Kotiäidin kesäkapina

Oi ihana toukokuu! Taas ovat tulleet ne ensimmäiset kesäviikot, jolloin suomalainenkin hymyilee. Aurinko helottaa, puut puskevat hedelmällistä vihreäänsä, terassit täyttyvät lämmön humalluttamista kauniista ihmisistä, pariskunnat käyvät työpäivän jälkeen korkkaamassa Seurasaaren pussailumestat ja vaipuvat keväiseen valkkovuokkomereen vailla huolen häivää... Ja kotiäiti istuu edelleen sen saman hiekkalaatikon reunalla, missä on istunut koko talven. Plussaa on kuitenkin se, että perse ei jäädy.

Kevätsukkahousut pyörivät Kotirouvan jaloissa kuin viimeistä päivää, mutta ne terassit, joilla ystäväni istuvat flirttailemassa auringon kanssa, ovat minulle rattaineni kiellettyä aluetta. Ainoa tässä perheessä, jolla on lupa vetää pää sekaisin kesästä, on pieni seuralaiseni, ja hän tekee sen leikkipuiston karusellissa. (Toki välillä itsekin yhdyn tähän sallittuun riemuun, silloin kun vakavahenkiset vanhemmat ja puistotädit eivät kyttää.) Tietysti voisin pyytää kavereitani viettämään nämä kallisarvoiset kevätillat kanssani leikkipuiston reunalla, mutta en henno tehdä sitä heille. Sitä paitsi alkaa vain ärsyttää, kun puistopiknikin jälkeen muut siirtyvät kohti kesäillan huumaa, kun taas me äitimuorit ja jokunen isäpappa siirrymme kotiin valvomaan pienokaisen unta ja tuijottamaan kaihoisasti ikkunasta ulos.

No, miehen iltavuorotkin päättyvät joskus. Silloin pääsee ainakin 50% tämän perheen vanhemmista lieasta irti - tosin valitettavan usein sillä varauksella, että jaksaa nousta seuraavana päivänä kello 7 aamupuuhiin (eikä suinkaan niihin hauskempiin, vaan kaurapuuron keittoon). Sitä odotellessa kuitenkin ratkesin.

Kaikki alkoi aamulla normaalisti. Menimme ulos, eikä pukemiseen mennyt kuin minuutti - hyvästi fleecekerrastot, hanskat, tumput, kaulurit, kypärämyssyt, pipot, toppahaalarit ja talvisaappaat - EN JÄÄ KAIPAAMAAN! Aurinko paistoi, ja fiilis oli hyvä, ehkä korkeintaan pieni perusv*tutus (joku oli taas maininnut sanan synnytys joskus alle viikko sitten tms). Kimalaiset surisivat. Lapsukainen kävi puskan takana poimimassa taloyhtiön narsissit ja kiikutti ne ylpeänä minulle.

Silloin kaivelin mukaan kaappaamani käsilaukun taskua etsien puhelinta ja kellonaikaa. Käteni osui... tupakka-askiin. Siinä se oli: joltain baarireissulta kassiin jäänyt, reunoista kulahtanut, iankaikkisen vanha rehellinen menthol-röökiaski. Vapauden, nuoruuden, pikkutunneilla sinetöityjen ystävyyksien ja täydellisen huolettomuuden symboli. (Tosin myös keuhkosyövän ja kellastuneiden hampaiden symboli, mutta siinä auringossa ja muistoissa kellotellessa se ei tuntunut olennaiselta.) Kapinahenki nousi. Hitto vieköön, ihminen minäkin olen, enkä pelkkä kone jolla saa taaperokeinuun vauhtia. Tarkistin nopeasti, ettei taloyhtiön pahimpia kyyliä näkynyt ikkunoissa - perheenäitien kohdalla kun porttiteoria alkaa jo nikotiinipurkasta. Sitten sytytin.

Ah. Kesä. Istuin nurmikolla häpeämättömästi sauhutellen ja kuuntelin lintujen laulua. Nikotiini tehosi sekunneissa perusv*tutukseen ja alkoi hymyilyttää. Tunsin olevani taas oman elämäni ohjaksissa. Lapsukainen jahtasi käsillään savua. 

Sitten tuli sen verran paha olo, että piti lähteä ostamaan (itselle) Alepasta pillimehua. Mutta oli se kuitenkin sen arvoista!

Share

Kommentoi