Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Tuossa taas rattaita pitkin mökkitietä työnnellessäni aloin miettiä elämää ennen lasta ja elämää nyt, sekä sitä mitä tässä vielä onkaan edessä. Näistä pohdinnoistani innostuneena tein listan:

Asioita, joita tulen (varmaan) kaipaamaan tältä pikkuvauva-ajalta

+ vauvan sylissä viihtyminen. Pian vauvani varmaan mennä viipottaa menemään, mutta toistaiseksi hänen mielestään on ihan parasta istua sylissä tai sitten jalkojeni välissä lattialla niin, että voi välillä kurkata ylös ja väläyttää leveän, yksihampaisen (!) hymyn.

+ se, että voin syödä herkkuja ilman, että lapsi tajuaa sitä. En tiedä, mutta luulisin, että taaperon kanssa ei syödä jäätelöä, suklaata tai karkkeja ilman, että taaperokin niitä haluaisi. Näen jo itseni piilottamassa suklaalevyä pyykkiaine-purkkiin ja napsivani sitä aina vessassa käydessä.

+ useat päiväunet päivässä = äidille useampi lepohetki (tai kokkaus-, siivous- tai koiran rapsuttelu hetki).

+ vauva vasta peruuttelee, joten toistaiseksi saan nauttia kahvini melko rauhassa. Pian sitä luultavasti mennään pää edellä portaisiin, yritetään kontata ulos ovesta tai tunkea sormet takkaan, joten nautin tästä hitaasta möyrimisestä nyt.

+ vauva on vielä helppo ottaa mukaan paikkoihin. Toistaiseksi bebe viihtyy kahvilassa vallan mainiosti, kun saa istua sylissä tai syöttötuolissa nakerrella maissinaksua. Mielikuvissani näen, tämänkin asian suhteen, itseni repimässä likanäppistä lasta irti jonkun toisen kahvilassa olijan valkoisesta takista tms.

+ vauva ei vielä ymmärrä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu tai puhutaan. Kovasti yritetään miehen kanssa nyt jo kiinnittää huomiota siihen lipsahtaako suusta kirosana tai ehkä jotain mitä lapsen kuullen ei kannattaisi sanoa. Toistaiseksi mokat eivät vielä haittaa, mutta siitä vasta riemu repeää, kun lapsi alkaa laukoa totuuksia ja murisee perkelettä päälle.

+ se, että lapsen hauskuuttaminen on vielä useimmiten todella helppoa. Pidä hassuja ääniä, pörisytä mahaa, laula samaa laulua repeatilla, ilmeile - oikeastaan melkein mikä vaan hauskuutta toista. On mahtavaa olla toisen mielestä niin uskomattoman hauska ja viihdyttävä.

+ sitä miten paljon lapsi ilahtuu aina nähdessään minut tai isänsä. Me emme ikinä ole tyhmiä leikin keskeyttäjiä tai noloja dinosauruksia, vaan näkemisemme aiheuttaa riemastuneen käsien huitomisen, hihkumisen ja nenän kautta tuhinan (vauvan tämän hetkinen pieni devilish-nauru on suorastaan vastustamaton).

Kaikissa vaiheissa on tietenkin ne omat ihanat (ja kamalat) puolensa, mutta näistä asioista otan ilon irti nyt.

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Palasimme tänään iltapäivällä "kotoa" mökille. Hassusti se vaan kerta toisensa perään tuntuu siltä, että olisi tullut kotiin tänne maalle saapuessa. Tänne tullessa vastassa oli vielä viime kerralta kiireisen lähdön takia jääneet kahvikupit tiskialtaassa, aamutakki sängyn päällä, vauvan lelut hyllyssä ja pyykkikasa pesemistä odottamassa.

Kotona kaupungissa olo herätti ristiriitaisia fiiliksiä.

Toisaalta oli aivan mahtavaa päästä vauvan kanssa vauvakinoon Mamma Miaa katsomaan (meidän bebe tanssi ja lauloi elokuvaan eläytyen mukana. En kestä miten söpö toinen oli, kun se sylissä hytkytti pikku röyhelöpyllyään ja joikasi musiikin mukana. Yli tunnin bilettämisen jälkeen vauveli nukahti syliini, mitä hän ei pitkän pitkään aikaan ole tehnyt. Piti oikeasti keskittyä, että maltoin katsoa elokuvan loppuun, enkä vain tuijottanut sylissäni tuhisevaa vauvaa, jonka ripset loivat varjot pienille, pulleroisille poskille. Kiitos naapurille ja tämän pikku söpöliinille seurasta!), kiva kun lähikauppaan saattoi vain poiketa ja ihana käyttää omia rakkaudella haalittuja astioita.

Mutta toisaalta, kahdenkin yön jälkeen, oli olo, että olisi jossain kylässä. Todella kivassa airbnb-kämpässä tai jonkun kaverin nurkissa. Tavarat olivat meidän, näkymä ikkunasta oli tuttu, tuoksut, äänet ja ilta-auringon värjäämät sävyt - kaikki tuttuja, mutta jotenkin väärän tuntuisia.

Ehkä osaltaan asiaan vaikutti se, että hyväksyimme asunnosta tarjouksen. Tarjouksen, jonka saimme jo ennen ensinäyttöä. Vaikka kuinka tiesin, että asunto todennäköisesti menee nopeasti, niin silti olo oli vähän epäuskoinen. Allekirjoitin tarjouksen hyväksynnän netissä kyyneleet poskilla.

Tällä hetkellä hypähdän ilmaan joka kerta, kun sähköpostiin paukahtaa ilmoitus asuntovahdin haarukkaan osuvasta asunnosta. Sormet ristissä toivon, että juuri tämä asunto olisi se, josta tulee meille koti. Yritän pysyä toiveikkaana sen ajatuksen voimin, että sen oikean asunnon löytyminen ei vaadi enää muuta kuin, että joku laittaisi sen myyntiin. Että hop hop sinne jonnekin, meikä haluaa kotiin!

