äidinmaitoa ellei vauvasta tule vuorikiipeilijää tai hiihtäjää. Normaalin norjalaisperheen päiväretki on taatusti käppäillä kevyesti kahdesti sille Reinebergenille, mihin me päästiin hädin tuskin kontillaan edeten.

Reissun jälkeen vietettiin vappua Levillä. Olihan se Levin Megavappu. Sen verran hienoihin asuihin oli porukka pukeutunut, ettei kovimpiin vappurientoihin jaksettu mukaan. Meillä tosin oli ohjelmassa myös kämpän siivous ja loppujen kamojen pakkaaminen.

Levi jäi taas taakse ja uudet seikkailut odottavat edessä.

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Koiruudet mielessä

Pikkuhiljaa on ohi se aika vuodesta, kun Lappi täyttyy suomalaisista työporukkamatkailijoista. Ryyppääminen naamioidaan sivistyneesti kokouksiksi ja virkistyslomiksi. Heti lentokentän jälkeen iso osa porukasta heittää moraaliset arvonsa narikkaan ja lähdetään radalle. Tinderissä keskustelunaloitukset siirtyvät tasolle ”osaatko tehdä käsilypsyn” ja baarissa satelee kuolemattomia iskurepliikkejä. Suunnittelin jo tekeväni ensi vuotta varten firmaviikkobingon (toiselta nimeltään kiimaviikot, btw), jossa voi ruksia kaikki kuulemansa repliikit kuten:

”Haluan puhua sun esimiehen kanssa.”

”Sulla ei ole enää huomenna duunipaikkaa.”

”En ole koskaan saanut näin paskaa palvelua.”

”Sä olet täysin ammattitaidoton.”

”Minä olen kuule matkustanut niin paljon ja majoittunut five star, että älä sä tule mulle sanomaan…”

”Hei tyttö tuo ne drinkit nyt heti tonne pöytään ja katokin että ne shotit on kylmiä.”

”Kyllä sun pitäis tossa ammatissa tietää nämä asiat.”

”Me ei tulla tänne asiakkaaksi enää ikinä.”

”Ollaan kyllä joka vuosi saatu nämä halvemmalla.”

Ohjenuorana suomalaiselle keväällä firman kustantamana Lappiin lähtevälle herra/rouva Johtajalle voin suositella, että asiallinen käytös asiakaspalvelijoita kohtaan on aina paras tapa saavuttaa laadukas palvelu. Kännissä huutelu ei saa ketään kuulostamaan tärkeältä ja asemansa ansainneelta henkilöltä, eikä se myöskään paranna yrityksenne imagoa. Useimmiten kuitenkin me asiakaspalvelijat tiedämme kuka olette ja saatamme myös itse käyttää firmanne palveluja, jos ei nyt niin tulevaisuudessa.

Ylipäätään kaikille muistutuksena: Ette halua ketään perseilemään omalle työpaikallenne, joten älkää itse tehkö sitä toisten työpaikoilla.

 

 

 

 

Share

Pages