Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Täällä hirsimökki jo hiljenee miehen kadottua yövuoroon ja vauvan nukahdettua ennätysnopeasti illan päiväunien skippaamisen takia. Vain koira tuijottaa syyllistävästi ja vilkuilee merkitsevästi ruokakuppiinsa päin. 

Ikkunasta aukeaa tällä hetkellä ihan uskomaton näkymä, kun syreenit ja omenapuut kukkivat samanaikaisesti ja aurinko laskee pikkuhiljaa metsän taa. Tuntuu, että olen tänä vuonna jo nyt tehnyt paljon enemmän kesäisiä juttuja kuin viime vuonna koko kesässä, vaikka nyt on edelleen toukokuu! Okei, pääosin se johtunee siitä, että viime vuonna vietin kesää pää vessanpöntössä, eli en varmaan olisi huomannut esimerkiksi omenapuiden kukintaa, jos en olisi alkanut oksentaa niitä kukkia.. 

Toki nyt myös olen äitiyslomalla, joten vapaa-aikaa on ihan eri tavalla. Ihan pikkuisen (mies tuhahtaisi tässä kohtaa) harmittaa, kun kerrankin, kun omat kolmivuorotyön vaihtelevat vuorot eivät aiheuta aikatauluongelmia, niin miehen vuorotyön takia en voi järjestää kalenteriani täysin vapaasti. Etukäteen olin kai jotenkin ajatellut, että äitiyslomalla voin sitten harrastaa kaikenlaista, mennä vaikka vironkielen kurssille tai ainakin edes käydä lempijumpassani (hah, ihan kuin vieläkään uskaltaisin hyppiä siellä kunnolla..) viikottain. Pöh, mitä vielä, mies kun voi olla töissä minä päivänä vain, melkein mihin aikaan vain, eli vauva ei voikaan olla isänsä kanssa vaikka joka keskiviikko ilta. Meidän elämä myös kulkee kodin ja mökin väliä sen verran, että edes vauvan kanssa yhdessä harrastaminen ei onnistu. Vauvajumpat, -joogat ja -uinnit joutuvat siis vielä odottamaan, jos syksyllä vaikka voisimme pikkuisen kanssa sitoutua olemaan samassa kaupungissa harrastusmenojen verran.

Mutta juu, kesä. Tänään se tuoksuu jo makuuhuoneessakin, kun kävimme nappaamassa syreenejä myös yöpöydälle. 

Mies vei vauvan vaunulenkille niin, että sain tunnin maata rauhassa huovalla auringossa ja olla vastuussa vain siitä, että välillä käännyn ympäri etten palaisi. Teki niin hyvää, kun takana on taas useampi vauvan kanssa kaksin vietetty päivä. 

Farkkushortsien lahkeet on väljemmät kuin sillon, kun shortsit ostin. Hyvästi siis lihakset, mutta kiitos imetyksen, myös osa rasvasta. Olin pelännyt, että kannan pahoinvoinnin aikaan oloni pelastaneita hesen juustohamppareita kropassani vielä vuosienkin päästä. Kiitos kroppa, että ei tarvinnut.

Vauva kääntyi tänään lopultakin ensimmäisen kerran selältä mahalleen ja hämmennyksestä toivuttuaan hymyili niin leveästi, että meinasin alkaa itkeä. (Melkein kirjoitin tähän jatkoksi, että yleensä en koskaan itke, mutta se taisi olla ennen raskautta ja vauvaa. Nyt itken vähän väliä; vauva on söpö, olen nukkunut liian vähän, bätsen finaalijakso tuleekin ruutu+:aankin vasta ensi viikolla, suklaajäätelö on loppu ja mitä vielä..)

Aamulla voi repiä sängystä lakanat ja illalla laittaa saman, auringossa ulkona kuivuneen aluslakanan sänkyyn. Koska on vain yksi parisängyn lakana ja kapeammat lakanat menee ärsyttävästi rynttyyn.

Varpaani heittivät talviturkin. Muu kroppa seuraa ehkä joskus perästä. 

Ja tällä hetkellä ehkä paras juttu: miehen synttäreihin on enää pari päivää, joten pian voin lopettaa synttäri salailun ja paljastaa miehelle lopultakin, mitä super salaisessa synttärikassissa on. Tästä lisää myöhemmin!

Hyvää yötä! 

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Täällä blogin puolella on ollut vähän hiljaisempi viikko, useammastakin syystä.

Alkuviikosta syy oli lähinnä se, että jos mulla oli yhtään vapaata aikaa niin yritin käyttää sen nukkumalla. Apua tätä univelan määrää! 

Nyt loppuviikosta, kun mies oli myös vapaalla ja sain sen ansiosta nukkua aamuisin vähän pidempään, ei tarvinnut ihan jokaista vapaata hetkeä yrittää pitää silmiä kiinni. Palailtiin myös mökiltä kotikaupungin timmellykseen (ja kuumuuteen, jestas!). Yhteiset vapaapäivät kului naapurin pariskunnan ja niiden hurmaavan pienen vauvan kanssa grillaten, katumarkkinoilla käyskennellen, perhettä nähden ja monen monta jäätelöä syöden! Mun piti myös hoitaa vähän salaisia synttäri -hommia, kun tuo rakas karvanaamani (mies siis, ei koira - koiralle en sentään vielä suunnittele synttärihommia kovin suurella mittakaavalla) täyttää alkavalla viikolla vuosia! 

Oli tässä myös vähän ikävämpiä hommia; vauvan kanssa ollaan jouduttu käymään kahdesti lääkärissäkin. Ensimmäisellä kerralla pientä pisti ampiainen (se kipuitku, hrr, meni kyllä jonnekin mun ytimiin asti) ja toisella kertaa roihahti nokkosrokko. Näistä koettelemuksista toivumme pikkuhiljaa perusvoiteen voimin. 

Mutta, koettelemusten kautta eteenpäin. 

Tänään meidän pienen pieni on jo nimittäin 5 kuukautta vanha! Ä l y t ö n t ä, mihin tämä aika menee?

Meidän neiti 5kk;

tavoittelee ja tuijottaa kovasti varpaitaan, mutta usein kuitenkin pitää kiinni polvistaan.

