Ladataan...

Jaahas, lapsukainen on jo kolme ja täten siis suorastaan huutaa sisarusta. Ei siis toki kirjaimellisesti - perheemme kolmivuotiaan Tähden oman navan ympärille ei todellakaan mahdu ajatus pikkusisaruksesta - mutta kylläkin joidenkin muiden mielestä. Esimerkiksi minun. Luultavasti siitä syystä, että itse sain pikkusiskon kolmivuotiaana, ja tykkään muutenkin kovasti sisaruksistani (etenkin nyt kun he ovat aikuisia eikätkä enää töni ärsyttävästi auton takapenkillä ja varasta karkkejani).

Asiassa ei ole kuin pari pikku mutkaa. Ensimmäisenä nyt se, että en halua lisää lapsia. Jos joku nyt hämmentyi, niin selvennyksenä: haluaisin siis, että lapsellani olisi sisarus - mutta en halua itse uutta vauvaa. Vauvakuumetta minulla on n. -38 astetta, enkä edelleen muutenkaan tajua, kuka vastuuton hullu tekee lisää ihmisiä tällaiseen maailmaan (luulin, että tämä selkiäisi minulle oman lapsen saatuani, mutta toisin kävi). Ja kyllä, tämä "sisarus mutta ei lasta" -yhtälö on erittäin, tai ainakin melko mahdoton (ellen sitten onnistu naittaman miestäni pikapuoliin jollekin toiselle naiselle, joka voisi vapaaehtoisesti synnyttää, hoitaa ja kasvattaa tyttärelleni puolisisaruksen... Itse asiassa, ei hassumpi idea! Halukkaat voivat ilmoittautua tämän postauksen kommenttikenttään.)

No, tästä huolimatta yritän aina välillä ihan tosissani psyykata itseäni ajatukseen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Onnistuinkin sen verran, että sain hetkeksi blokattua ajatuksistani kaikki raskauden peräpukamat, oksetukset sun muut karseat taaperrukset sekä tietenkin synnytyksen ja vauva-ajan, joiden päästäminen ajatuksiin veisi heti kaikki mahdollisuuteni onnistua raskaaksihaluamisprojektissa. Sen sijaan keskityin ajattelemaan sitä, miten hienoa on olla kahden lapsen äiti siinä vaiheessa, kun toinen lapseni pääsee ylioppilaaksi. Tämän psyykkaushetken jälkeen otin kalenterin esiin ja aloin suunnitella aikaa, jolloin otattaisin kierukan pois. Ihanan spontaania ja romanttista.

Tässä vaiheessa alkoi ilmaantua rutkasti uusia ongelmia. Oksentelukauden, mahankanssataaperruskauden, vauvaloman ja imetyskauden sijoittelu kalenteriin työ- ja harrasteprojekteja häiritsemättä on nimittäin melkoisen haastava tehtävä. Ja kun huomasin ajattelevani, että en voi mitenkään olla raskaana vuoden päästä kesällä, sillä jumpparyhmällämme on silloin esitys, tajusin, että ehkä en ole ihan vielä henkisesti kypsä kahden lapsen äidiksi.

Asiaan löyhästi liittyen: en myöskään ole henkilö, joka varta vasten etsisi youtubesta söpöjä lemmikkivideoita. Juuri äsken kuitenkin yllätin itseni pitämästä ihmeellistä ölinää tyyliin oooiiii... voiiiih...! katsellessani Tassuja ja töppösiä blogin supersöpönpöpöjä kisumisumaukulikuvia. Mies vilkaisi minua ääniefekteistä lievästi kummastuneena. Entistäkin enemmän ihmeissään hän oli, kun ruudulle kuikuiltuaan ei nähnytkään siellä argentiinalaisia jalkapalloilijoita, vaan karvaisia otuksia.

"Mä haluan lemmikin!" pääsi suustani kuvien äärellä. Ihan oikeasti haluaisin. Olisi niin kivaa, kun kotona olisi eläin. Siis muu kuin ihmiseläin. Sellainen viattomasti ja selkeään tapaan elämään suhtautuva luontokappale. Jota voisi silitellä. Joka olisi lämmin, ja pehmeä, jota ei tarvitsisi kauheasti hoitaa... 

"Hanki hämähäkki", tokaisi aviomies.

Niinpä. Vastaus kaikkiin pohdintoihini.

Share

Ladataan...

Tänä keväänä säästyin onnekkaasti rehupistoksen puremalta. Tulevana kesänä parvekkeellemme mahtuu siis muutakin kuin hedelmättömänä rehottavia tomaattipuskia (esimerkiksi kotimme asukkaat). Tänä keväänä aviomies ei myöskään edes yrittänyt sälyttää ikkunanpesua luisuille kotitöitä vältteleville harteilleni, joten keväistä energiaa poukkoili olemuksessani täysin käyttämättömänä. Niinpä tapahtui sellainen ihme, että sain siivousidean! Idean nimi oli "leluinventaario".

