Kotirouvan synnytyskipukynnys

Kevät on uudestisyntymisen aikaa. Sen kunniaksi ajattelinkin ilahduttaa teitä kirjoittamalla vähän synnytyksestä! Tähän mennessä olen tässä blogissa käyttänyt synnytyksestä puhumiseen yhden sanan (argh). Se on kieltämättä aika tyhjentävä.

Ihan alkuun toteamus, että tämän jutun kirjoittajalla on ilmeisesti matala kipukynnys. Eli toisinpäin sanottuna, erittäin herkkä tuntoaisti. Jostain syystä tätä ominaisuutta ei yhteiskunnassamme juurikaan arvosteta, vaikka toisaalta tarkka näkö ja herkkä kuulo sekä viininmaistajatasoinen haju- ja makuaisti ovat erittäin haluttavia ominaisuuksia. Tuntoaistiltaan herkkää ihmistä kuvataan useimmiten sanalla "nynny". Tämä ei ole erityisen hyvä ominaisuus synnyttäessä, jolloin korkeankin kipukynnyksen tyypit yleensä karjuvat tuntikausia ilmiliekeissä samalla kun kolmikiloinen lihakimpale tunkeutuu alunperin nuppineulanpänkokoisen kohdunsuun läpi ja repii lopuksi sukuelimet.

Ylpeänä voin kuitenkin todeta, että reilussa kahdessa vuodessa olen jo lähes päässyt yli "normaalin ja hyvinmenneen" raskauteni ja synnytykseni aiheuttamasta traumasta ja sitä seuranneesta ihmisyyden identiteettikriisistä. Tämä on mielestäni loistavaa toimintaa, sillä aluksi olin varma, että niistä ylipääsyyn ei riitä elämä. Ei siitä kuitenkaan sen enempää: tässä aion keskittyä hieman teknisempiin yksityiskohtiin.

Täälläkin on palstoilla ollut kaikenlaista puhetta siitä, että olisi kiva synnyttää "luonnonmukaisesti". Tällä tarkoitetaan lääkkeetöntä synnytystä. Luonnonmukaisuudesta tuollainen synnytys on omasta mielestäni melko kaukana, sillä käsittääkseni ihmisen kaikkein luontaisin tarve kipua kohdatessaan on yrittää lievittää sitä kaikin mahdollisin keinoin. ("Synnytys on luonnollinen tapahtuma" - no niin on kuolemakin. Ihmisen tehtävä lienee kuitenkin tuoda näihin elon ääripäihin jonkinnäköinen inhimillinen ulottuvuus lievittämällä säälimättömän luonnon tuottamaa kärsimystä.) Itsekin silti ajattelin synnyttämään ryhtyessäni, että olisihan se hienoa, jos kestäisin mahdollisimman pitkälle ilman epiduraalia. Miksi se olisi ollut hienoa, on hyvä kysymys. Minulla ei ollut huolta lääkkeen vaikutuksista vauvaan - tiesin kyllä, että puudute oli turvallinen ja jos jokin menisi vikaan, apu olisi lähellä. Enkä muutenkaan ajatellut lääkitseväni tulevaisuudessa vauvaani pelkällä yrttiteellä.

Perinteisyyskään ei voinut olla syy lääkkeettömien konstien ihannoimiseen, sillä lääkeaineita synnytyksissä on käytetty aina, oli kyse sitten puuduttavista kasveista (joita muuten erään mielenkiintoisen luontodokumentin mukaan käyttävät myös norsut, siroja pikku norsuvauvojaan maailmaan putkauttaessaan) tai perinteisten saunasynnytysten tukevasta humalasta (joka ei nykyaikana kuitenkaan liene ainakaan sairaalaolosuhteissa sallittua). Viimeistään kristinuskon myötä meiltä kuitenkin hävisivät ne taidot, joita perinteiseen synnytykseen tarvitaan. Kirkkoisät eliminoivat tehokkaasti kaikki vanhojen vaimojen taikayrtit ynnä muut transsiinvaivuttamiskeinot, koska eihän se heidän ahteriaan paljon poltellut. Tilalle tuli ns. kärsimyssynnytys, joka perustui Raamatun sanaan siitä, että Eevahan sitä syntiä teki ja siksi "kivulla pitää sinun synnyttämän". Tämä on lähinnä sitä synnytystapaa, jota nykyisin markkinoidaan lempeästi "luomuna"