Ensimmäinen askel uuden kodin sisustamista kohti tehtiin eilen, kun olimme miehen kanssa pitkästä aikaa kahden kesken treffeillä. Tarkoituksena oli juhlistaa sunnuntaina olevaa hääpäivää hienosti ravintolassa syöden, mutta monen mutkan kautta päätimme, että njäääh, ja päädyimmekin yksille napsimaan bataattiranskalaisia ilta-aurinkoon. Käytiin läpi meidän lempihetkiä kuluneelta vuodelta avioparina (vauva liittyi aika moneen) ja skoolailtiin sille, että liitto voi hyvin ja aina vaan vahvemmin. Käsikädessä, naureskellen, kaupungin läpi kävellessämme bongasin punaisen lasten pinnatuoli-keinutuolin osto & myynti-liikkeen ulkopuolella. Pienen tinkaamisen jälkeen lähdimme hihitellen jatkaaman matkaa keinutuoli vuorotellen jommankumman hartioilla kulkien.

Missä kotimme sitten onkaan, sen lastenhuoneeseen on nyt tuoli.

 

ps. Ensi kerralla lupaan kirjoittaa jostain muusta kuin kodittomuudesta tai asunnon etsinnästä!

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Täällä kännykkäkirjoittelija taas hei! 

Meillä on beben kanssa ollut oikea super viikonloppu, kun saatiin mun sisko miehensä kanssa Saksasta tänne mökille kylään! 

Perjantaina haettiin pariskunta linja-autoasemalta ”tantte & onkel” -kyltin kera (kiitos Google translate, Saksaa ei ole tullut koskaan opiskeltua) ja mentiin heti perehtymään pikkukaupungin parhaaseen munkki-paikkaan. Kierrätin vieraani tuttuun tapaan kurkkaamaan vanhaa kirkkoa, minkä sisusta on vähän erilainen muihin näkemiini kirkkoihin verrattuna; koko katto on maalattu täyteen tähtiä. 

Vauva vierasti kummitätiään ensin ja en tiedä kumpi oli lohduttomamman näköinen; kauhistunut siskoni vai vauva, jonka alahuuli alkoi väpättää ja silmät täyttyä kyynelistä, kun siskoni hipsutti vauvan varpaita. Onneksi tästä päästiin nopeasti yli ja mökille päästyämme vauva jo viihtyi siskoni sylissä. Siskon mies sai pidemmän aikaa epäileviä katseita kulmien alta luotuna. Uskomattoman ilmeikäs tuo pieni. 

Perjantai kului leppoisasti syödessä ja lauantaina jatkoimme samalla linjalla. Koin jonkun super-emäntä-innostumisen ja vieraita varten leivoin itse leivät ja keittelin hillot. Viikonloppuna on myös herkuteltu pannukakulla, Samasta padasta -kirjan melanzanella (munakoiso-tomaatti-lasagnehomma), itse tehdyllä pitsalla ja jopa operoimallani ahvenella. 

Koin omituisen hetken lauantaina, kun tajusin olevani laituri-onkimisemme kokenein kalastaja ja sain kunnian olla se joka irrotti saaliit koukusta ja selosti miten onkivavan kanssa säädetään syvyyttä ja painopalluroita (as u can see, olen oikea taituri itsekin). Vauva katseli ihmeissään, kun pikku ahvenia nousi merestä naurettavaa tahtia. Yksi hölmöläinen nieli koukun niin syvälle, että se piti päästää päiviltään. Illalla youtube-videon ja kiroilun voimin muutin ahvenen syötävään muotoon ja mini fileet olivat naurettavan pieniä, mutta makoisia. 

Ensi viikoksi suuntaamme vauvan kanssa kotikaupunkiin ja omalle asunnollemme, mikä pamahti myyntiin tällä viikolla. Asunto on nyt jo herättänyt sen verran kiinnostusta, että se ei taida kauaa enää olla meidän. Super pelottavaa ja välillä mietin kauhuissani edessä olevaa pakkaus- ja muuttoprojektia.

Nyt kuitenkin keskityn vielä valmistamaan päivällistä kuudelle hengelle, kun loppu perheeni saapuu mökille syömään - jee ! Mikäs täällä asuessa, jos se aina olisi tällaista.

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Olin tänään kirjoittamassa tänne hillitöntä hillo hehkutusta, kun vauvalle tuli isänsä hoteissa nälkä. 

Vauva tuli syliin rinnalle ja siinä mussutteli tyytyväisenä. Pienet jalat potkiskelivat mahan täyttyessä ja sitten.. 

KOPS. 

Splooooosh.

Hiljaisuus. Ja tip tip tip. 

Täysin voimattomana näin, että katastrofi oli jo tapahtunut. 

Tietokoneen vieressä ollut vesilasi oli koko komeudellaan kaatunut auki olleen, kolme kuukautta vanhan tietokoneeni päälle. 

Voi v..... mies nappasi tietokoneen ja minä lohdutin äidin pomppausta säikähtänyttä vauvaa. Katsoin miten tietokoneestani valui vettä lattialle. Kone oli veden kaaduttua sammunut eli todennäköisesti koko homma kärähti.

Blogissa on siis edessä pieni hiljaisuus, tai ainakin kuvien osalta. 