ääntelee selvästi tavoitteellisesti; jos huomiota ei saa tarpeeksi, on hyvä alkaa kiljahdella tai ihan vaan suoraan kiljua. Ei itkeä, vaan kiljua. 

on äidin pyllyleuan, huulten ja nenän lisäksi perinyt myös atooppisen ihon. Hiphurraa. 

hymyilee riemuisasti, kun poskia pussaillaan.

on jo kolmisen kuukautta kääntynyt mahalta selälleen (varmaan lähinnä vahingossa ensimmäiset pari kuukautta), mutta ei iiiihan vielä käänny selältä mahalleen. Se on lähellä, niiiiiin lähellä. Mutta ei.

laittaa suuhunsa yhä kaiken minkä käsiinsä saa. 

haluaisi sylissä vain hyppiä ja alkaa osoittaa mieltään, jos hyppyytys loppuu. 

on maistellut porkkanaa, päärynää ja kesäkurpitsaa. Kaikkea syö hämmentävän reippaasti, vaikka ilmeen perusteella varsinkaan kesäkurpitsa ei makuhermoja hellinyt. 

yrittää jo sylistä tarttua kaikkeen mitä esimerkiksi pöydällä on. Tänään tunki pienet sormensa äidin jäätelökulhoon, kun äiti ei ollut tarkkaavainen. 

kiljuu riemusta, kun nostetaan ilmaan. Rakastaa myös äidin jalkojen päällä "lentämistä". 

tykkää, kun äiti jumpatessaan laskee toistoja. Yhdestä kymmeneen laskiessa vauvan into nousee ja nousee - kympin kohdalla jo kiljutaan riemusta. 

alkaa aina hymyillä, kun lauletaan "pienen pieni veturi".

on ymmärtänyt koiran olemassaolon ja yrittää kovasti silittää koiraa. Saattaa myös nauraa, jos koira katsoo päin.

 

Niin älyttömän iloinen ja aurinkoinen tuo vauva on, että jopa pahimmassa väsymyksessä ja harmistuksessa, se saa meidät nauramaan ja hyvälle tuulelle. Ei sillä, olisi se ihan yhtä rakas, vaikka ei aina olisikaan kihertämässä. 

Vauvan malja!

(kuva on oikeasti otettu jo alkuviikosta. Mies kävi töidensä jälkeen kaupassa ja osti mulle piristykseksi pari vastaavaa limonaadia. Ihana mies, puspus!)

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Meillä eletään ilmeisesti täysillä neljän kuukauden (yö)hulinoita ja äiti-ihmisellä alkaa väsymys olla sitä luokkaa, että huhheijaa. 

Ensinnäkin iltaisin nukahtamisesta on tullut tuntien missio. Typy nukahtaa suloisen näköisenä pinnasänkyyn tuttuun tapaan klo 20-21 välimaastossa. Siihen tuttuus sitten loppuukin. 

Kahtena iltana yritettiin mennä miehen kanssa saunaan, mutta viimeistään sillä hetkellä, kun ensimmäinen kauhallinen vettä sihahtaa kiukaalle, alkaa itkuhälyttimessä vilkkua siniset valot ja pieni, surullinen kitinä täyttää suihkuhuoneen. Tullaan, tullaan pikkuinen. 

Kun nukahtamis-heräily-hyppelyä on tehty neljä tai viisi kertaa, jää vauva yöunilleen. 

Ensimmäinen unipätkä on parhaimmillaan ollut meillä 8 tai 9 tuntia. Nyt se on parhaimmillaan kolme (3) tuntia. Ja siitä osa menee siihen, että äiti syö iltapalaa, pesee hampaat ja ehkä jopa näkee aviomiestään. Ehdin siis nukkua noin 1-2 tuntia. 

Nyt kahtena yönä tähän ”yöksi” kutsuttuun leikkiin on tullut uusi sääntö. Sen säännön nimi on ”ensimmäisen unipätkän jälkeen on valvottava vähintään kaksi tuntia”. Eli noin klo 01-03 vietetään öisin ää-ää-ää, wäh-wäh-gäh ääniä pitämällä ja käsillä ja jaloilla kovasti viuhtoen. Jokainen pinnasänkyyn lasku aiheuttaa itkun, vieressäkään ei sen enempää nukuta. Aika tarkkaan minuutilleen kahden tunnin kuluttua bebe muistaa, että ainiin, on yö, ja simahtaa. Äidin aivot ei valitettavasti toimi samalla taajuudella ja esimerkiksi viime yönä tähän päälle valvoin vielä extra tunnin. 

Tässä kohtaa voi pitää pienen yhteenlaskun. Pohjalla on 1-2 tuntia unta ja kello on neljä aamuyöllä. Jepjep. (eikä nyt yhtään niin ”kiva” jepjep kuin huippuviihde TIS maailmassa)

Yöllisistä seikkailuistaan huolimatta pieni kullannuppu herää tuttuun tapaan viimeistään seitsemältä ja yleensä sitä ennen on vielä toinen syöttö. 

Juu, vähän väsyttää. 

No äkkiäkös sitä voisi ajatella, että kannattaisi varmaan alkaa nukkua äidinkin niitä päiväunia. Kaunis ajatus, sinänsä, paitsi että vauvan pisimmät päikkärit on nykyään 45 minuuttia ja loput vartin mittaisia. Vielä kuukausi sitten kaikki päikkärit oli 1-3 tuntia.

Kivoja nä vaiheet. Imetyksen tuen nettisivuilla sanotaan ”Toisilla vaihe menee huomaamattomammin ja nopeammin ohitse, toisilla taas vaihe on voimakas ja kestää pitkään tai jää päälle.” Nyt sit niitä peukkuja pystyyn, että ei jäis päälle :F

Tosin, luin viime yönä vauvan syödessä blogia lapsettomuudesta ja huomasin rutistavani vauvaa sylissä tiukemmin. Jälleen, vaikka kuinka väsyttää ja sen takia ehkä vähän ottaa päähän, tiedän olevani niin mielettömän onnekas. Se on hyvä pitää mielessä yön pimeinä tunteina. 

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Voihan pärskivä mopsi sentään; pyyhin juuri (kuitenkin hankitun) tietokoneen näytöltä mopsin sylkeä. Ja tietty ainoa tähän soveltunut väline lähettyvillä oli vauvan puklurätti. Namnam. Täytyy varmaan vaan hyväksyä, että niin tietokoneet, sohva, sänky kuin mikä tahansa muukin esine tai huonekalu, on joko koiran tai vauvan kuolassa nyt ja tulevaisuudessa.  

Mutta juu. Istun parhaillaan mökin pihalla auringossa. Koira siirtyi nuolemaan paljaita sääriäni. Vauva nukkuu lähellä varjossa, rattaiden tuuletusluukku auki. Miehellä alkaa mennä hermo siihen, että joka käänteessä hihkun koko ajan vihreämmäksi muuttuvan luonnon ihanuudesta ja hehkutan aurinkoisia ja lämpimiä päiviä. Taitaa olla täälläkin jo kolmas kerta, kun hekumoin kyseistä asiaa, mutta onhan se nyt sen arvoista. Ja voi olla, että seuraavat lämpimät päivät nähdään vasta joskus loppukesästä, jos silloinkaan. 

Tänään saamme vieraaksi mun äidin, joka saa nauttia vauvaterapiasta samalla, kun me kokkaillaan äipälle ruokaa äitienpäivän kunniaksi. Tiedän olevani todella onnekkaassa asemassa, kun äitienpäivänä on paljon muistettavia. On oma äiti, äidinäiti ja miehenkin äiti. Tänä vuonna huomaan kuitenkin olevani vähän itsekäs. Äitienpäivänä nimittäin on myös uusi äiti kuvioissa - minä.

Tiedän, että oma äitiys ei millään tavalla vähennä näiden muiden äitien asemaa elämässäni, ennemminkin päinvastoin, se on suhteita oikeastaan vain lähentänyt. Tapaanhan esimerkiksi omaa äitiäni nykyään useamman kerran viikossa. 