"Luonnonmukaisen" synnytyksen ihannointi on nykyisen, hieman kokeneemman Kotirouvan näkökulmasta muutenkin absurdi. "Nainen on luotu synnyttämään, ei siihen mitään lääkkeitä tarvita". No, mies on luotu pyydystämään ruokansa paljain käsin, mutta aika vähänpä tuolla nykyaikana näkyy äijiä tekemässä kieppejä puiden oksilla oravia metsästäessään. Toki siinä vaiheessa kun mieheni raahaa minulle ruuaksi omin käsin taistelussa voittamansa sapelihammastiikerin, synnytän hänelle ilolla lapsen ilman sen kummempia nykyaikaisia kivunlievityksiä!

Suunnilleen yhtä helppoa kuin voittaa villipeto kaksintaistelussa, on isopäisen nykyihmisen lievittää synnytyskipua ilman lääkkeitä. Järkyttävän kivun pitkitys taas ei liene kenenkään etujen mukaista (paitsi ehkä mainittujen menneisyyden kirkkoisien, sekä marttyyriksi pyrkivien äitikokelaiden). Ei äidin, mutta ei myöskään hirveässä stressihormonimysŕskyssä syntyvän vauvan, johon paljon kärsineen äidin voi olla vaikea suhtautua iloisena asiana. Eikä miehen, ainakaan jos vaimo käyttää koko vauva-ajan synnytyksestä toipumiseen ja purkaa katkeruutensa hänet pahaa-aavistamatta siittäneeseen siippaan. Tästä huolimatta käsittämätöntä kipua pidetään synnytyksessä täysin normaalina tilana, jolle kaiken nähneet kätilöt eivät aina pahemmin jaksa korvaansa lotkauttaa. (Omaan mieleeni on elävästi jäänyt miespuolinen anestesialääkäri, joka pitkän, piinallisen odottelun jälkeen lompsi vihdoin haukotellen saliin, tokaisi kauttaaltaan tärisevälle, ulisevalle synnyttäjälle "pidä nyt ne jalat paikoillaan", tökkäisi piikin ja suunnilleen sylkäisi pitkästyneenä lattialle. Että olisi tässä parempaakin tekemistä ollut.)

Ehkä oma "mahdollisimman vähän puudutusta" -asenteeseeni kumpusi jostain egoistisesta, extreme-duudsonmaisesta halusta "kokeilla omia rajojani". (No, eipä kukaan kertonut, että tositilanteessa ne rajat tulevat ja menevät, jäljelle jää vain silmitön pakko selviytyä, ihan sama miten.) Saattaa kuitenkin myös olla, että asenteeseeni vaikutti se, että lähisairaalassamme oli kaksi eri synnytysosastoa. Toisessa suosittiin "vaihtoehtoisia" synnytysmenetelmiä. Siellä oli viihtyisä kahvihuone ja nätit verhot, pelkkiä perhehuoneita ja synnytyssalissa keinutuoli ja uima-allas. Sen nimi oli "Haikaranpesä". Toisen synnytysosaston nimi oli joku B14, huoneissa kolme äitiä vieretysten ja käytävällä kahviautomaatti. Siellä ei pihtailtu puudutteissa. Näin meitä siis "kannustettiin lempeästi" käyttämään lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä (jostain minulle edelleen hämärän peitossa olevasta syystä, käsittääkseni kun henkilökunnassa ei ollut muinaisuuden kirkkoisiä).