Ps. Olen itsestäni kyllä aika ylpeä, että hetkeäkään en kiukunnut vauvalle. Eihän se sen vika ollut. Itselleni kiukkusin, miehellekin ehkä sähähdin (tosin ehkä vähän syystä, kun koneen kuivumaan asettelemisen keskeytti se, että ulkona alkoi sataa ja mies lähti pelastamaan ulos jääneitä pahviroskia. Siis nyt oikeasti mies, pahvi vai tietokone, haloo? :—D), mutta vauva ei varmaan edes huomannut mitään tapahtuneen. Ja onneksi on kotivakuutus...

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

(Varoitus: kirjoittaja on nukkunut viime yönä todella vähän, tehnyt tällä viikolla isoja päätöksiä elämänsä suhteen ja on kaikesta hyvin hämillään. Lue omalla vastuulla)

Torstaina ajoimme kotikaupungista kohti mökkiä. Kello oli kuuden kieppeillä ja väreissä näkyi aavistus loppukesästä. Tai sitten se oli haikeutta mielessäni.

Vauva nukkui takapenkillä ja mies vieressä. Radio soi hiljaa ja tajusin, että itketti. 

Mies havahtui, huomasi ilmeeni ja ihmetteli. Kerroin, että hassu olo. Tavallaan itkettää ja surettaa, toisaalta tuntuu jotenkin oikealta. Että näin tämän nyt kuuluukin mennä. Mies oli samaa mieltä. Silitti niskaani ja lupasi, että hyvin tämä kaikki päättyy.

Ei olla yli kolmeen viikkoon nukuttu kotona. Kodista puhuminenkin tuntuu nyt vähän hassulta, kun ei siellä tosiaan ole muuta tullut tehtyä, kuin haettua postit ja siivottua. 

Ollaan myymässä meidän asuntoa (pikkuhiljaa, tässä on vähän juttuja vielä selvitettävänä)...

ja meillä ei ole uutta kotia vielä.

Hetken aikaa jo luultiin, että nyt se löytyi, mutta kun välittäjältä alkoi kysellä tarkempia kysymyksiä niin koko välittäjä katosi kuin pieru saharaan - näin kauniisti sanottuna.

Eli, meistä on tulossa kodittomia. Tavallaan ainakin, näillä näkymin ollaan muuttamassa mökille. Odottamaan kotia, miettimään missä se voisi olla. 

Tuntuu ihan hullulta. Oikealta. Kamalalta. Mielenvikaiselta. 

Näen jo itseni seisomassa talven vesilätäkössä, huutamassa metsään - ilman, että kukaan kuulee. Tai no, vauva kuulee ja todennäköisesti säikähtää. Eli täytyy pitää huudot sisällä. 

Ettei tämä liian synkältä kuulostaisi, niin listaan tähän (omaa mieltäni) nostattamaan viime päivien plussat 

+ hilloprojekti; purkit on, hillosokeri on, marjatkin melkein jo poimittu - kohta keitetään!

+ ylipäätään sadonkorjuu; mustaherukkapiirakka on jumalaista!

+ vauva on oppinut peruuttamaan. Ensi töikseen se peruutti penkin alle ja alkoi hysteerisesti itkeä. (Vauvalla on muutenkin vähän hysteerinen ja dramaattinen vaihe menossa. Mistä lie oppinut, kun tätä äidin dramaattista vuodatusta lukee :--D)

+ ilma on muuttunut raikkaammaksi ja vähemmän paahtavaksi. Helle on tiettyyn pisteeseen asti ihanaa, tuollaisena tämän kesän kaltaisena se saa miettimään ilmastonmuutosta, muovilauttoja ja kaikkea mikä ihmisissä on vikana. (Hups, mihin se positiivisuus katosi. Vedetääs yli... mutta totta kyllä, niin totta.)

+ talon viereen omenoita syömään tullut peura pikku bambinsa kanssa! 

+ rakkautta loputtomiin asti jakavat koirat. Vauvaa nukuttamassa ollessa oli hauska kääntyä takaisin mökkiä kohti ja huomata, että iso valkoinen labradori seuraa häntä heiluen. 

+ ilmanlämpöpumppu.

+ rehti ja rehellinen toiminta! Joskus sillä voi olla kovat seuraukset, mutta ainakin tietää toimivansa silti oikein. 

+ sisko miehineen tulee ensi viikolla Suomeen ja tänne maalle meidän luo!

+ piirsin ja maalasin pitkästä aikaa, mihin ihanaan flow-tilaan sitä voikaan päästä.

+  päivät, jolloin ei tarvitse ajaa mihinkään.

+ ystävät, jotka jaksaa piristää ja tsempata, että kaikesta selviää

+ se, että asioilla on tapana järjestyä. 

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Täällä on ollut vähän hiljaista, kun tämän maman ja mukelon elämä on ollut aika vauhdikasta. Tai ollaan oltu kyllä aika pitkälti mökillä, mutta vauvan päikkäri ajat ovat kuluneet äidin erilaisten askartelu-projektien parissa (näistä lisää ehkä joskus myöhemmin) ja illat vauvan nukahdettua taas ovat olleet sitä harvinaista aikaa, kun mies on ollut muualla kuin töissä.

Eilen ja tänään sen sijaan ollaan ajeltu kotikaupunkiin ja takaisin. Yöksi ei kuitenkaan olla sinne jääty, kun asunto on tuulentamattomana ollut melko lämpöinen ja toiseksi ollaan yritetty nyt mahdollistaa vauvalle se, että saisi joka ilta mennä nukkumaan samassa paikassa. Tällä tuntuu olleen tulostakin, kun bebeläinen on nukkunut melko hyviä öitä. Ja nyt, kun menen kirjoittamaan sen tänne, niin heräämme ensi yönä todennäköisesti 14846 kertaa :--D 

Mutta asunnon metsästys asioilla siellä ollaan oltu ja ehkä jopa pikkuhiljaa jotain edistystä alkaa tapahtua.. Katsotaan. Mutta haaveissa on, että jouluksi pääsisimme johonkin kotiin. Että olisi paikka, mikä tuntuu kodilta. Joku paikka mihin olisi järkeä hankkia joulukuusi, koska meillä olisi mahdollisuus viettää siellä pidempi aika putkeen ja nauttia siitä kuusesta ja joulusta - vain olla rauhassa. Ja kyllä, näillä helteilläkin onnistun miettimään joulukuusia, heh.