Silti huomaan, että varsinaisen äitienpäivän haluaisin viettää ihan vain tän oman pienen perheen kesken. En odota lahjoja tai aamiaisia vuoteeseen, vaan ihan vaan sitä, että voidaan viettää päivä yhdessä. Varsinkin, kun tiedän, että sen jälkeen mies onkin seuraavat kolme päivää yli 12 tuntia/päivä töissä. Ja onhan tämä mulle ensimmäinen äitienpäivä tässä elämäntilanteessa, joten ehkä tämän itsekkyyden itseltäni hyväksyn.

Lapsuudessa meidän perheen äitienpäiviin kuului aina sellaisia aika perinteisiä juttuja. Hihkuen äitiä sängystä herättämään valkovuokkokimpun, korttien sekä lahjojen kera. Isä osti pitkään äidille joka vuosi sellaisen ruukussa olevan ruusun, joka tosin taisi aikalailla joka vuosi kuolla ennen kuin se saatiin aikaiseksi istuttaa ulos. Viimevuosina ei olla sinne sänkyyn asti rynnistetty, mutta yleensä kyllä menty (työvuorojen puitteissa) poimimaan valkovuokot ja muistamaan lahjoilla. Tänäkin vuonna lahjat on hankittu, mutta valkovuokkoja en taida nyt mistään löytää, kun en mökiltä tiedä kätköjä. Höh! 

Nyt rattaissa alkoi heilua pieni käsi, joten keskityn äiteilemään. 

Kivaa (ja aurinkoista, lämmintä, ihanan keväistä) äitienpäivää kaikille!

 

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Täällä on viimeisen muutaman päivän sisään käynyt n. 1600 eri "käyttäjää". Tuntuu lievästi sanottuna k ä s i t t ä m ä t t ö m ä l t ä. Jos yritän ajatella näitä 1600 ihmistä vaikka samaan tilaan, alkaa ehkä vähän heikottaa. 

Olen saanut jonkun verran viestejä käsiteltyyn teemaan liittyen ja jokaisesta niistä haluan kiittää. On myös ihan mahtavaa kuulla, että kertomalla omasta kokemuksestani, olen voinut olla jollekin toiselle avuksi tai tueksi. Että mun kokemuksen kautta, jonkun toisen oma kokemus on tuntunut ymmärrettävämmältä ja jotenkin siedettävämmältä. Tai tarina ihan vain on koskettanut ja herättänyt ajatuksia. Se myös palkitsee itseä siitä, että uskalsin julkaista nämä tekstit. Se ei meinaa ollut helppoa, eikä itseasiassa ole vieläkään. Niin terävät kynnet pelolla on, että se roikkuu lihassa kiinni vaikka kuinka yrittää karistella. 

Tein nyt vielä sen verran jatkoa asialle, että loin blogille oman sähköpostiosoitteen. Voi olla, että sinne ei ikinä tule yhtään viestiä.

Mutta, jos siellä joku tämän päätyy lukemaan ja haluaa kommentoida, jakaa tai vaikka vaan kiroilla, niin antaa palaa. Olisin myös ihan todella kiitollinen, jos joku vinkkaisi mitä kautta tänne alunperin päätyi, koska en tiedä yhtään missä teksti on jaettu.

koivunoksaankorkealle@gmail.com

Jos joku uskaltaa jotain lähettää, niin totta kai täydellä luottamuksella. 

--------------------------------------------------------------------------------------

Noniin, nyt palaan taas maanpinnalle ja lakkaan kuvittelemasta liikoja! 

Essin kanssa juteltiin porkkanasoseista ym. kirjoittelusta ja siitä, että tällaisen hetkellisen "julkisuuden" takia tuntuu jopa vähän hankalalta jatkaa samalla liirumlaarum-elämä-on-aurinkoista-pullamössöä -linjalla. Toisaalta todettiin, että on myös ihan äärimmäisen ihanaa, että siitä voi kirjoittaa. Että se todella on sitä arkea missä elää. 

Tänään taas aurinko tosiaan paistaa ja olen nukkunut pitkästä aikaa jopa yli seitsemän tuntia. Hassua, miten kolmen tunnin yhtäkestoisen unipätkän jälkeen tuntui jo siltä, kuin olisi muka pidempäänkin nukkunut. Jääkaapissa kuitenkin odottaa ensimmäinen kesäkurpitsa-sose, joten eiköhän taas kohta saa heräillä noin tunnin välein kuuntelemaan sitä eräänlaista konserttia. Mikäli kesäkurpitsan seuraukset ovat yhä samanlaiset, voi olla, että sosehommat jäävät tauolle. Toisaalta uskon myös, että neljän kuukauden hulinoilla on osansa huonoihin öihin, eikä siinä sitten kyllä soseiden jättäminen pakastimeen odottamaan auta. 

Eilen oli myös huippu kiva päivä, kun juhlistettiin pienellä porukalla miehen valmistumista ja lähestyviä syntymäpäiviä. Olen niin huippu ylpeä ja kiitollinen tuosta ihanasta miehestä, että halusin vähän hemmotella ja yllättää. 

Eilen se tosiaan sai eteensä isomman kirjekuoren, missä oli sisällä pieni ohjeistus ja pienempiä kirjekuoria. Ohjeistuksen mukaan miehen piti pukeutua melko siististi ja lähteä sitten kohti kaupunkia. Pitkin matkaa se sai availla lisää kuoria. Ohjeet jatkuivat niin, että mies kävi kukkakaupassa noutamassa meidän nimellä varauksessa olleen kukkakimpun ja palasi sen kanssa sitten kotiin (hehe, mies hetken ajatteli, että olin lähettänyt se näin hakemaan mulle kukkia - vinkkinä, että niitä voisi tuoda enemmän :--D).

Kotipihalla olikin sitten yllärinä miehen perhettä, joiden kanssa kilisteltiin ja herkuteltiin auringon helliessä (ja polttaessa ainakin mun olkapääni hienosti). Tässä oli sen verran tuplahuiputus, että kukkakimppu ojennettiin anopille sunnuntaina olevan äitienpäivän kunniaksi. 

On kyllä ihanaa, että omakin perhe on tällä tavalla laajentunut avioliiton myötä. 

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Olin super otettu, kun Kaikki anteeksi -kirjan kirjoittaja Laura Manninen jakoi facebook sivullaan linkin edelliseen postaukseeni. Myös se, että myös muut ovat sen jälkeen tykänneet ja jakaneet tekstiä facessa tuntui ihmeelliseltä ja hämmentävältä. Jopa vähän pelottavalta, mutta sille tunteelle en haluaisi antaa valtaa, pelännyt olen tarpeeksi. Aihe on selvästi sellainen mikä puhututtaa ja pohdituttaa. 

Hyvä niin, siitä tulisikin puhua!

Itsellänikin olisi aiheesta edelleen vaikka mitä sanottavaa ja kerrottavaa. Kamalia omakohtaisia esimerkkejä ja muistoja on ihan liikaa - kunpa ei olisi. 