Kolmivuotiaan lelut luulisi olevan helppo inventoida. Ensinnäkin urakkaa ei tarvitse aloittaa "ottamalla lelut esiin", sillä ne ovat jo esillä. Senkuin vain kulkee halki olohuoneen ja sijoittaa jalan alle osuvat esineet asiaankuuluvaan viiteryhmään: "lelulaatikkoon", "roskiin", "ehkä roskiin jos kolmivuotias ei huomaa ja nosta hirveää meteliä", "takavarikkoon". (Viimeiseen ryhmään kuuluvat mm. sata pientä osaa sisältävä nallepeli sekä kaksisataa pientä osaa sisältävä Touhula-peli, jotka järjestystä rakastava isäni katsoi aiheelliseksi lahjoittaa lapsenlapselleen. Epäilen kyseessä olevan nautinnollinen kosto siitä, että hän itse vietti parhaat vuotensa keräillen kaikkialle levittelemiämme palapelinpaloja sohvan alta.) Niin, meillähän ei siis varsinaista lastenhuonetta ole, vaan nukumme kaikki samassa huoneessa ja oleilemme toisessa. Sitä voi kutsua vaikkapa "yhteisölliseksi perheoleiluksi". Tai sitten hipsteriköyhälistön kyvyttömyydeksi muuttaa halvemmalle asuinalueelle.

Vastoin oletuksia kolmivuotiaan leluinventaario ei siis kuitenkaan missään tapauksessa ole helppo nakki. Ainakaan jos kolmivuotias itse on saapuvilla. Ensinnäkin siksi, että kyseinen päättäväinen, kapitalistiseen omaisuuden keräilyyn taipuvainen despootti hallinnoi omaisuuttaan roopeankkamaisella omistushalulla. Kun äiti yrittää vaivihkaa heittää litistyneen pahvirasian "roskiin" -osastoon, kolmivuotiaan valtaa raastava omistajan kaipuu litistynyttä pahvirasiaa kohtaan. Toisekseen vanhemman on mahdotonta tietää, onko kyseessä todella litistynyt pahvirasia, vaiko esim. täysin korvaamaton "nuken pulkka". Tästä syystä kasa "ehkä roskiin jos kolmivuotias ei huomiseen mennessä huomaa mitään" kasvaa huomattavasti nopeammin kuin tuo (ah niin tyydyttävä) "roskiin" -kasa. Kolmanneksi lapsi vastustaa kaikin voimin yhdenkään lelun siirtämistä myöskään "lelulaatikkoon" -osastoon. Kolmivuotiaan logiikalla kun lelut ovat järjestyksessä silloin, kun ne kaikki ovat näkyvillä, tai omissa hyväksi havaituissa säilytyspaikoissaan, esim. sohvan alla. Niinpä äidin kääntäessä selkänsä kolmivuotias kippaa avuliaasti laatikollisen juuri kerättyjä legopalikoita takaisin matolle ja saa siitä hyvästä lähtöpassit leluinventaariohenkilökunnasta.

Dumppasimme siis lapsen naapuriin ja aloimme aviomiehen kanssa tositoimiin. Tarmokkuutemme tosin hieman vapisi, kun hihat käärittyämme tajusimme urakan koko mittakaavan. Itse asiassa mietimme, olisiko sittenkin helpompaa vain paeta paikalta ja laittaa asunto myyntiin - ostaja voisi saada pari tonnia alennusta jälkiemme siivoamisesta - mutta ryhdyimme sitten kuitenkin yritykseen. Ensimmäisenä hommana oli rapsuttaa muovailuvaha irti kaikkialta, minne sitä oli lapsukaisen rakkaan muovailuharrastuksen seurauksena joutunut. Esimerkiksi pöydästä, lattiasta, sohvasta, matosta, seinistä (mukaanukien muovailuvahalla seiniin kiinitetyt palapelinpalaset), sukanpohjista, koriste-esineistä, keittiön kaapinovista sekä kattiloista (samalla keräillen talteen kaikki kymmenet muoviset pikkueläimet, jotka oli huolellisesti aseteltu vaeltamaan jonoihin kattiloiden väliin). Korjasin ensin talteen myös leivontavälineet, jotka lapsukaisen mielestä ovat kuin luodut muovailuvahan leikkelyyn ja taputteluun, mutta toisella tuumauksella kuitenkin palautin ne lelulaatikkoon. Kokkaustaitoni tuntien ne ovat huomattavasti paremmassa käytössä kolmivuotiaan käsissä.

Sitten itse inventaarioon. Huomasin, että varsin suuri osa kaaosta oli täysin omaa syytäni. Esimerkkinä nyt vaikkapa rikkoutuneista koruista peräisin olevat helmet, jotka olin pannut säilytykseen lelulaatikkoon (!) ajatuksenani askarrella niistä joskus jotakin yhdessä lapsukaisen kanssa. No, mukavaa askarteluahan niistä koituikin, tosin vain meille aikuisille, metsästäessämme erivärisiä puuhelmiä patterien takaa, sohvatyynyjen väleistä ja hammasmukeista. Toinen kategoria olivat esineet, jotka olin säilyttänyt vuosikymmenen tai pari sillä ajatuksella, että "en tarvitse näitä enää, mutta joskus vielä tyttäreni iloitsee näistä." Esimerkkinä nyt vaikkapa korurasia, josta kolmivuotias tyttäreni kyllä ilahtui suuresti. Ja pani sen sitten viikossa p*skaksi. Ehkäpä lahjan ajoitus ei ollut ihan täydellinen... juu, "roskiin".