Synnytysvalmennukseen kutsuttiin puhumaan nainen, joka oli synnyttänyt kylvyssä. Kukaan ei vain kertonut meille ensisynnyttäjille, että synnytyskipu voi olla niin järjettömän kovaa, että siihen ei auta edes morfiini, saati sitten nuo ihannoidut akvarakkulat sun muut hupaisat "luomu"yritelmät, joilla synnyttävän naisen aika saadaan kulumaan rattoisasti. Puudute on ainoa, mikä todella vähentää kipua. Tätä en siis tiennyt, vaan kävin innolla mammajoogassa harjoittelemassa hengitystä, jonka avulla ajattelin puhisevani jos nyt en ihan loppuun asti, niin ainakin aika pitkälle. (No, auttoihan se tositilanteessakin. Siis about niiden ensimmäisen viiden minuutin ajan siitä kahdestatoista tunnista. Ei se kuitenkaan hukkaan mennyt: ajattelin käyttää hengitystekniikka tulevaisuudessa esim. dramaattisissa nilkannyrjähdystilanteissa.) Valmennuksessa kiinnitettiin huomiota siihen, että lääkkeet saattavat hidastaa synnytystä ja pitkittää ponnistusvaihetta. Olisin toivonut vastapainoksi pientä mainintaa siitä, että toisaalta lääkkeiden tarkoitus on jouduttaa synnytystä, jotta äiti ja vauva eivät enää nykyaikana joutusi kärsimään pitkistä synnytyksistä, jotka nekin voivat vaarantaa lapsen hapensaannin ja molempien terveyden.

Oma synnytykseni olisi kylvyssä oksennellen venynyt ties kuinka pitkäksi, mutta onneksi "luomu"ajatukset karisivat jo ensimmäisen viiden tunnin jälkeen alkaneessa kestosupistuksessa. Reiteen pistetty morfiinijohdannainen (joka ei tosin vienyt sitä karseaa tuskaa) rentoutti sen verran, että kohdunsuu vihdoin avautui tunnissa useita senttejä. Parasta oli, että viime hetkellä minut armahdettiin ja sain epiduraalin, minkä ansiosta saatoin lopulta kipua pelkäämättä keskittyä synnyttämiseen. Niinpä ponnistusvaihekin sujui hyvin.

Kivunlievitystapojen jakaminen lääkkeellisiin ja lääkkeettömiin luo helposti ilmapiiriä, jossa "tosimuija" synnyttää  ilman puudutusta - ja pettyy itseensä, jos synnytyksen tuoksinnassa päättääkin sitä käyttää. Paljon turhaa huonommuuden tunnetta voitaisiin välttää kohtelemalla eri kivunlievitysmenetelmiä aina toisiaan täydentävinä, ei vaihtoehtoisina.

Jos kuitenkin tästä Kotirouvan Katkerasta Tilityksestä huolimatta suunnittelet edelleen "luomusynnytystä", niin huolehdi että ainakin nämä ovat kunnossa:

1. Unohda mammajooga. Sen sijaan on tarpeen peruskoulun pituinen henkinen valmennus buddhalaisluostarissa, jossa opit hengittämään rauhallisessa transsissa samalla kun sinua moukaroidaan kappaleiksi ja kynsiäsi revitään irti yksi kerrallaan.

2. Voit toki lähettää miehesi kahden kerran mittaiselle "hierontakurssille". Oikeasti tarvitset koko synnytyksen ajan paikalla olevan kokeneen, myötätuntoisen lapsenpäästäjän, jolla on parinkymmenen vuoden kokemus synnyttävän naisen kipupisteiden rusikoimisesta.

3. Äläkä unohda: kunnon arsenaali erilaisia huumaavia yrttiuutteita ja taikasieniä (kannattaa valmistautua jo kesällä tai laittaa kaappi ajoissa pörisemään).