En kuitenkaan halua jäädä aiheeseen pyörimään tai vellomaan. Tiedän, että tässä kohtaa, jos annan sille pikkusormen, se vie kyllä koko käden. Kirjallisuudesta muistan narsistin koukun rinnalla kulkeneen ”vihan koukku” -termin - tiedän, että muistelemalla kokemiani vääryyksiä liikaa, voin jäädä siihen koukkuun sätkimään.

Viha on niin raskasta ihmiselle, että sitä en enää halua. En halua käydä päässäni kuvitteellisia keskusteluja eksäni tai hänen vanhempiensa kanssa (jotka btw mun pakoni jälkeen, kun yritin pyytää heiltä apua, kertoivat olevansa huolissaan mun mielenterveydestä ja mun väkivaltaisuudesta. Juu, kiitos, aivan.. niinhän päin se olikin), miettiä kuinka epäreilua kaikki on tai manata sitä, että miten en potkaissut mokomaa ihmishirviötä ovesta heti, kun se väläytti hampaitaan. 

Paras ”kosto” on kuitenkin unohtaa, päästää irti ja jatkaa eteenpäin. Eli, se siitä, tervemenoa! (Vaikka vähän tuntuu hassulta alkaa taas kirjoitella vauvakuplan porkkanasosepieruista :D)

Olenkin viime päivät viettänyt perheen kanssa mökillä. Aurinko ja lämpö ovat hellineet, meri kimaltanut, puut ja pensaat vauhdilla muuttuneet kohti sitä ihanaa keväistä hennonvihreää (heh, viimeinen viittaus em. kirjan suuntaan). Olen sylitellyt vauvaa, käynyt pitkiä keskusteluja (muidenkin kuin vauvan kanssa), kippistellyt kesälle ja uusille aluille, haravoinut vihreää nurmea esiin, ihmetellyt vauvan kanssa maasta esiin puskevia kukkia, kuunnellut käen kukkumista, nukkunut naurettavan huonosti, bongaillut peuroja (3kpl), siivonnut vanhaa mökkiä, tehnyt kesäkauden ensimmäiset grillivartaat ja halaillut paljon rakkaita. (Niin, ja nyppinyt valehtelematta yli 30 punkkia vaeltamasta koirista, mutta sitä en halua ajatella edes tai alkaa kaikkialta kutittaa, hyi olkoon.)

Aiemmin edessä oleva kesä vähän pelotti; asumme suuren osan kesästä mökillä miehen töiden takia. Mulla, vauvalla ja koiralla on edessä pitkiä päiviä ylhäiseessä yksinhäisyydessä yhdessä. Nyt se tuntuu aika ihanalta ajatukselta. Vauvan nukkuessa päikkäreitä kuistilla vaunuissa, oli ihana tassutella aurinkoon paljain varpain, kahvikuppi kädessä. 

Tästä tulee ihana kesä. 

 

Ps. Sen haluan vielä sanoa, että lukuunottamatta äidin tuota yhtä kommenttia, ni muuten hän oli koko ajan tukena. Kuunteli mun pahan olon oksentamiset, puhui puhui ja puhui asioita mun kanssa läpi silloinkin, kun tuntui että muut ehkä alkoivat väsyä, lohdutti, ruokki ja tarjosi turvapaikan, kun mun koti oli vallattuna. Äidit ja varsinkin mun <3 

Pps. Ja säälinhän mä tavallaan itsekin sitä mun eksää. Kuten aiemman kirjoituksen kommenteissa totesin, eihän se tule tai pysty koskaan olemaan aidosti onnellinen.

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Pienen itseni keräilyn jälkeen luin Laura Mannisen Kaikki anteeksi -kirjan ahmimalla. Vauva-arjessa kirjan ahmiminen ei varsinaisesti ole kovin yksinkertaista, mutta jostain se aika vaan löytyi. 

Kirja kertoo tutun tarinan. Hurmaavasta miehestä, joka valloittaa naisen ja tämän lähipiirin, kunnes todellisuus paljastuu - ensin naiselle ja sitten ajan myötä myös onneksi lähipiirille.

Otin pari päivää sitten aiheeseen lyhyesti kantaa myös instastoryn puolella ja sain ihania ja kannustavia viestejä. Yksi kaveri kertoi, että muistaa aina kuinka kurja olo sille tuli, kun kokemukseni jälkeen mun oli pakko nukkua sen asunnossa ulko-oven puolella - ihan jotta pakeneminen tarpeen vaatiessa olisi mahdollista. 

Välillä koen todella voimakasta tarvetta puhua tästä aiheesta ja tuoda sitä enemmän esille. En ehkä itseni kautta vaan ylipäätään. Kuten myös Manninen kirjansa epilogissa toteaa, Suomessa n. 30 % naisista on kohdannut parisuhdeväkivaltaa. 30 %! Kuinka monta tiedät?

Ajattelin että tämä aihe on omalta osaltani käsitelty yhdellä postauksella. Tiedän, että ennen kaikkea mun rakas, ihana, vahva ja ymmärtäväinen mieheni olisi toivonut sitä. Se niin kovasti haluaisi ottaa sen kokemuksen multa pois, pyyhkiä sen kokonaan maailmasta. Se ei halua antaa sille liian suurta otetta ja kokee mun eksän aina voittavan jotain, jos aiheesta puhutaan.

Olisihan se ihanaa, pyyhkiä se olemattomiin. Mutta toisaalta luulen, että ilman sitä en olisi samanlainen kuin nykyään. Ei mulla olisi ehkä yhtä voimakkaita mielipiteitä, en ehkä olisi jossain asioissa niin ehdoton, olisin ehkä jotenkin pehmeämpi ja herkempi, naiivimpikin. En olisi niin vahva. Enää en kurki olkani yli ennen kotioven avaamista, uskallan sulkea silmäni suihkussa ja luotan nykyiseen mieheeni täysin siinä, että se ei ikinä satuttaisi mua. (Sen sijaan en vieläkään pysty pitämään whatsappissa päällä toimintoa, joka näyttää milloin olen viimeksi ollut paikalla ja vieläkin hätkähdän jokaista tietynlaista autoa, kun kadulla tulee vastaan.)

Lukukokemus kaiveli muistista vanhoja kohtauksia. Välillä jopa vähän nauratti. Ei siksi, että tarina ja tapahtumat olisivat olleet hauskoja, vaan koska ne kuulostivat välillä niin samperin tutuilta. Huomasin eläväni uudestaan läpi asioita, jotka olin unohtanut tai ainakin hyvin tehokkaasti siirtänyt pois mielestä.

Muistan miten yhtenä yönä mut kipattiin petauspatjan kanssa lattialle, koska mies ei halunnut lopettaa riitaa, mitä yritin nukkumaan menolla karata. Mies juoksi ympäri asuntoa laittamassa kaikki valot päälle, joita yritin sen perässä sammuttaa. Erehdyin väsyneenä nauramaan tilanteen koomisuutta. En nauranut uudestaan, jatkossa osasin maata paikallani siihen mihin mut oli tiputettu. 