Vauvalla on yksikseenkin, ilman äidin ja isän häsellyksiä, kova touhotus päällä. Jos makaan lattialla tai sängyllä vauvan vieressä, niin toinen yrittää kiipeillä jalkojeni yli ja mun päälle. Yksi päivä vauva onnistui jotenkin kieppumaan itsensä lipaston luo ja siinä se sitten makoili tyytyväisenä avaamassa ja sulkemassa lipaston laatikkoa. Posautti se sen päin omaa naamaansakin (hyvin hitaalla vauhdilla onneksi!) ja näytti sen jälkeen hyvin hölmistyneeltä. 

Olen niin monta kuukautta hokenut, että iiihan kohta varmaan ryömitään, että en enää jaksa. Vauva ryömii varmasti, kun sen aika on. Sama juttu hampaiden suhteen. "On tullut niin paljon kuolaa ja niin paljon tuntuu hinkkaavan ikeniä, että hampaita varmaan tulee ihan pian", sanoin viikonloppuna, juhannuksena, vappuna ja varmaan jo pääsiäisenäkin. Ei ole tullut hampaita ei. Salaa kyllä vähän nautin molemmista - onpahan vielä melko rauhalliset kahvihetket ja en ole koskaan haaveillut puruleluksi joutumisesta (koiralla oli tästä joskus joku harhakäsitys...). 

Mutta semmoista. Taidan vetäytyä vähän leikittelemään "mihin laittaisimme tuolla sohvan" -ajatuksella asuntoesitteen kanssa, juoda triljoona litraa vettä ja painella sitten sänkyyn. 

Yritetään kaikki nauttia kesästä eikö, elokuu ja hiljaa hiipivä syksy on ihan nurkan takana!

(Vaikka elokuu on e h d o t t o m a s t i kesäkuukausi. Näin elokuussa syntyneen näkökulmasta erityisesti.)

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Seitsemän kuukauden suuri juhlapäivä sujui viime perjantaina autossa istuen, joten meillä jäi sekä 7kk kuva että postaus tekemättä! Vähän tuo kuva kaivelee ja nyt olen vielä eri osoitteessa milestone-korttien kanssa. Täytynee lätkäistä A4:selle tämän postauksen otsikko ja kuvailla vähän..

Mutta, noudatetaan jo perinteistä kuukausi postausta (tämä on myös täydellinen paikka hakea muistille tukea, aina kun tajuan, että apua, vauvakirjaa ei ole tullut päivitettyä! Tuo "Suloinen tarina sinusta" -kirja on iiiihana, mutta myös ehkä himpun överikattava ja toisinaan mielestäni osa kehitysaskeleista on jotenkin hassussa järjestyksessä. Esimerkiksi "kannattelit päätäsi" on listattu ennen "seurasit liikkuvaa kohdetta". Söpö kirja, mutta olen ehkä vähän liian laiska tuon kanssa.)

Eli, vauvamme seitsemän kuukautta ja viisi päivää

+ alkaa pikkuhiljaa hivuttautua vaatekokoon 74! Tai no, odotan, että lämpötila laskisi sellaiseksi, että vauvalle voi pukea päälle jotain. Kaikkia ihanuuksia odottaa kaapissa (tai rehellisyyden nimissä kassissa, kirjahyllyssä, pyykkinarulla, kaupunkikodissa, mökillä ja varmaan kaikkiin muihin paikkoihin unohdettuna. Haluan päätöksen kassialma elämälle!)

+ ei vielä liiku eteen- tai taaksepäin, mutta pyörii sellaista vauhtia napansa ympäri lattialla, että epäilen vahvasti, että ihan näinä päivinä tulen vessasta niin, että lapsi on kadonnut johonkin.

+ nauttii suunnattomasti syöttötuolissa istumisesta

+ alkaa saavuttaa "minä itte" -asenteen ruokailun suhteen. Puuroa lentelee joka puolelle, kun salamanäppi nappaa täydestä lusikasta kiinni ja tunkee sen silmäänsä. 

+ ei vierasta, mutta säikähtää, jos vähän vieraampi naama ilmestyy liian lähelle liian nopeasti (kukapa ei)

+ rakastaa erilaisia kukkuu-leikkejä. Oli se sitten harson/vaatteiden/vaipan/minkä vaan käteen saatavan alle itse piiloutumista tai sitä, että äiti ilmestyy syöttötuolin alta nostettuaan jälleen jotain lattialta - parasta.

+ toistelee yhä "ättii" "ääätiii" ja välillä ehkä jopa tarkoittaa sillä minua. Oman äitini mielestä vauva alkaa kutsua "ättii ättii" ja tähyillä ympärilleen, jos olen poissa näkyvistä. 

+ ruokailujen yhteydessä vauva hokee "am am", äidin hokiessa "nam nam". Meinasin tipahtaa tuolilta, kun ensimmäisen kerran vauveli katsoi mua silmiin ja kiljui "ättii am am!"

+ kurottelee sylissä ollessaan käsillään haluaamansa kohdetta kohti, esimerkiksi. koiria tai jonkun toisen syliä.

+ kuulostaa vaihtelevasti velociraptorilta tai kissanpennulta.

+ kasvattaa hiuksiaan hirmu vauhtia. Päälaella on jo välillä töyhtöjä.