Ja pakkohan se on myöntää, että ei se näidenkään avulla aina ennenkään onnistunut. Synnytys oli viime vuosisadalle asti hedelmällisessä iässä olevien naisten yleisipiä kuolinsyitä, ja synnytykset tappoivat luonnollisesti myös vauvoja. Niin että, lakattaisiinko pliis karsastamasta niitä lääkkeitä ja vihjailemasta "kannustavasti", että "luomu"synnytys on se paras. Ensisynnyttäjälle tiedoksi, että kyllä se koko arsenaalinkin kanssa on joka tapauksessa raakaa ja alkukantaista touhua. Ja jos epäröit puudutusten ottamista siksi, että "inhoat piikkejä", voin luvata, että tositilanteessa se, että joku työntää neulan selkäytimeesi, ei oikeasti tunnu edes hyttysen pistolta. Se tuntuu elämäsi parhaalta lahjalta. Muista vain pyytää epiduraali ajoissa, kun pystyt vielä muodostamaan sanoja (tai ajatuksia). Muuten kun sitä saatetaan pihdata sinulta siihen asti, että on jo liian myöhäistä - ja päädyt marttyyriksi vastoin tahtoasi.

 

ps. Muistutan vielä, että paras lääke on tietysti se, kun saat vauvan syliisi ja synnytys on ohi. Useimpien mielestä kun "siinä unohtuvat heti kaikki tuskat"! Mutta huomaatte varmaan, että matalan kipukynnyksen lisäksi minulla on selvästi myös aivan liian hyvä muisti. Ei hyvä ominaisuus nynnylle synnyttäjälle.

Share

Kommentit

Ella F.
Siperian Ella

Aamen! Mä en voisi olla enempää samaa mieltä. Paitsi että mä synnytin siellä kotkanpesässä, mutta sain silti ihan hyvät myrkyt.

Kuulemma jotkut ihan tosissaan odottaa synnytyksestä jotain spa-elämystä suitsukkeineen ja voimauttavine kokemuksineen. Voi tuoksuva kynttilä sentään...

honeychile

Sulla on ihan mahtava tapa kirjoittaa :D

Mutta joo, oikeasti haluaisin keskustella siitä, että miksi nykypäivän maailmassa ihmiset yhdistävät luonnonmukaisuuden tarkoittavan jotain pehmeää, turvallista ja terveellistä vs. lääketieteen paha, kemiallinen, epäluonnollinen. Ettekö te ole katsonut Avaraa luontoa koskaan? Kuinka osa elämistä kuolee nälkään jos ruokaa ei ole riittävästi ja leijona syö heikot, sairaat ja orvot? Luonto on kova, karu ja vain vahvin selviää. Toki tämä ns. luonnonmukainen ekologia toimii ihan mahtavasti säädellessään eläinpopulaatioiden tasoja esim. ruuan saatavuudella ja vahvistaa kantaa poistamalla heikot yksilöt petoeläimillä, mutta ei siinä voida itkeä paljon jalkansa katkaisseen antiloopin perään.

Ilman lääketiedettä naisia kuolisi synnytykseen jatkuvasti, pieniä lapsia ei kannattaisi nimetä ennen kuin parivuotiaana koska suurin osa kuolisi kuitenkin. Tämä pätee kaikkeen muuhunkin, antibiootteihin, rokotteisiin jne. Tietysti kohtuus kaikessa, mutta silti haluaisin että ihmiset muistaisivat näitä elämän realiteetteja myös. Luonnonmukainen ei automaattisesti ole paras tapa.

 

Amma
Why you little!!

Niin itsekin menin synnyttämään kailottaen pitkin käytäviä että "kaikki irti liikenevä lääkitys tänne, kiitooos!" ja silti sattui. Tosin se epiduraali multa jäi (öö, marttyyri, joo kyllä se kohdunkaulanpuudute kai riittää..), mutta hei, hengissä ja yhdessä kasassa edelleen!