Muistan miehen hädän, kun huomasin mun olkapäässäni olevan täysin selvärajaisen pyöreän mustelman, mikä oli tullut siitä, kun mies nosti mua kylpyhuoneessa päästä ja jysäytti seinässä olevaan pyyhekoukkuun. Yleensä mies onnistui olemaan jättämättä jälkiä. 

Muistan, miten mies suuttui, kun julkaisin mökiltä koirastani kuvan - kutsuin kuulemma miehiä mökille panemaan, kun kerroin olevani koiran kanssa kaksin mökillä (mihin mies oli mut halunnut väkisin viedä, koska ei halunnut mun menevän kaupungissa oleville festareille). 

Muistan miten mies uhkaili lähtemisellä, pakkasi suurieleisesti tavaroitaan. Pakkasi mun puhelimen ja tabletin, uhaten jättää mut yksin keskelle maaseutua.

Muistan miten kaikki ei uskoneet mua, kun aiheesta puhuin. Muistan, kun äiti kerran sanoi miehen jopa vähän säälittävän sitä, kun se tuli turvaksi, kun hain mun asunnosta jotain unohtamiani tavaroita. Mies näytti kuulemma surulliselta. 

Muistan, miten työterveyspsykologi sanoi, että mun täytyy todella ymmärtää, että mies voi oikeasti tappaa mut. 

Kirjan myötä totesin myös, että en tiedä yhtään missä mun koira oli tilanteiden aikana. Uskon vahvasti, että kuten kirjan Sopu, myös mun rakas ruttunaamani osasi paeta. Tehdä itsensä pieneksi ja huomaamattomaksi, kuten emäntänsäkin oppi. Aistimaan päivän tunnelman ja suunnan jo siitä, miten mies avasi ulko-oven lukon. 

Huh. 

Se on varmaa, että pidän huolen siitä, että mun lapseni ei joudu tällaisen kanssa elämään, toisin kuin kirjan lapset. Onneksi mun pienellä vauvalla on maailman paras isä. Ja haluan uskoa, että vahva äiti.

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Argh, mun kirjoittelut jumittaa monestakin syystä. Ensinnäkin ärsyttää, että täällä tehdyn kuvapäivityksen myötä en saa enää lisättyä kuvia puhelimelta tai tabletilta. Mun tietokone puolestaan sanoi sopimuksensa irti alkuvuodesta, samaan aikaan mun vanhan tabletin kanssa. Uuden tabletin ja puhelimen hankin tässä kevään mittaan, mutta en kestä, että pitäisi uusi tietokonekin hankkia! Eikä ehkä kestä lompakkokaan, varsinkaan samaan aikaan asuntoilmoitusten selailun kanssa.

Toiseksi vauvan syömiset, jotka tähän mennessä on ollut hyvää kirjoitusaikaa vauvan syödessä silmät kiinni, on muuttuneet erilaisiksi. Nykyään on ihan tavallista, että tyyppi mussuttelee keskittyneenä ateriansa kimpussa, sit yhtäkkiä päästää kauhealla vauhdilla irti rinnasta, kääntyy tuijottamaan mua suu auki ja sitten naamalle leviää maailman aurinkoisin hymy, kun vauva huomaa munkin katsovan häntä. Toinen on niin hoopon onnellisen näköinen meidän katseiden kohdatessa, että en kestä! Oonkin sen takia pyrkinyt siihen, että sillon en puhelimeen koske, vaan oon vauvalle läsnä. 

Mutta juu, arki on pyörähtänyt taas kivasti vauhtiin vapun jäljiltä, vaikka onkin ihan älytöntä, että on toukokuu! Ihan kohta kesä on täällä ja vauvavuodesta on puolet jo takana! Okei, ehkä nyt taas hyvä vähän jarrutella ja muistaa, että vesseli ei ole vielä viittäkään kuukautta. On tässä vielä siis vauvavuotta (onneksi) jäljellä. 

Ollaan ehkä muutenkin vähän vapun jälkeen jarruteltu tai ainakin yritetty rauhoittaa tahtia. Meillä huomaa tytöstä myös, jos useampana päivänä kyläillään monessa paikassa ja päiväunirytmi sen seurauksena menee vähän sekaisin. Okei, ollaan kyllä jatkettu tämä viikko kyläily linjalla, mutta yritetty sentään pitää vauvan rytmistä samalla kiinni. 

Oon vähän jopa häkeltynyt siitä, että meille on oikeasti onnistunut muodostumaan eräänlainen päivärytmi! Elämä on yhtäkkiä ainakin vähän helpommin ennakoitavissa ja suunniteltavissa. Tai ainakin joinakin päivinä kuvittelen niin. ”Pieni” liukuma tässä päivärytmissä nimittäin on, kun aamuisin heräämisaika vaihtelee viidestä seitsemään ja päiväunienkin kestot vaihtelevat yhdestä tunnista kolmeen (eli käytännössä herääminen on klo 5, 6 tai 7, ekat päiväunet alkavat kaksi tuntia heräämisestä eli klo 7, 8 tai 9. Niiltä herätään 1-3 tuntia myöhemmin eli mitä vain klo 8-12. Ihan selkeä rytmi, eikö?) Ja niitä kolmen tunnin päikkäreitä nukutaan tietenkin aina silloin, kun pitäisi lähteä johonkin.. Rytmin myötä onkin tullut juuri tuo haaste, että jos se menee sekaisin, on vauvakin selvästi vähän sekaisin ja kärttyinen. Toisaalta - turha sitä varmaan taas liikaa mihinkään on tottua, kun joku vaihe se taas kuitenkin on :--D

Noniin, se siitä aikalailla turhasta löpinästä. Pääpointit tässä postauksessa: teknologia tökkii ja vauva on kaikkine rytmeineen tai rytmittömyyksineen yhä super ihana! Toivottavasti lähi-öinä saisin vähän nukuttua (voi päärynäsose, minkä sinäkin teit) niin ehkä seuraavalla kerralla ajatuskin kulkee paremmin! 

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Olipa puhdistavaa julkaista tuo eilinen! 

Se ehkä myös osaltaan selittää miksi täälläkin usein on niin vaaleanpunaista höttöä. Oltuani pitkään ”pimeydessä” ja elämän tuntuessa niin harmaalta ja mahdottomalta, olen sen jälkeen tietoisesti yrittänyt keskittyä positiiviseen. 

Välillä se on meinannut sitä, että ihan konkreettisesti pidän positiivisuus päiväkirjaa, mihin yritän päivittäin kirjoittaa vaikka 5 kivaa juttua joka päivältä, toisinaan vaan sitä, että otan huumaa pienistäkin asioista. 

Elämä on meinaa oikeasti todella ihanaa ja kivaa, kun keskittyy pitämään oman asenteen positiivisena. Totta kai masennukset ym. ovat oma lukunsa, enkä väheksy niitä yhtään. Mutta esimerkiksi sateisen päivän saa käännettyä voitokseen värikkäällä sadetakilla, villasukilla kumisaappaissa tai keittämällä kupin teetä sohvan nurkkaan siemailtavaksi. 