+ kääntyy joka yö mahalleen ja usein herättää äidin, kun haluaa takaisin selälleen, eikä muista miten se tehdään. Nykyään myös voi löytyä pinnasängystä vähän mistä vaan kohtaa sänkyä. Jalat ja kädet löytävät reunapehmusteiden alle ja solmuun pinnojen väliin, huoh!

(Eilisen taidonnäyte. 10 minuuttia aiemmin olin laittanut beben sänkyyn selälleen, jalat omppu-peiton suunnassa ja pää pupun vieressä.)

+ herää keskimäärin 1-3 kertaa yössä. Unikoulua on mietitty, mutta toteutustapa pohdituttaa, sekä tämä reissuelämä. Viime yönä bebe tosin nukkui 20-22, havahtui kolisteluuni, sai maitoa tuolloin kymmeneltä ja posotti sitten unta palloon 5:50 saakka! Todennäköisesti kyse oli jostain sattumasta eikä ihan hetkeen tapahdu uudestaan - tällainen on käynyt kerran aiemminkin joskus maalis-huhtikuussa, eikä sen jälkeen näkynyt ennen tätä. 

+ harjoittelee kovasti tarkempaa käsien käyttöä. Onnistui jopa limaisen nektariinin palasen kädestä toiseen vaihdossa, suuhun siirtämisessä ja sen jälkeen seinään heittämisessä.

+ on käyttänyt muutaman kerran vessanpönttöä isommilla tarpeilla. Luin aiheesta jotain ja pyörittelin silmiäni.. mutta homma palautui mieleen, kun yhtenä päivänä bebe alkoi naama punaisena ähkiä. Kiikutin tyypin pöntölle ja pian sain vetää tuotokset viemärin ihmeelliseen maailmaan. Muutaman kerran jälkeen on tullut jo olo, että bebe vihjailee hätäänsä ja lähes odottaa pöntölle vientiä - epäilen olevani tulossa hulluksi :''D Mutta homma sujuu nopeasti ja siististi ja typy tuntuu tykkäävän tästä toimintatavasta enemmän, kuin vaippaan vääntämisestä, joten tilaisuuden mukaan saa jatkossakin mennä pöntölle (tai sitten hankitaan potta?)

+ itkee todella harvoin ja silloinkin yleensä selkeästä syystä; väsymys ja nälkä vetävät mielen ymmärrettävästi matalaksi. Kiukuttelee lähinnä, kun ei saa syödä koiria. On siis yhä hillittömän hyväntuulinen.

+ Saa aina, aina, aina äidin hyvälle tuulelle. Jopa silloin, kun vetää suun viivaksi puurolusikalle, lättää maissinaksuliisteriä koiran turkkiin, kiljuu kurkku suorana julkisella paikalla huvin vuoksi ja nauraa päälle.

Paras vauvani.

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Kamalaa, kun mielessä olisi tällä hetkellä varmaan triljoona (no ehkä vähän yläkanttiin arvioitu) aihetta, mistä haluaisin tai voisin kirjoittaa! 

Tuo Saimaan mökki on jo vuosia ollut sellainen paikka, jossa oma luovuus jotenkin herää. 

Mökki sijaitsee pienessä lahden poukamassa, jossa järven pinta on lähes aina tyyni. Harjut kohoavat mökin takana ja satunnaista eksynyttä lenkkeilijää tai hiljaa järvellä soutavaa kalastajaa lukuunottamatta ei tunnu muita ihmisiä maailmassa olevankaan. Päärakennuksen ja saunamökin edessä leviää luonnonhiekkaranta, jossa näkyvät vain omat jalanjäljet. Vesi on niin kirkasta, että pohjan näkee rannasta vaikka miten pitkälle. 

Yleensä kirjoitan siellä sivu kaupalla päiväkirjaa, luen romaanin päivässä, samoilen metsässä törmäämättä keneenkään ja soudan keskelle järveä vain istumaan veneessä hiljaa. Tuijotan saunan ikkunasta metsää, uin kahden laiturin väliä rauhassa ja jostain epäloogisesta syystä saan kauhean kutomisvimman.

Vauvan kanssa siellä oleminen oli toki ajankäytöllisesti hyvin erilaista, mutta samanlaiseen zen-tilaan huomasin vajonneeni silti. 

Mökillä meitä oli siis neljä aikuista, joten vauvalla oli monta syliä missä hyppiä, kiljua ja hihkua. Välillä piti ihan muistuttaa isovanhempia, että vauvalle tekee ihan hyvää välillä puuhata maassakin, eikä koko ajan vain kulkea sylistä syliin. Vauva selvästi nautti kaikesta saamastaan huomiosta ja hänestä paljastui ihan uudenlainen show-ipana, kun isovanhempien naurattamiseksi piti murista kädet pystyssä ja kiljua kurkku suorana - mummi ja ukki, kun eivät voineet tälle olla nauramatta :--D


Itse sain kuitenkin tästä johtuen välillä vaipua täysin ajatuksiini. Syötyäni liikaa uusia perunoita, sain maata mökin terassin lattialla vatsa pystyssä ja tuijotella metsää samalla, kun heiluttelin varpaitani. Ikuisuusprojektilta tuntunut villasukka-operaatio otti ison harppauksen eteenpäin. Kävin uimassa varmaan 15 kertaa päivässä, kun lämpömittari paukkui 25-30 asteen välillä. Join lasin viiniä ruoan kanssa, jos siltä tuntui. Yhtenä päivänä vuokrasimme mieheni kanssa sup-laudat ja saimme kadota niiden kanssa järvelle rauhassa. 
 