Aika kultaa muistoja, valitettavasti. Huomaan välillä ajattelevani, ettei se nyt niin paha ollutkaan. Sitten kertaan mielessäni niitä puolitoista vuorokautta kestäneitä supistuksia ja eitäälopuikinämäenjaksaenääää-ponnistusvaihetta. Että kiitos, jos ei kuitenkaan.

minttumari

Honeychile, kiitti vaan! :) Ei kyllä ollut mitenkään tarkoitus täysin dissata myöskään niitä alkuperäisiä luonnonlääkkeitä ja keinoja, joilla esim. eläin vaipuu kuolintranssiin tai vapisee traumansa pois -  niitä nykyään vain emme enää valitettavasti tunne. Tarkoitin lähinnä, että ihan turha puhua "luonnonmukaisuudesta", kun tarkoitetaan oikeastaan vain epä-alkuperäisen nykyihmisen lääkkeetöntä synnytystä (ja jotain naurettavia akupuristelupalloja).

Ja muuten, luonto on karu ja julma - mutta just näin myös mielenkiintoisen dokkarin (katson näitä ilmeisen usein :)), jossa virtahepo pelasti antiloopin krokotiililta ja yritti hoitaa sitä! Eli kyllä myös antiloopin katkenneen jalan itkeminen on ihan lunnollinen reaktio. Vahvin luonnossa on se, joka sopeutuu parhaiten. Ja vahvin myös selviää - mutta vain symbioosissa muiden kanssa. Tämä ei siis liittynyt nyt kyllä mitenkään aiheeseen...

Amma: joo, tuossahan se "luonto" juuri onkin niin ovela: aina jossain vaiheessa aika kultaa muistot...!

phocahispida

Oman aivan päin persettä... menneen ensi-(/viime-)synnytyksen jälkeen tuntuu siltä että paras tapa synnyttää olisi nätisti nukutuksessa. Tai no sektio riittää.

http://www.lily.fi/juttu/synnytyskertomus-epilogi

minttumari

Ei vitsi Ella F, just tajusin että mehän roudattiin sinne "kotkanpesään" (:D) pari levyllistä suloista meditaatiomusiikkia! Hyvä ettei ollut vielä tuoksukynttilät messissä... Mutta itse asiassa synnytinkin sitten mallikkaasti sen musiikin tahtiin, laitettiin se päälle saatuani epiduraalin. Sitten jouduinkin pieneen pakkorakoon (lapsi meni synnytyskanavassa huonoon asentoon), mutta synnytin täysin zen-tyynenä ja keskittyneenä, ympärillä hyörivistä imukupeilla uhkailevista lääkäreistä piittaamatta, totaalisesti epiduraalin suloisen vaikutuksen alaisena. "Luomusta" en tiedä, mutta idän ja lännen traditiot yhdistyivät tässä viimeisen kahdeksan synnytysminuutin kohdalla kyllä omasta mielestäni parhaalla mahdollisella tavalla!

Ella F.
Siperian Ella

Ahhahaahaaa! Mulla oli vaan Fawlty Towersia mukana, ja sekin oli ekan jakson jälkeen liikaa.  Ihan näppärästi onnistuit yhdistämään tosiaan idän ja lännen ja uhmaamaan vielä sakset kädessä heiluvaa medikalisaation ruumiillistumaa.

Itsehän huusin kun ne sakset vilahti että "leikatkaa leikatkaa nyt vähän äkkiä ja kiskokaa se pihalle!!!"

Tuntuu kuin olisin huumausaineiden puolestapuhuja, mutta tässä yhteydessä mä kyllä olenkin. Pöhnässä paras.

 

Piia K. (Ei varmistettu)

Mulle pahin koko synnytyksessä oli tuon morfiinipiikin tuoma paha olo. Kätilö sanoikin ettei kaikilla toimi.. AIJAA!! Oksenna ja ripuloi siinä sitten kipeitten supistusten lisäksi. Ilokaasuakaan en voinut käyttää koska lisäsi pahaa oloa. Epiduraali pelasti kaiken, ilman sitä en lähtisi toista kertaa synnyttämään, seuraavalla kerralla kyllä kieltäydyn kipupiikistä.