Tänään juhlitaan vappua tavallaan vauvan ehdoilla. Ei lähdetä lakitukseen tungeksimaan, ei valvota yömyöhään tai remuta baarissa tai puistoissa, vaan mun sisko ja ihana naapurissa asuva ystäväpariskunta tulee meidän kanssa pihalle grillailemaan. Ruokalistalla on peuraa, parsaa, herkkusieniä, munakoisopestorullia, salaattia, vuohenjuustoa ja tietty munkkeja ja simaa! Meillä on värikäs pöytäliina, ilmapalloja ja serpentiiniä (pidettävä kaukana vauvan näpeistä..) ja ennen kaikkea just se positiivinen asenne! 

Ihanaa, aurinkoista vappua! 

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Hypätään vähän kauemmas vauvamaailmasta. Hyvinkin kauas itse asiassa. Mulla on pyörinyt jonkun aikaa jo mielessä, että kirjoitanko tästä aiheesta tänne. Aihe on sellainen mistä koen, että on tärkeä puhua, vaikka se ei missään nimessä ole helppoa. 

Pelottaa ja hävettää. 

Kun on elänyt peläten ja jatkuvasti jännittyneenä, sitä jää tietynlainen pelkotila päälle. Tai ainakin kyky pelätä pahinta, koska tavallaan on sen pahimman kokenut. 

Kun muutama vuosi sitten jätin henkistä ja fyysistä väkivaltaa käyttäneen avomieheni, jouduin keräämään tavarani hädissäni ja salaa, keskellä toisen työpäivää. Lähtemään pois asunnostani, mihin se oli muuttanut mun luo. Edellisenä iltana olin itkenyt, että tä ei voi jatkua näin ja se oli kylmästi uhannut rikkoa kaikki mulle tärkeät esineet ja tavarat, jos lähden - tai oikeastaan, jos ihan tarkkoja ollaan, se oli sanonut, että ei voi luvata, että ei rikkoisi niitä. Tarkalla sanojen valinnalla tilanne oli taas käännetty niin, että minä olin hullu ja vainoharhainen, kun kuvittelin, että se jotain muka olisi rikkonut. Jos olisi rikkonut, se olisi varmaan sanonut, että ainakin oli varoittanut. Asunnosta se ei suostunut muuttamaan pois, eikä vuokrasopimusta irtisanomaan, ennen kuin haastemiehet toimittivat irtisanomisilmoituksen (mitä se ei suostunut allekirjoittamaan) sen työpaikalle - mun yli 80 vuotias isoäitini oli meidän vuokranantaja ja asunnon omistaja. 

Aiheesta puhumalla pelkään kai edelleen, että aiheutan jotain lisäongelmia ja kutsun vanhat haamut kiusaamaan. 

Asiasta kertominen hävettää. Miten siinä kävi niin, että muka ihan fiksukin, itsenäinen ja vahvakin naisenalku, joka vieläpä on opiskellut persoonallisuushäiriöitä ja parisuhdeväkivaltaa, löytää itsensä suhteesta, jossa kaikki tekeminen on vahvasti kontrolloitua ja oma koskemattomuus ei ole turvattu. Miten en lähtenyt siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran lensin maahan, tai edes siinä kohtaa, kun taas yhden ilmalennon kokeneena, havahduin lattialta tajunnan menettämisen jälkeen, verta vuotaen? Miten suostuin siihen, että joku toinen saneli kaiken siitä lähtien miten pukeudun, siihen, että mitä saan tehdä ja ketä nähdä? Se valvoi mun suihkussa käymiset seisomalla itse vaatteet päällä vieressä, vahti mun sometilejä etten julkaissut mitään mikä ei liittynyt siihen, haki ja vei mut töihin autolla, vaikka matkaa olisi ollut pyörällä vain viisi minuuttia ja vaikka mitä muuta. Nykyään sitä on välillä itsekin vaikea ymmärtää, ennen sitä suhdetta en olisi ikinä uskonut sellaiseen joutuvani ja jopa jääväni siihen - mutta siinä hetkessä vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. 

 

(tä paska toimii ihan päin helvettiä -viesti liittyen siihen, että mun whatsapp ei toiminut, millä yritin hädissäni selittää, että vaikka olin ollut wa:issa paikalla, en välttämättä pystynyt lähettämään viestiä)

Väkivaltaa, niin henkistä kuin fyysistä, sisältävässä suhteessa sitä näköalat kapenee. On niin maahan lytätty, että tuntuu siltä ettei ylös nouseminen ole mahdollista ja muutenkin on umpikujassa. Mulle oli useamman kuukauden ajan hoettu, että kuka mua muka uskoisi, jos jollekin näitä ”keksimiäni satuja” kertoisin. Mulle kerrottiin sen perheen poliisitutuista, joihin on hyvät suhteet, eli poliisille olisi ainakin ihan turha mennä. Ja ennen kaikkea mulle oli uskoteltu, että oon kuvitellut kaiken tai vähintään ymmärtänyt väärin. Ja sen mitä se ei voinut kieltää tai selittää pois, olin kyllä omalla toiminnallani ansainnut ja itse itselleni aiheuttanut. 

Mitkä olisi mun neuvot ihmiselle, joka itse on tai jonka läheinen mahdollisesti on (koska jos on, sitä tuskin tiedät, voit vain epäillä) tällaisessa suhteessa? Mikä mua siitä lähtemisessä auttoi?

Ensinnäkin ymmärsin, että mulla ei oo sen ihmisen kanssa tulevaisuutta. Mietin esimerkiksi lasten hankkimista ja totesin, että en ikinä voisi tehdä lasta sellaisen miehen kanssa, joka saattaisi käydä siihen lapseenkin käsiksi, kuten käy muhun. Jälkeenpäin olen kuullut, että väkivalta voi parisuhteessa jopa lisääntyä, jos nainen tulee raskaaksi. 

Ymmärsin, että tyyppi ei muutu, vaikka lupaa kuun ja tähdet taivaalta. Suhteen aikana jo tilanne oli jatkuvaa vuoristorataa; välillä sitä kamalaa, mutta vastapainona myös äärettömän ja epätodellisen ihanaa - lopulta vaan ymmärsin, että se kamala tulee aina takaisin ja ihana oli juuri niin epätodellista kuin miltä se vaikuttikin. Sain myös tietää, etten ollut ensimmäinen sen saman kohtelun kokeneista kyseisen tyypin kohdalla. Enkä varmasti ollut viimeinenkään, pikkulinnut laulaa kaupungilla, että myös nykyinen tyttöystävä saa vastaavaa käsittelyä. 