Kuten aiemminkin jo kirjoitin, olemme vuokranneet samaa mökkiä jo monen monta kertaa - tämä oli kuulemma 19. kerta. Ollessani vielä peruskoulussa, reissu sijoittui yleensä ihan kesäloman lopulle ja siksi tuolla tuli usein tehtyä jonkunlaista syksyyn valmistautumista. Nytkin huomasin lähes automaattisesti miettiväni villapaitoja, kynttilöitä, sohvatyynyjen syksyväreihin päivittämistä ynnä muuta, vaikka lämpö oli hellelukemissa ja kesä tuntuu lähes loputtomalta. 
 

 
Huomasin kuitenkin myös eläväni hyvin poikkeuksellista kesää. En nimittäin tiedä yhtään millaista elämämme on syksyllä. Miehen työpaikka on vielä mysteeri, samoin asuinpaikkamme. Itse olen ilmoittanut töihin palaavani sinne vasta 2020 (!!!!), eli tämä "lomailu" vain jatkuu jatkumistaan. Vauva kehittyy huimaa vauhtia ja pian varmaan elämänpiirimme alkaa laajentua kohti hiekkalaatikoita ja leikkipuistoja. 
 

 
Mieleni selvästi kaipaisi jo tasoittumista tilanteeseen. Sitä, että voisi asettua ja tehdä kodin johonkin paikkaan. Sinänsä hölmöä, että oma olo on tällainen, koska meillä kuitenkin on olemassa omistusasunto. Se ei vaan tällä hetkellä tunnu kodilta, koska siellä ei ole huhtikuun jälkeen viettänyt putkeen edes yhtä kokonaista viikkoa.
 
Mietin myös millaista tämä on vauvan kannalta. Yritämme parhaamme mukaan tehdä paikan vaihdot pienelle helpoksi; on sama iltasatukirja, sama peitto, sama unilelu paikasta toiseen kulkiessa. Mutta onhan silti vauva jatkuvasti eri osoitteessa nukkumassa. Jos se tuntuu itsestäkin rankalta, niin miten tuollaisen pienen näkökulmasta. Toki, hänelle varmaan tärkeintä on, että äiti ja isi kulkevat mukana. 
 
Menipä syvälle tämä! Alunperin piti kirjoittaa, että oli ihana loma dippadappaduu. 
Tällaista se metsän keskellä meditointi tekee. Suosittelen lämpimästi kaikille.
 

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Ei jäänyt vauva Pasilaan, ei. 

Lähinnä, koska ei koskaan itsekään päästy sinne asti. 

Voin kertoa, että kun lauantai aamuna on onnistunut pääsemään ajoissa rautatieasemalle vauvan, miehen ja kolmen hengen matkatavaroiden kanssa (miinus turvaistuin, mikä oli pakattu vanhempieni autoon aikaisin aamulla, jotta he voivat perillä kohteessa kuljettaa meidät ja vauvan turvallisesti junalta mökille), vauvan päiväunet tarkkaan ajoitettuna, syömiset mietittynä, omatkin juna-eväät pakattuna ynnä muuta, on hiukan riipaisevaa tajuta, että kyseisen junan kyytiin ei meillä ole mitään asiaa. 

Etsiessämme oikeaa junavaunua, jossa perhehyttimme (samanhintainen kuin normaali paikka!) odotti, kiinnitin huomiota VRn työntekijään, joka hermostunut ilme naamallaan selitti jotain muutamille vieressä oleville ihmisille. Kuulin sanat ”korvaava yhteys” ja ”bussi”. Pyysin kylmän rauhallisesti eli todennäköisesti ääni vinkuen työntekijää toistamaan kertomansa. Tämä vähän voimattomana katsoi meitä ja tavaroitamme ja kertoi sitten, että junalla pääsee vain noin ensimmäiset puoli tuntia matkasta, jonka jälkeen junan korvaa bussi, joka ”lähtee kun lähtee” ja tilanne on sama koko päivän. Edelleen kylmän rauhallisesti selitin, että juu kiva, mutta meillä on jatkoyhteys. ”Juu, jatkoyhteys ei odota”. Aivan. 

Sitten tajusin suuremman ongelman. 

Mites tuo vauva bussissa (moottoritiellä) ilman minkään näköistä turvaistuinta?

Työntekijän ahdistus näkyi naamasta: ”No joskus tällaisissa tapauksissa kuskit antavat ottaa vauvan bussiin ilman turvaistuinta. Omalla vastuulla...”

Hiljaisuus. 

Tuntui todella omituiselta seistä asemalla, kun juna johon sinulla on kädessäsi lippu (tai puhelin, jossa oli mobiililippu) lähtee liikkeelle ja katoaa horisonttiin. 

Jo yli 100 km ajaneet vanhempani kurvasivat takaisin tuomaan meille turvaistuimen. ”Huoleton junamatkustus” vaihtui yli 500km ajopäiväksi puolivuotiaan kanssa. 

Nyt rauhoituttuamme lähes viikon Itä-Suomen järvimaisemassa, alkaa tilanne vähän naurattaa. Äitini meinasi tikahtua, kun kerroin, että olin todennut tehkää-korvaushakemus- mantraa hokeneelle työntekijälle ”joo tiedän, että tä ei ole henkilökohtaisesti sun vika, mutta nyt hiljaa” samalla, kun mies taustalla pauhasi itsekseen ”ensi kerralla mennään sitten kilpailevalla yrityksellä. EIKU NII, eihän sellaista ole. Hienoa VR hienoa” :-D Oltiin varmaan aika näky, kun vuoroin meuhkaten ja vuoroin hysteerisesti hihittäen raijattiin kamamme läheiseen kahvilaan ja leiriydyttiin sinne odottamaan turvaistuinlähetystä. Mies lauleskeli vieressä ”mul on vuodessa vaan yksi kesäloma”, kun luonnostelin jo puhelimeen talteen VR:lle lähtevää korvausvaatimusta. 