Vau mikä vauva!

Morfiinipiikki, mistä sellasia saa?! Olikohan se se, kun synnytyssalissa kysyttiin että millon oot saanu kipupiikin, ja mä kysyin että en koskaan. Enhän mä tajunnu että pitäs PYYTÄÄ jotain, kun olin siinä luulossa että kyllä oletettavasti kivuliaalta ihmiseltä kysytään että ottaiskohan neiti jotain troppia. Innolla sit vedin heti ekaa saatua lievitystä (sen kotona otetun panadolin lisäks, eh) eli ilokaasua, ja se oli karseeta.

Paljon lääkkeitä, ei traumoja. Siinä mun synnytysmotto.

minttumari

Joo ilmeisesti monet kätilöt ajattelee, että kyllä se ensikertalainen potilas antaa hoito-ohjeet, me voidaan tässä ottaa ihan rennosti.

Mutta yks synnyttämisen hyvistä puolista on kyllä se, että siinä unohtuu kaikki raskauden krempat. Ei paljon enää kiinnosta valittaa jostain 150 päivän pahoinvointiputkesta tms pikkujutuista... :P Tosin se taas oli mulle yllätys, että synnytys ei vienytkään pois kaikkia vaivoja - tilalle tuli vaan setti uusia rinta- yms kipuja. Tästäkään ei viitsitty hirveästi mainita missään pumpulivalmennuksissa etukäteen!

Mutta ihmeellinen on naisen toipumiskyky. Että ei muuta kuin entistä vahvempina ja viisaampina kohti seuraavia haasteita! (No heh heh)

Vierailija (Ei varmistettu)

Heips! Kiva kirjoitus. Synnytin juuri pari päivää sitten meidän neljännen ipanan ja en voi muuta kun sanoa että se synnytyshuoneseen saapunut spinaalimies on mun kuningas! Tällä kertaa kun ehdin sen puudutteen saamaan just kun kivut olisivat menneet yli sietokyvyn (mikä mun tapauksessa tarkoittaa että multa menee supistuksen ajaksi taju), sain kokea ihan mahtavan synnytyksen, jossa olin kerrankin myös henkisesti läsnä. Lisäksi puudute ponnistusvaiheessa aiheutti sen että ekaa kertaa selvisin ilman repeämiä ja ompeluita (suht kivuttomana pystyin ponnistamaan rauhallisemmin).

Ainoo "huono" puoli tässä on se että kun nyt tajusin et synnyttäminen voi olla noin ihanaa, niin haluan vielä kokea sen joskus vielä. Eli aikamoinen suurperhehän tästä tulee :))

minttumari

Vierailija: just noin mäkin koin, että oli mahtavaa saada olla "henkisesti läsnä" syntymän hetkellä eikä siinä kipusumuh*lvetissä, missä taju oli ihan kankaalla. Oon siis tosi kiitollinen puudutteen tarjoamasta mahdollisuudesta kokea se (vaikka kaikki sitä ennen tapahtunut olikin aivan karseeta).

Mutta tästä tulikin mieleen hyvä pointti: ehkä sen raskauden ja synnyttämisen pitää jonkin verran karseeta ollakin, ettei kaikki maailman ihmiset tekis ihan sikana lapsia ihan vaan synnyttämisen ilosta!? Vaan että jokainen uusi ihminen olisi tarkkaan harkittu? Tosin, eipä se synnyttämisen karseus paljon harkintaa näytä lisäävän siinä vaiheessa kun lapsia tehdään, etenkään jos ehkäisyä ei ole saatavilla (tai sitä ei hyväksytä). Että ehkä ei hyvä pointti sittenkään.