”Asiantuntijoiden mukaan väkivaltaisissa suhteissa on tyypillistä, että pahoinpitelijä ja uhri viettävät väkivallan jälkeen eräänlaista ”kuherruskuukautta”, jonka aikana pahoinpitelijä-osapuoli yrittää hyvittää tekonsa eri tavoin ja saa usein väkivallan uhrin taivutelluksi jatkamaan suhdetta. Kun jakso on ohi, väkivaltainen osapuoli saattaa toistaa aiemmat tekonsa.” (https://m.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/200903059191419_lz.shtml lähdekritiikki: juu, Iltalehti, mutta tottahan tuo on)

Mulle konkreettinen käännekohta oli, kun yhtenä lauantaina olin kaverin kanssa kahvilla. Kädet tärisi ja vilkuilin ympärilleni, koska mulle oli kotona vahvasti annettu ymmärtää, että naispuoleisenkin kaverin kanssa kahville meneminen on miestä kohtaan epäkunnioittavaa, koska ”naiset puhuu keskenään paskaa. Jos puhut paskaa olet epäluotettava, etkä kunnioita”. Epäkunnioittavasti toimimisen seuraukset oli aina ikävät ja sitä varten olinkin jo kuukausia karsinut kavereiden näkemisen täyteen minimiin ja vaikka väittänyt olevani flunssassa - se tuntui helpommalta kuin miehen kylmyys ja kosto. Teen läikkyessä kupista käsien tärinän takia, jotain napsahti mun sisällä. Kerroin kaverille millaisessa suhteessa oikeasti elän. Puhuin kai jonkin aikaa, en ihan tarkkaan muista, mutta kun katsoin ylös, pyyhki mun kaveri kyyneleitä. ”Toi on ihan kamalaa, ei tollasta saa olla”, oli se lause mikä mut vapautti. Maanantaina menin lääkäriin, joka kirjoitti mulle sairaslomaa ja löydettyään verta mun korvasta, käski mun mennä kotiin ja pakata tavarani, välittömästi. 

Myös lähdettyäni suhteesta, siitä häpeästä huolimatta puhuminen auttoi. Ihan jo sen takia, että sai oksentaa sitä pahaa oloa ulos, mutta myös siksi, että näki ympärillä olevan ihmisiä, jotka välittää. Ja näki niiden reaktioista, että se miten mua oli kohdeltu, ei todellakaan ollut oikein. Ymmärsin, että syy ei ollut mun tai mussa. Ja lisäksi, kerrottua ei voinut ottaa takaisin. Tuntuu typerältä sanoa, mutta koska asiasta kertomista suurempi häpeä olisi ollut se, että kerrottuani miten kamala se oli ollut, olisin palannut sen tyypin luo - joten en palannut. 

Se nimittäin yritti kyllä saada mut takas. Oli kukkia, rakkauskirje, lirkutusta, lupauksia terapiaan menosta, kuulemma hirveä halu muuttua. Yhtäkkiä se myönsi toimineensa väärin ja kasvokkain myönsi mitä oli tehnyt, viesteillä tietenkään ikinä ei. Yli puoli vuotta se aina välillä ilmestyi jostain, oli mun lempi paikoissa kaupunkia; esimerkiksi kirjastossa, jossa se ei koskaan ennen käynyt (”kirjastot on köyhille” ja ”naiset lukee kirjoja, koska ne on tyytymättömiä elämäänsä. Jos luet, olet siis tyytymätön, eli et kunnioita mua tai meidän suhdetta” tais olla selitykset suhteen aikana) ynnä muuta. Jo pelkän asuntoon liittyvän sotkun takia (se muutti pois sinä viimeisenä päivänä kun sen lain mukaan oli pakko) se pyöri ihan liian lähellä mun elämää useamman kuukauden. Olin niin huteralla pohjalla itsenäisyyteni kanssa, että olisin jopa halunnut uskoa sitä. Ihan jo sen takia, että jos sen selitykset olis ollut totta, ja se että olin vaan ”mielessäni leiponut kaiken pahemmaksi kuin se oli” ja ymmärtänyt väärin.. no sittenhän en aiemmin olisi ollut niin tyhmä, kun sen kanssa olin ylipäätään ollut. Olisi melkein ollut helpompaa ajatella, että olin kuvitellut ne kamaluudet, kuin myöntää itselleen, että niistä oikeasti tapahtuneista asioista huolimatta olin siinä suhteessa niinkin kauan pysynyt. Nyt en voi muuta kuin kiittää ties mitä jumalia, luojia ja ennen kaikkea itseäni, siitä, että käänsin selkäni ja kävelin pois. 

Mutta se näissä tyypeissä ja suhteissa on kamalaa, että jos sulla on esimerkiksi kaveri sellaisessa suhteessa, siitä ei pysty irtautumaan ennen kuin on oikeasti itse valmis. Jos kaverit alkaa esittää siitä kontrolloivasta, jotenkin niskavillat pystyyn nostavasta tyypistä kritiikkiä, ne varmaan huomaa pian, että niiden kaveri on kadonnut vain enemmän siihen suhteeseen. Itse olin pitänyt suhteen todellisen luonteen visusti salassa, eikä mun perheellä tai kavereilla ollut käsitystä siitä millaista mun elämä oli ollut. Ne oli kyllä ihmetelleet, kun peruin näkemisiä, en yhtäkkiä käynyt missään ja peruin jopa omat valmistujaiseni - mutta ne oli laittanut sen sen piikkiin, että olin hautautunut ”ihanaan” suhteeseen kuhertelemaan. 

Itse olin tässä suhteessa suhteellisen lyhyen aikaa. Kaikkien jälkisotkujen kera homma kesti vain puolitoista vuotta. Jälkensä se silti jätti, vaikka kävin asiaa läpi ihan ammattilaisen avulla ja tukiryhmässäkin. Painajaiset, luottamusongelmat, pari paniikkikohtausta ja vieläkin välillä mieleen tulevat täysin järjettömät kauhuskenaariot näin muun muassa. 

Mutta se jätti jälkeensä myös sen, että vieläkin saatan yhtäkkiä pysähtyä ulkona kävellessä. Ihan vaan pysähtyä, hengittää ja katsella ympärilleni. Nauttia auringosta tai sateesta kasvoilla. Koska voin. Koska olen vapaa. 

 

 

ps. Suhteesta oli myös se hyvä puoli, että yhtenä päivänä sen jälkeen marssin siskoni kanssa vaateliikkeeseen. Lähestyin kassalla olevaa, itselleni täysin vierasta tyttöä, jonka tiesin vain nimeltä. Varmaan hämmensin sen kysymällä oliko se kuka oli. Kerroin nimellä kuka itse olin ja huomasin sen tunnistavan nimen. Pamautin suoraan pöytään kysymyksen ”Oliko se sullekin ihan paska?” Vastaus tuli yhtä suoraan, ”joo”. Siitä alkoi ehkä muiden silmissä vähän erikoinen ystävyys. Harvoin sitä meinaa ystävystyy entisen avomiehen entisen avovaimon kanssa - varsinkaan, kun meidän suhteet saman miehen kanssa olivat olleet osittain jopa päällekkäin, kuten meille nopeasti selvisi.

Meidän tutustuessa mulle selvisi myös, että tämä nainen ei ollut mitään mitä mun ex oli väittänyt sen olevan ja samalla se, että mun ex oli just sitä mitä olin sen ajatellutkin olevan. 

Tämän uskomattoman vahvan, kauniin, herttaisen ja sydämellisen naisen tarinan pääset lukemaan täältä: https://ikkunalaudallablogi.blogspot.fi/2018/04/narsisti.html

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Meidän 7-9 tunnin unipätkiä nukkunut vauvamme on taas lähtenyt johonkin lätkimään ja vaihtunut enintään kahden (2) tunnin unia nukkuvaan, joskin vielä erittäin suloiseen, vauvahenkilöön.