Ajomatka onneksi sujui yllättävän mukavasti, beben päiväunet, syömiset ja turvaistuimesta lepuuttamiset tahdittivat matkaa. Todetttiin jossain kohtaa matkaa miehen kanssa, että onneksi Suomi on kaunis, seura on hyvää ja auto on ilmastoitu. Emmekä ilman tätä käännettä, olisi varmaan koskaan päätyneet Juvan museon pihalle vaihtamaan vauvalta vaippaa.

Kokemuksia, kokemuksia..

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Istun parhaillani meidän kaupunkikodin ulkoportailla (hikeä valuen). 

Sisällä odottaa jäätävä pakkaus-pyykkäys-siivous -urakka, mikä ei houkuttele sitten vähääkään. 

Ollaan huomenna koettelemassa omia ja toisten hermoja koko päivän kestävällä junamatkalla tuon 6,5kk ikäisen pikkuihmisen kanssa. Uskon vahvasti, että päiväunet ynnä muut sujuvat ilman sänkyä tai rattaita kuin unelma - not. Ja vauva ilman päiväunia on kuin aurinko, jepjep. 

Lähes viikon reissulle tarvittava tavaramäärä on niin valtava, että en yksinkertaisesti tiedä millä ihmeellä me 1) päästään junaan asti 2) mahdutaan junaan 3) pystytään tekemään junanvaihto onnistuneesti 4) ei kadoteta osaa tavaroista tai vauvaa matkalla. 

En odota urakkaa mitenkään kovin innolla, mutta kohdetta kylläkin. 

Lapsuudenperheeni on vuokrannut samaa mökkiä Itä-Suomesta jo monen monta kesää. Luonnonhiekkaranta, lämmin järvivesi, jokailtainen sauna, älyttömän upea luonto ja se rauha mikä lahdenpoukamassa vallitsee. Kylläkylläkyllä, sitä odotan. 

Tuntuu ihan älyttömältä, että ensimmäisellä kertaa kyseisessä paikassa olen rakentanut hiekkalinnoja, juossut nakupellenä ympäri paikkoja, kalastanut omalla pikku virvelilläni (kuulostipa omituiselta) ja punaisissa sadehousuissa istunut mustikkamättäässä syömässä mustikoita suoraan varvuista. 

Ja nyt vien oman tyttäreni sinne. 

Ainakin, jos en vahingossa unohda häntä Pasilaan.

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Ettei nyt ihan virheellistä kuvaa anneta tästä meidän arjesta, niin kerronpa vähän tästä aamusta. 

Bebe heräili 5:20 ja sai maitoa. Sen sijaan, että se olisi onnellisesti huokaissut ja jatkanut uniaan, jatkui pinnasängyssä wäh-wäh-wäh ja kova kahina. Sinnikkäästi makasin silmät kiinni, pää tyynyssä ja ajattelin, että kyllä se kohta jatkaa unia. Vauva tuntui puuhaavan ihan tyytyväisenä, joten yritin itse edes pysyä raukeassa tilassa silmät kiinni. Wähinän muuttuessa itkuksi oli pakko nousta tarkistamaan tilannetta. 

Vauva makasi pinnasängyssä vatsallaan, poikittain, jalat reunapehmusteen alta pinnojen väliin tungettuna. No jopas, tämä oli uutta. 

Nostin pienen parisänkyyn viereeni ja se innoissaan iski itseään nyrkeillä vatsaan, koska k-i-v-a-a äitikin heräsi!  

Kuin ihmeen kaupalla, 6:20 vauva alkoi haukotella (kyllä, pysyimme sängyssä tähän asti, koska ah niin pehmeää ja lämmintä ja mukavaa ja ommomom). 

Seitsemän tienoilla heräsin siihen, että tömpstömpstömps kuuluu makuuhuoneen ovelta. Miehen siskon koira oli saapunut viettämään päivää kanssamme. Vauva ihme ja kumma ei herännyt tähän. Kuuntelin, kun koira "nukkumisestani" pettyneenä häipyi kohti eteistä. Kuulin sen rysäyttävän oven kuistille auki ja rukoilin mielessäni, että ulko-ovi olisi laitettu lukkoon. Hetken kuulostelin hiljaisuutta, yritin pysyä unitilassani, mutta lopulta oli pakko kipittää tarkistamaan tilanne. Koira makasi masentuneen näköisenä kuistilla ja ulko-ovi oli lukossa, huh! 

7:50 alkoi seuraava haaste.

Oma rakas lyttynaamani pyöri jaloissa pissahätäisenä, kun yritin taiteilla j a t k u v a s t i kääntyilevälle vauvalle puhdasta vaippaa päälle ja rasvata sen ihottumaisia raajoja. 

Mies saapui sopivasti yövuorosta ja ilmoitti menevänsä nukkumaan, kun on niin mukavan raukea olo. Fiksusti, toisen yövuoron täysin mielestäni ulos sulkien tuhahtelin ja olin marttyyrina, koska itselläni oli edessä koirien ja vauvan hoito ennen oman aamupalan ajatteluakaan. 

Tuijotin tuvassa kahta sekopäistä koiraa, sitterissä sätkivää ja kiljahtelevaa vauvaa sekä tyhjää kahvinkeitintä. Olisin halunnut muuttaa tilanteen Sims-peliksi, iskeä tilanteen pauseen ja ohjelmoida itselleni tehtävät.

1. Laita puurovesi kiehumaan

2. Päästä vain oma koira ulos, koska hoitokoira karkaa pihasta ja se palaa takaisin rapaisena ja täynnä punkkeja, eikä sille ole nyt aikaa.

