Ladataan...
Kokematon kotirouva

Innoittauduin suuresti blogikollegani LauraEmin postauksesta, jossa kirjattiin ylös tuiki tavallisen päivän kaikki tapahtumat. Kerta kaikkiaan mahtava idea: tuloksena paitsi nostalgista informaatiota lapsen tuleviin vuosiin, myös oiva pelastus mielikuvituksenpuutteeseen kuolevalle blogille! Siispä tuumasta toimeen. Tavalliseksi päiväksi Kotirouvan elämässä lasketaan päivä, jolloin ei tapahdu mitään mullistavaa, kuten käyntiä Alepassa tai törmäämista Taloyhtiön Puuhanaiseen. Tänään oli tiedossa juuri sellainen päivä. Lisäksi, kuten usein olen hehkuttanut, elämä kolmivuotiaan kanssa on vauva/taaperoaikaan verrattuna jo niin mukavaa ja leppoisaa, että tällaisen pikku kirjoitustehtävän tekeminen pitkin päivää lapsenhoidon ohessa on täysin voimavarojen puitteissa. Tenkevänä kirjurina asetin siis kynän ja paperin sängyn viereen, jotta voisin alkaa kirjata tapahtumia ylös heti aamusta.

Valitettavasti kuitenkin herääminen 7:40 tuttuun tapaan korvan juuresta kuuluvaan käninään (aamupalaaaa!! lastenohjelmaaaa!! tuu leikkiin!!!) sekoitti pasmojani sen verran, että pääsette mukaan tapahtumien pyörteisiin vasta n. klo 11 alkaen. Olkaa hyvät, tässä muistiinpanoni. Täysin sensuroimatta ja suoraan elävästä elämästä, leppoisasta arjesta kolmivuotiaan kanssa.

Kerron lapselle, että nyt lähdetään ulos. Lapsi ei halua ulos. Lupaan, että hän saa pyöräillä. Lapsi suostuu pukemaan villatakin. Samassa muistan, että aamupalasta on jo aikaa, joten ilmoitan, että otamme ensin voileivät. Lapsi haluaa banaania ja alkaa känistä suureen ääneen. Meillä ei ole banaania. Otan voileipätarvikkeet esiin. Lapsi riisuu villatakin. Teen pienen salaatin ja leivät. Lapsi vastustaa ankarasti salaattia. En jaksa pakottaa häntä syömään, vaan ilmoitan, että salaatti on äidille. Lapsi vastustaa silti äänekkäällä kitinällä salaattia ja äidin korvat halkeavat. Selitän minuutin, miten puhutaan kauniisti. Lapsi ei puhu kauniisti. Lapsi saa leivän, mutta haluaakin äidin salaattileipää. Ilman salaattia. Ilmoitan, että ei käy, lapsi syö nyt oman leivän. Lapsi syö kaksi haukkausta ja haluaa ehdottomasti salaattileipää. Ilmoitan, että sitä saa vain jos syö myös salaatit. Lapsi sanoo, että voi syödä tomaatit jos saa salaattileipää. Teen puolikkaan leivän, jossa on tomaattia. Lapsi syö sen (voitto vitamiineille). Alan pukea lapselle villatakkia. Lapsi vääntelehtii ja haluaa pukea sen itse. Sopii äidille. Lapsi ei pue vaan heiluttaa villatakkia ilmassa vinhassa kaaressa ja yksi taulu putoaa seinältä. Käsken ja uhkailen että puen villatakin väkisin jos lapsi ei pue kiltisti. Lapsi vastustaa ankarasti ja menee nurkkaan pukemaan villatakkia. Lapsi napittaa villatakkia kymmenen minuuttia (mukavan rauhallista). Kehun lasta ja pyydän pukemaan haalarinkin yhtä hienosti. Lapsi ei pue. Kannan lapsen haalarin päälle. Lapsi suuttuu ja äidin korvat halkeavat. Käsken sitten pukemaan itse. Lapsi haluaa että äiti pukee. Puen haalarin. Lapsi on lötkö makaroni. Lötkön makaronin jalkoihin on äärimmäisen vaikeaa pukea juuri pieneksi jääviä saappaita. Luovutan ja menen hetkeksi syömään lisää leipää. Toivon, että kun palaan, saappaat ovat jalassa. Kun palaan, lapsi on riisunut haalarin puoliksi ja piirtänyt itseensä tussilla tiikeriraitoja. Saappaat eivät ole jalassa.

Kirjattuani tapahtumia ylös 20 minuuttia tajusin, että en oikeastaan halua tietää elämästäni tämän enempää. Jotenkin niin se jatkui hamaan hampaidenpesuun ja nukkumaanmenoon saakka: että keinussa ei ollut tarpeeksi vauhtia, äiti seisoi väärällä puolella puuta, pyöräillessä ei missään tapauksessa saanut pitää kiinni / piti pitää kiinni, ja tasaisin väliajoin äidin korvat halkesivat. Onko syynä uhmaikä vai liian vapaa kasvatus? Veikkaan jälkimmäistä, sillä käsittääkseni uhmaikä on ohimenevä kausi, kun taas meillä "vastustan kaikkea" -show on jatkunut suunnilleen samanlaisena siitä lähtien, kun pienokainen yksivuotiaana oppi artikuloimaan täydellisesti sanan EI. Lujan mutta lempeän johdonmukaisen asenteen ylläpitäminen kaikkia pikku päivänsäteen kommervenkkejä kohtaan ei toki kuitenkaan näin kokeneelle Kotirouvalle enää ole kummoinenkaan haaste. Paitsi ehkä näin krapulapäivänä.

Illalla kuitenkin makoilin poski sileää poskea vasten lapsen pikku vuoteessa. Pieni ihminen kietoi kätensä kaulaani ja sopotti "Äiti älä mee vielä! Mä kerron sulle tarinan..." Tuona hetkenä yhdessä hihitellessämme muistin yhtäkkiä, mikä tekee elämästä kolmivuotiaan kanssa niin ihanaa vauva- ja taaperovuosiin verrattuna. Se on tieto siitä, että kun nuo pienet ihanat silmät vihdoin sulkeutuvat, voin lähes takuuvarmasti laskea sen varaan, että kodissamme vallitsee seuraavat kymmenen tuntia rauha ja hiljaisuus. Aah!

Share