Leluinventaarion huipensivat loppuvaiheessa löydetyt etäpesäkkeet. Aina kun luulimme saaneemme urakan päätökseen, jostain kuului jomman kumman vanhemman epäuskoinen parkaisu: täällä leipäkorissa/kylppärin laatikossa/kirjahyllyn kirjojen takana on vielä lisää! Siis lisää murskaantuneita väriliituja, ryttyisiä paperinukkeja ja puolihomehtuneita märkiä lastensukkia. Ihanaa.

Mutta lopussa kiitos seisoo. Jo reilun tunnin ahkeroinnin jälkeen saatoimme emännän ja isännän ylpeydellä tarkastella asuntomme uutta, järjestelmällisen kaunista olemusta. Haimme pahaa-aavistamattoman lapsukaisen hoidosta. "Missä mun muovailuvahat on", hän kysyi lievästi närkästyneenä. Tutkaili hetken leikkinurkkaansa ja totesi mietteliäästi: "mun mökki on siivottu". Käveli sitten muitta mutkitta legolaatikolle ja kippasi sen matolle.

Mielestäni saavutimme melko hyvän kompromissin.

Share

Ladataan...

Lapsukaiselle piti alkuvuodesta varata kolmivuotishammastarkastus, ja samaan syssyyn päätin sitten tarkistuttaa oman kolmekymmentäkolmevuotiaan purukalustoni. Erityispontta antoi se, että oikeassa kulmahampaistossa oli jo pitkään tuntunut jotakin semioutoa.

Tänään koitti tarkastuksen aika. Semioudon vetäytyneen ikenen huomatessaan hammashenkilöstö kävi oitis kiinni oikeaan kulmahampaistooni kuin lääkäri kinkkuun. Lekottelin hetken tyytyväisenä röntgensäteiden lämmössä, ja varsin pian kuulin diagnoosin (joka mielestäni oli niin jännittävä, että ansaitsee oman blogipostauksen.) Takakulmahampaani juuri on jossain vaiheessa haljennut kolmeen osaan ja ollut tulehtunut sellaiset viisi kuukautta. Kuulemma sitä olisi pitänyt särkeä melkoisesti, ja kyllähän joskus ennen joulua muistankin yhden särkylääkkeen napanneeni. Kivun puuttumiseen minulla on tietenkin teoria: synnytyksen aikana aivojeni kipukeskus kerta kaikkiaan ylikuumeni ja räpsähti savuten rikki, josta syystä nykyään hampaan mätänemisen kaltaiset pikkusäryt eivät enää aiheuta noteeraamistoimenpiteitä. Huono puoli tässä yhden aistin menetyksessä on tietysti se, että en tajua esim. hampaan mätänemistä ennen kuin joku viisaampi henkilö kertoo minulle, että ruisleivänpurenta tuntuu oudolta siksi että se sattuu, ja että aivoni mätänevät ja kuolen ellen tee asialle jotain. Toisin sanoen minusta on tullut peräpohjanmaalainen äijänkäppänä, joka kuolee viisikymppisenä ihottumaan koska ei älyä mennä lääkäriin.

Pääuutinen on vielä kertomatta. Ainoa käypä hoito tämänkaltaiseen tilanteeseen on (fanfaarit): HAMPAAN POISTO. Toisin sanoen minusta on hyvää vauhtia tulossa peräpohjanmaalainen äijänkäppänä, jolla on tekarit. Paitsi että yhden hampaan hammasproteesi maksaa kuulemma kelakorvausten jälkeen sellaiset 200-300 €, joka on aikamoinen lovi lompakkoon syrjäytymisuhan alaiselle pienituloisen kansanosan edustajalle kuten minä. Vaan ei hätä ole tämän näköinen: hammaslääkäri lohdutti, että ilman oikeaa takakulmahammastakin tulee vallan hyvin toimeen. (Kunhan muistaa kerran viikossa kaivella irti loveen kerääntyneet leivänmurut, oletan.) Lovi näkyy sitä paitsi vain, jos hymyilen leveästi. Näkyminen ei toki haittaa, päinvastoin: ajattelin lanseerata puuttuvasta takakulmahampaasta uuden seksikkään kasvojenpiirteen, vähän niinkuin rako etuhampaiden välissä a la Madonna.

Kaiken kaikkiaan olen erittäin innostunut hammasasioideni saamasta jännittävästä käänteestä! Odotan innolla hampaan poistoa (puudutus tuskin tarpeen) sekä uutta persoonallisen individualistista merirosvoprinsessalookiani. Saat sen, mistä luovut, vai miten se oli.

Share

Pages