 

minttumari

Kiitti vaan Papyli! Hehe, hyvä kuvaus sun synnytyssuunnitelmien muuttumisesta. Näin se luonto opettaa meitä itse kutakin... ;)

Sikuriina (Ei varmistettu) http://safkastasekaisin.blogspot.fi/

No just näin! Mä kirjasin joka paikkaan, että en voi suunnitella synnytystä, koska eikös ne mene miten milloinkin, mutta kaiken mahdollisen lääkityksen haluan. Ja sainkin. Mutta jotain meni pieleen, ja sattui niin paljon, etten ole 1,5 vuoden jälkeen toipunut enkä toivu ilman jotain kunnon työstämistä. En viitsi edes puhua asiasta.

Joo, toi luonnonmukaisuusjargoni jaksaa ihmetyttää myös mua. Luonto on täynnä myrkkyjä ja ilman vastamyrkkyjä tuskin olisin olemassa, kun joku perustauti olisi mut tai vanhempani jossain välissä hävittänyt. Ja jostain syystä adrenaliinia vähätellään: esim. leikkauspotilaille (nukutetuille!) annetaan runsaasti kipulääkettä, koska keho tuntee kipua, vaikka aivot eivät. Adrenaliinia täynnä oleva keho toipuu paljon hitaammin ja on muutenkin hankalampi hoitaa.

Mutta se mitä synnytksestä vielä piti sanoa, että miksi se nähdään suorituksena? Voiko joku tosissaan ajatella, että tekee muuta kuin mitä tilanne vaatii? Voiko siinä muka olla ponnistamatta kunnolla tai olla edistämättä asiaa, jos edistämiseen on mahdollisuus? Mun mielestä synnytys on sarjassamme niitä kokemuksia, joissa yksilö ei vie hommaa eteenpäin, homma vain etenee. Ja siksi sitä ei voi arvioida kuin lääketieteellisestä näkökulmasta.

KMyssy (Ei varmistettu) http://kyparamyssy.vuodatus.net/

Meitsi pääsi kylpyyn "rentoutumaan" kun ammeellinen huone sattui olemaan TAYSissa vapaana. No joo. Se amme oli jopa tavallista kylpyammetta pienempi ja oli muuten hemmetin vaikea ottaa siellä noin 40cm syvässä vedessä semmosta asentoa, jossa voisi jotenkin ottaa niitä supistuksia vastaan ja samalla olla edes osittain siellä veden alla sen ison mahakummun kanssa.

Siinä sitten kärvistelin hankalassa asennossa ja vedin ilokaasua minkä kerkesin. Jossain vaiheessa radiosta alkoi soimaan Kikka: mä haluun viihdyttää, sua kiihdyttää. Ei tullu meditaatiolevyt valitettavasti mukaan synnytysreissulle. Mut täytyy sanoo että toi amme-episodi sai ainakin ajan kulumaan, oli jotain tekemistä siinä odotellessa ja kärvistellessä.

Sen sijaan jumppapallo oli yksinomaan huono kokeilu. Millä logiikalla jumppapallon päällä istuminen muka jotenkin helpottaa oloa kun sieltä takalistosta on puskemassa kaveri ulospäin, häh.

minttumari

:D Kikka on paras jee!

ekoemo
ekoemo

Hehe. Aikamoista tekstiä, ja jokainen on oman synnytyksensä asiantuntija. Itsekin tosiaan käännyin lääketieteen puoleen synnytyksen venyessä, mutta haluan pitää vähän puolustuksen puheenvuoroa:  tiedän useita joilla synnytys on sujunut ihan luonnollisesti ilman kivunlievitystä ja suht nopeasti. Kertomuksia mm. täällä. Meitä on monenlaisia naisia, kehoja, kipukynnyksiä, raskauksia, vauvan asentoja mahassa jne. ja kaikki vaikuttavat.