3. Nappaa 40 kiloinen puskeva hoitokoira kiinni ovelta. Varovasti, koska sillä on nivelrikko.

4. Ota oma koira sisälle. Jätä hoitokoira kuistille, koska kohta nro kuusi.

5. Lisää kiehuvaan veteen puurohiutaleet.

6. Anna omalle koiralle ruokaa ja katso, kun se kiertelee sitä aikansa ennen kuin alkaa syödä.

7. Sekoita puuroa ettei se pala pohjaan.

8. Yritä pelastaa omituiseksi klimpiksi mennyt puuro.

9. Rauhoittele vauvaa, joka kiljuu jo hermostuneena, koska puurossa kestää.

10. Lataa kahvinkeitin puuroklimpin jäähtymistä odotellessa.

11. Yritä saada vauva syömään omituista puuroklimppiä. Kesto: reilusti yli puoli tuntia.

12. Muista toisen koiran olevan kuistilla ja hae se sieltä. 

13. Estä koiria syömästä puuroklimppiä. Varovasti, koska nivelrikko.

14. Tuijota haaveillen kahvinkeitintä. 

15. Luovuta puuroklimpin suhteen ja laita vauva leikkimatolle. 

16. Vauva kääntyy ympäri, heiluu hetken vatsallaan ja puklauttaa puuroa leikkimatolle. Siivoa se ennen koiria. 

17. Päätä, että perkele, nyt on oikeus ottaa kahvia. 

18. Juo kahvia ja nauti siitä, että koirien katsominen viihdyttää vauvaa. 

Olen ehkä vähän outo, mutta joskus todella väsyneenä ja varsinkin vauvan ollessa (pienen) pieni oli helpompi ajatella vauvan hoitoa simsin ja sen tarvepalkkien kautta (kyllä, entinen sims-addikti täällä). Melkein pystyin näkemään sen pään päällä leijuvan väriä vaihtavan hyrrän, vihreänä, keltaisena, punaisena. Nälkä, rakko, hygienia, sosiaalisuus, hupi ja energia, missä mennään? 

(Tekijänoikeussyistä kerrotaan, että kuva täältä. Olipa muuten vaikea googlata kuva tästä aiheesta, kun en kohmelo-aivoillani saanut yhtään päähäni miksi noita palkkeja oikeasti kutsutaan.)

Tällä hetkellä niin koirilla ja allekirjoittaneella on palkit pääosin vihreällä. Vauvan rattaiden päälle pystyy kuvittelemaan sen hyvinvointihyrrän hyppimään koko ajan vihreämpänä, kun energiapalkki nousee kohisten. Joinain päivinä sitä naurattaa, että musta on tullut tällainen vähän sekopäinen tyyppi, jonka hiukset sojottaa ties mihin ja silmät hakeutuu kaihoten kahvinkeitintä kohti, samalla kun yritän viivasuiselle lapselle tuupata klimpiksi mennyttä puuroa suuhun ja kuvittelen tilanteen olevan tietokonepelistä. Apua :---D

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Varoitus: postaus sisältää rasittavaa kesäfiilistelyä, kuvia sinisestä taivaasta, merestä ja herkuista. 

Hassua miten erilainen olo onkaan, kun on viikon nukkunut pääosin siedettävästi. Lukuunottamatta saariston levottomia öitä, on vauva muuten rauhoittunut kahden heräämisen öihin. Sopivasti ollaankin kohta lähdössä reissuun ja homma varmaan menee taas ihan plörinäksi, mutta tällä hetkellä nautin.

Eilen oli ihana kesäpäivä.

Mökin pihassa oli lämmintä, mutta ei liian kuuma, kun kävin vauva sylissä vilkuttamassa pihaan kurvaavalle äidilleni. 

Onnellinen vauva pääsi mumminsa syliin repimään hiuksia ja kiljahtelemaan riemuissaan - itse sain kädet vapaaksi. 

Lastasimme kolme polvea naisia autoon ja ajoimme läheiseen kaupunkiin. 

Kaupungissa lämpö iski naamaan kuin etelänreissulla lentokoneesta noustessa konsanaan. Olo olikin kuin ulkomailla. 

Kävimme ravintolassa syömässä, vauva kuolasti leipäpalaa rattaissa istuen ja sai ihmisiltä hymyjä ja vilkutuksia. 

Vauva nukahti rattaisiin ja kiertelimme kaupungissa nähtävyyksiä ihastelemassa. Täytynee tosin jatkossa perehtyä mitä muita nähtävyyksiä täällä olisi, toistaiseksi olen esitellyt kaikille vieraille samat paikat, hups.

Lopuksi kurvasimme vielä merenlahden rantaan kahville ja munkille. (Huomhuomhuom, munkkia! Söin munkkia. Sukulaiset ja ystävät, minä todella syön. Kiitos ja anteeksi, ehkä vähän patoumia :--D)

Mökille paluun jälkeen kävimme vielä äidin kanssa uimassa vauvan hihkuessa kannustushuutoja (isolla leveällä) laiturilla olevista rattaista käsin. Ihan parasta, kun merivesi on jo niin lämmintä, että uimassa voi käydä ilman saunomisia, tuosta noin vaan. Toki voihan aina, mutta nyt se on miellyttävää myös tällaiselle vähän nynnylle kaupunkilaiselle. 

Miehen tullessa illalla töistä vastassa oli nukkuva vauva ja väsynyt, mutta kovin onnellinen vaimo. 

Nyt miehellä onkin "enää" pari yövuoroa ennen koko perheen yhteistä viikon lomaa, jihuu! Ainoastaan edessä olevaa juna-matkaa varten tehdyt pakkauslistat kammottavat. Miten niin pienelle ihmiselle voi tarvita niiiiiin älyttömän määrän tavaraa mukaan reissuun? 

Ladataan...

Pages