Tähän on tultu

Kokematon kotirouva

No niin. Raskaus (örps), synnytys (argh) ja vauvavuosi takanapäin. Auvoinen pariskuntaelämämme on mullistunut: olemme tuottaneet hedelmää, astuneet osaksi elämän kiertokulkua, jatkaneet (ennestäänkin jo melko sankkaa) ihmissukua ja ojentaneet omat kerrassaan erinomaiset geenimme eteenpäin, saaneet nauttia uuden ihmistaimen alkutaipaleen seuraamisesta, vauvanlämpöisistä pusuista ja perhehaleista, tunteneet vanhemmuuden vastuun painuvan hartioillemme ja koko muun maailman vastaavasti häviävän taka-alalle....

Ja myönnettäköön heti alkuun, että en ikinä ole tykännyt lastenhoidosta. (Lapsissa sinänsä ei toki ole mitään vikaa, hehän voivat joskus parhaimmillaan olla mahtavia tyyppejä - en vain halua olla missään tekemisissä heidän kakkavaippojensa, velliaikojensa ja iltakiukkujensa kanssa.) Koska olen tyttö, olen lapsenvahtimista kuitenkin joutunut jonkin verran tekemään, koska... no, koska olen tyttö. Ja koska jonkun niitä lapsia on vahdittava, lakkaamatta. Uskoin äitiäni, kun hän heläytti, "voi kuule, oman lapsen kanssa se on ihan eri juttu!" Ja kuten sanottua, pyöräytin sitten lopulta tenavan itsekin, miehen ja isovanhempien suureksi iloksi ja omaksi suureksi ihmetyksekseni. Epäilen syyksi orastavaa kolmenkympin kriisiä. No, nyt reilun puolentoista vuoden kokemuksella voin sanoa, että no niin onkin ihan eri juttu. Nimittäin noin miljoona kertaa rasittavampaa.

Äitiysloman ensimmäisten kuukausien jälkeen tuntui vähän kuin olisi virutettu, vanutettu ja pyöritetty pesukoneessa extralinkousohjelmalla ja tyrkätty ulos toisesta päästä varustettuna riipputisseillä, massiivisella univelalla ja muutamalla mojovalla synnytyksestä jääneellä kestoperäpukamalla. Ja hämärällä muistolla siitä, mikä on jossain tuolla vauvamaailman ulkopuolella, se niin se... mikä se nyt oli... ai niin, elämä. (Ja ennen kuin joku nyt alkaa rääkyä että lapsiperheen arki se vasta on sitä todellista elämää ja kasvattaa ihmisenä ihan erilailla niin sanon vaan, että jep jep. Siis se muu elämä.) Takataskussa äitiyslomalta palaavalla henkilöllä on kansalaisaloite kaikkien synnyttäneiden äitien palkitsemisesta ansiomerkein, mieluiten varustettuna kaiverruksella USKOMATON SUORITUS!! SUOMEN VALTIO KIITTÄÄ UUDEN KANSALAISEN LUOMISESTA! Ihan vain sellaisena pienenä arvostuksen eleenä. Tai jos se ei ole mahdollista, niin olisihan se minimiäitiyspäivärahan nosto peruspäivärahan tasolle myös ihan kiva, edes noin niinkuin "kipurahoina". (Näin opiskelijastatuksella äidiksi tulleen näkökulmasta.)

 Vauvan kanssa oleminen on tunnetusti muutaman minuutin välein vaihtuvien kitinä- ähinä- ym. turahdussignaalien mukaan sinkoilemista. Oli pakko päästä töihin lepäämään. Se oli hiukan sama asia, mutta pomon kitinä- ähinä ja turahdussignaalit toistuivat huomattavasti harvemmin, minkä lisäksi hänen kanssaan saattoi toisinaan jopa keskustella - plus että en ollut suoranaisesti jatkuvassa vastuussa hänen hengestään. Nautin siis täysin rinnoin kahvitauoista ja muusta työelämän luksuksesta. Melko nopeasti päävastuu lapsesta siirtyi koti-isäilevälle puolisolleni - myös työpäivän jälkeen, jolloin kunnon leivänansaitsijan tyyliin lööbailin parhaani mukaan lasten- ja kodinhoitovelvollisuuksista sillä verukkeella, että "olin jo töissä 8 tuntia". Vähän tietysti hävetti, että puoliso raatoi lapsen ja pyykin parissa 16 tuntia päivässä plus yöheräilyt - mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että olisin oma-aloitteisesti nostanut jalat tuolta ihanalta sohvapöydältä. Töistä oli oikein mukava tulla valmiiseen pöytään (olkoonkin että se oli katettu eineksillä). Viikonloppuisin sentään hoidin ruokahuollon, ja huomaavaisen puolison tavoin päästin miehen kolmesti viikossa "jumppaan" eli pumppamaan rautaa.

Sitten alkoi nyppiä. Aviomiestä. Ja kieltämättä omaakin sydäntä riipaisi joka aamu hieman syvemmälle, sitä mukaa kun pikkuinen oppi uusia sanoja joilla toivottaa minulle aamuisin tervemenoa (mommoi!). Ja kaiken huippuna tietysti se, että koska olin päivät pois lapsen luota, en voinut töiden jälkeen tehdä mitään muuta kuin olla lapsen kanssa samassa huoneessa (vaikka lööbailinkin vaipanvaihdosta). Äitiyden mukana nimittäin tulee riippuvuussuhde: lapsen läheisyydestä on riippuvaisempi kuin narkkari heroiinista. Niinpä en saanut lainkaan yksinoloaikaa saati sitten harrastusaikaa - mikä minun tapauksessani tarkoittaa sitä että pää räjähtää. Olemme siis alkaneet miettiä vaihtoehtoja, ja nyt vuoden verran asiaa arvottuamme näyttää pahasti siltä, että minun on alettava petraamaan vaipanvaihtotaitojani. Syntyy uusi henkilöhahmo: taaperoikäisen tankero kotiäiti.
Kokematon kotirouva.

Kommentit

mikihara

Kesä pelastettu, tankeron kotiäidin blogi löydetty. Vähänkö on hilarious luettavaa! Olet ehkä nero!

minttumari

Miten tää imarteleva kommentti on menny multa ohi? Tykkään!

Paitsi, miten niin ehkä?

;D

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.