Tämän äitihenkilön silmänaluset on muuttuneet niin mustiksi, että niitä ei varmaan saa peittoon millään tökötillä. Sopii hyvin yhteen kaljuuntuvan pään kanssa (koska tämä sulkasato loppuu?!).

Kahviaddiktio sen sijaan voi oikein hyvin ja pulskasti. 

Huonontuneiden yöunien takana on varmaan muuten niin hyvin alkanut porkkana-kokeilu. Vauva tajusi hämmentävän nopeasti mikä lusikka on ja mitä sillä tehdään, ja 1-2 teelusikallista porkkanamössöä katosi pieneen ahnaaseen suuhun nopeasti ja jopa pysyi siellä. 

Seurauksena oli kuitenkin yöllinen (todella musikaalisesti hieno, koska vauvamme on nero) pierukonsertti. Kivuliaalta vauva ei onneksi vaikuttanut, eikä kaasuttelemistaan edes pahemmin itkenyt, mutta hereillä se piti - niin vauvan kuin minutkin. (Haha, mistähän johtuu, että miehen unia ei tällaiset äänet häirinneet :”D)

Neuvolasta kysäisin vinkkiä, että mitä kannattaa tehdä; unohtaa kiinteät joksikin aikaa kokonaan, vaihtaa ruoka-ainetta, jatkaa samalla vai mitä. Ohjeeksi sain pitää pari päivää taukoa ja yrittää loppuviikosta vaikka kesäkurpitsalla tai päärynällä, jotka ovat vesipitoisempia. Sitä siis odotellessa. 

Harmillisesti eilinen porkkanattomuus ei ainakaan vielä yöunia parantanut, mutta ehkä ensi yönä.. 

Nyt bebe päikkäreille ja äidin ällöttävä guilty pleasure, tempparit, pyörimään! Ja ehkä vähän lisää kahvia. 

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Ah, nämä aamuhetket, kun mies lähtee nukuttamaan vauvaa rattaisiin ulos ja asunnossa kuuluu vain sohvatyynyn päällä makaavan koiran kuorsaus ja seinäkellon tikitys. Nä on ne hetket, kun oon vastuussa vain ja ainoastaan itsestäni ja siitä ehtiikö kahvi/tee kupissani kylmetä ennen kuin tajuan sitä juoda. Ah, kyllä!

Mutta juu, asiaan. (kyllä, mulla oli jopa asia mielessä! Ja jopa muistan sen! Hehe)

Aloitettiin viikonloppuna kiinteät ruoat eli oikeasti siis sosemössöt. 

Olen nyt jo tämän hyvin lyhyen äiti urani aikana huomannut, että tämä aihe - ja ylipäätään kaikki imetykseen liittyvä - herättää hirveästi tunteita. Jopa meidän hyvinkin hyväntuulinen ja -tahtoinen tammimamma faceryhmämme alkoi kuplia ja kihistä, kun siellä alettiin puhua kiinteiden aloituksesta. Toiset uskoo vahvasti sormiruokailuun, 6 kuukauden iän aloitukseen ja niin päin pois. 

Me tehtiin päätös aloittaa kiinteät nyt jo neljän kuukauden iässä ehkä etunenässä siksi, että neuvolassa suositeltiin asiaa mun allergiahistoriani takia. Oon pienenä ollut monelle eri ruoka-aineelle allerginen (mm. suklaa ja mansikat, thank god näistä allergioista olen ”parantunut”!) ja nykytutkimuksen valossa kiinteiden varhaisella ja monipuolisella aloittamisella voidaan mahdollisesti lapsen allergiariskiä pienentää. 

Ylipäätään meillä ei ehkä ole mitään hirveen voimakkaita linjauksia suuntaan tai toiseen, vaan edetään asioissa paljon fiilispohjalta ja luottaen esimerkiksi juuri neuvolaan tietolähteenä (vaikkakin edellä mainitussa faceryhmässä oon huomannut, että ihan riippuu neuvolasta mitä suositellaan..). 

Ollaan myös sitä mieltä, että koska tuota kiinteää ruokaa ei oikeasti sinne vauvan elimistöön pahemmin vielä mene, vaan se hienosti kolataan kielellä ulos, ei pienistä maisteluannoksista vauvalle haittaa ole. Ruokaa ei väkisin tungeta suuhun eikä tuputeta, vaan vauva saa rauhassa totutella asiaan ja syödä mitä syö.  Siihen, että kiinteät oikeasti on vatsan täytettä, on vielä matkaa ja imetystä on tarkoitus jatkaa toivon mukaan vielä pitkään.

Noniin, se siitä selittelystä. 

Meidän kiinteiden maistelu aloitettiin porkkanalla, joka keitettiin, soseutettiin ja lutrattiin vielä sileämmäksi, makeammaksi ja vauvalle vähän tutumman makuiseksi äidinmaidolla (ja tietty varmaan kolmeen kertaan pestiin huolellisesti ja hyvä kun ei steriloitukin). 

(”söin” on vähän suhteellinen käsite)

Miehen kanssa kinattiin hetki siitä kumpi saa ensimmäisen lusikallisen tarjota ja kumpi pitää vauvaa sylissä, mutta aika nopeasti myönsin (hurjan jalomielisesti), että toisaalta olen saanut tähän asti ruokkia vauvelin, joten on reilumpaa, että mies saa kunnian hoitaa tämän homman ensimmäistä kertaa. (Ihmettelen yhä ettei mies käyttänyt tätä korttia itse lainkaan!)

Vauva reagoi porkkanamaitomössöön kuten arvata saattaa: ”mitä hemmettiä tämä on?”, ”yritättekö myrkyttää minut?” ja ”phytyi” vilkkuivat puhekuplina sen pään päällä. Taas oikein harmittaa ettei lisäillä vauvan naamasta kuvia mihinkään, miten joku voikin olla niin ilmeikäs! 

Se mikä hommassa yllätti, oli se miten ristiriitaiselta itsestä tuntui syöttää vauvalle muutakin kuin äidinmaitoa. Free the boobs -aate otti minimaalisen askeleen eteenpäin, mutta samalla se konkretisoi sitä, että joskus tulevaisuudessa meillä ei vauvelin kanssa ole enää meidän imetyshetkiä. Jos mietin taaksepäin meidän ainamaitoakaikkialla, ainasohvallaimettämässä, olenvainmaitoautomaatti -vaiheita, on hassua miten surulliseksi ajatuksesta hetkeksi tulin. Vauvan epäuskoinen ilme ja suun hämmentynyt maiskuttelu kuitenkin karisti sen haikeuden pois. Ja porkkanan jälkeen oli hyvä syödä turvallista maitoa perään. 

Nam nam!

Ps. Vähänkö on super äiti olo, kun pakastimessa on jääpalamuotin avulla pakastettuja söpöjä porkkanasosekuutioita, joista saa näppärästi seuraaviksikin päiviksi maisteluannokset! 

Ladataan...

Pages