Ilmeisesti 30% synnyttäjistä pärjää ilman epiduraalia ja se on aika iso joukko sekin. Jokainen synnytyskokemus on yksilöllinen ja seuraava voi mennä helposti vaikka eka olisikin ollut vaikea. Pystyasennolle, jumppapallolle ym. on ihan perustelut, joita voi tsekkailla mm. täältä. Suorituspakkoa synnyttää luonnollisesti ei kenellekään tarvitse tyrkyttää, mutta mahdollisuus tulisi tarjota ja moni sellaisen haluaa.

minttumari

Ekoemo: pointtini oli juuri siinä, että mielestäni ilman lääkkeitä synnyttäminen on itse asiassa epäluonnollista (perustelut kirjoituksen alussa). Ei siis huonompi eikä parempi. Kaikki kivunlievitystavat, jotka auttavat, ovat hyviä.

Siis toisinsanoen koen ehkä "luonnollisen" laajemmin kuin Ekoemo: tässä kirjoituksessa näen sen evoluution kehittämänä inhimillisyytenä ja eläimellisyytenä, jossa hädän tullen popsitaan kiitollisena kaikki eteentulevat avut, olivat ne sitten puunlehdistä uutettua (a la norsut) tai tujummin valmistettua ainetta.

"Luonnollisen" synnytyksen sijaan tulisi siis puhua vain lääkkeettömästä, jos ei jostain syystä halua käyttää itsensä ja lapsensa hyväksi minkäänlaisia aineita joogan, laulamisen sun muiden lisäksi (jotka nekin tunnen kyllä hyvin). "Luonnollinen" viittaa monien mielikuvissa jotenkin aidompaan ja tavoiteltavampaan tapaan synnyttää, ja näin synnytystavasta itsestään tulee helposti jonkinlainen tavoite ja suoritus.

En myöskään tajua sanavalintaa "pärjätä" ilman epiduraalia - miksi on hyvä pärjätä ilman, jos sen kanssa kerran homma sujuu paremmin? Mutta tässä meillä on Ekoemon kanssa varmasti yleisemmin näkemysero, koska ilmeisesti haluat ylipäätään elämässä välttää synteettisiä lääkkeitä. Sinun kohdallasi siis ymmärrän lääkkeettömyyden myös synnytyksessä; omalla kohdallani ajatus siitä, että se olisi jotenkin hienompaa, oli ihan typerä.

Ambroosia (Ei varmistettu)

Mun synnytystä käynnistettiin 3 päivää, ei oikein tapahtunut mitään. Perjantaina menin sairaalaan ja napsin käynnistystabletteja, cytotex, sunnuntaina olin kotona ja kuume alkoi nousta.Maanantaina menin taas uudestaan ja lapsivedet lirahtivat kun minulle aiottiin laittaa joku esine avaamaan kohdunsuuta, nyt en muista sen nimeä:) Pallonki, se se oli vaikken olekaan synnyttänyt aiemmin.

Pikanttina yksityiskohtana jo tässä vaiheessa mainittiin sektio kun vauvan hengityskäyrä pätkäisi monitoreissa kun supistus tuli.

Sitten taas cytotexia ja sitten alkoivat supistukset, argh... Sitä morfiinia mitä lie pistettiin jalkaan mutta ei se kauaa auttanut. Mies painoi selkää kuumalla riisipussilla, supistukset olivat aivan karmeita. Meidät jätettiin riitelemään sinne synnytyssaliin kahdestaan;D

Varmaan jotain 3-4 tuntia nautin noista supistuksista, jolloin jo huutelin epiduraalia pitemmän aikaa. Sitten loppui usko kun kohdunsuu ei ollut auennut kuin sen 2-3 cm, joka se oli ennen supistusten alkua. Kätilö sanoi sitten sanan sektio joka myös onneksi toteutui. Vauva sai tosin puukosta päähän ja minun crp:t olivat liki 300, vauvalla muistaakseni n. 50.

Tämän jälkeen olen törmännyt ihmeellisiin lääkäreihin, hulluun lastentarhanopettajaan ja useaan kokemattomaan neuvolatätiin....Eli epäonninen elämäni ei suinkaan loppunut tähän;D

Kommentoi