Ladataan...

Hyvät lukijat, tässäpä ilmoitusluontoinen asia, jonka tahdon jakaa: tittelini on vaihtunut. En ole enää pelkkä kokematon kotirouva, vaan... Työtön Kotirouva! Nostaa mielestäni hienosti statukseni mukaan yhteiskunnan rakenteisiin. Olen siis ilmoittautunut työvoimatoimistoon ja päässyt samalla yli epämääräisestä lusmuilusta ja hyödyttömyyden tunteestani.

Itse asiassa olen tullut siihen tulokseen, että työttömänä elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa! Siitä hyvästä että jaksoin kykkiä hetken verran työpaikalla ennen työttömäksi jäämistäni, työvoimatoimisto kiittää minua ansiosidonnaisella työttömyyskorvauksella.

Laskin juuri, mikä tulee tuntipalkakseni, jos työpäiväksi lasketaan seitsemän tunnin rankka sohvallamakoilupäivä lapsen ollessa hoidossa. Nettotuloksi tuli viisi euroa ja 18 senttiä tunnissa. (Aika huikea summa verrattuna lapsenhoidosta maksettavaan kotihoidontukeen - yhteiskunnan mielestä olen siis selvästikin paljon hyödyllisempi mitääntekemättömänä työttömänä kuin perheen eteen raatavana kotiäitinä.) Ja tämä siis pelkästä sohvalla makoilusta, sosiaalisten suhteiden hoitamisesta ja harrastuksiin uppoutumisesta! Kotitöistä, sisustushommista sun muista ruokahuolloista en tietenkään enää stressaa, sillä koska en enää ole virallisesti pelkkä kotirouva vaan Työtön, en koe kodin hengen olevan enää vastuullani. Minulla on tärkeämpiä tehtäviä keskittyessäni ankarasti työnhaun aloittamisen harkitsemiseen. Työttömyys on ilman muuta elämäni paras työ. En ymmärrä, mitä työttömät oikein valittavat? Tai miksi kukaan työtön menisi näillä palkoilla ikinä töihin, paitsi tietysti jos jostain syystä ei voi elää ilman taulutelevisiota, juustoa leivän päällä tai puhdasta moraalista omatuntoa.

Kaikkein parasta on, että kahden yliopistotutkintoni takia minut on kirjattu osastoon ”itsenäisesti työllistyvä”. Toisin sanoen kukaan ei soittele perään ja häiritse työttömän arkeani esim. epämiellyttävillä työtarjousehdotuksilla sun muilla savenvalantakurssituksilla. Päinvastoin, työvoimatoimisto luottaa työllistymistaitoihini kuin kallioon. Heidän näkökulmastaan tahtotilani päästä uratikkaille on huippuluokkaa. Saan syrjäytyä kaikessa rauhassa, ja voi pojat, että nautin siitä!

Tai siis näin luulin.

Perjantaina elelin kaikessa rauhassa työttömän arkeani. Olin juuri vetänyt verkkarit jalkaan ja selailin keskittyneesti Aku Ankkaa. Olin aloittamassa päivän kolmannen kahvikupillisen valmistusta ja harkitsin, pitäisikö sittenkin vaihtelun vuoksi kokeilla vihreää teetä, mutta totesin sen kuitenkin hiukan liian hienostuneeksi virkistäytymisvaihtoehdoksi tavalliselle syrjäytymisuhan alla olevalle työttömälle henkilölle. Ehdin hädin tuskin siemaista uutta kahvikupillistani, kun postiluukku kolahti. Kolahdus vaikutti jollain lailla pahaenteiseltä. Epäilin taloyhtiön puuhanaisen olevan taas jakelemassa talkooilmoituksia, mutta raahauduin kuitenkin ovelle.

Kynnysmatolla paistatteli muina miehinä kirje, jonka lähettäjänä komeili Työ- ja elinkeinotoimisto. Sydämeni hypähti hiukan, mutta tartuin kirjeeseen kylmän viileästi ja asetin sen pöydälle. Mulkoilin kuorta hetken epäluuloisesti, jonka jälkeen tartuin reippaasti toimeen ja avasin sen.

TYÖTARJOUS

luki heti kirjeen ylälaidassa. Mitä hemmettiä! Mitäs pelleilyä tämä on olevinaan? Minähän olen tunnetusti itsenäisesti työllistyvä henkilö! Dynaaminen verkostoituja, innovatiivinen ja nälkäinen menestyjä, joka tahtotilansa ajamana lobbaa itsensä uratikkaiden ylemmille pienoille alta aikayksikön. Mitä te minua ahdistelette, työllistäjät? Keskittykää niihin surkimuksiin, jotka lusmuilevat verkkareissaan jossain lähiön perukoilla Aku Ankkaa lukien. Tai no. Hyvä on, myönnettäköön, että viime aikoina olen verkostoitunut lähinnä Alepan henkilökunnan ja akvarellikurssin mummojen kanssa. Mutta jostainhan se on aloitettava, eikö vain? Kaiken kaikkiaan olin kyllä erittäin pettynyt tähän luottamuspulaan, joka työvoimatoimisto kirjeellään minua kohtaan ilmaisi.

Jatkoin kuitenkin lukemista.

Varsin pian selvitin, että työvoimatoimiston virkaintoiset työllistämistyöntekijät olivat katsoneet aiheelliseksi tarjota minulle paikkaa sihteerinä. Tarkemmin sanottuna kansalaisopiston sihteerinä. Mietin pääni puhki, mikä osuus yliopistotutkinnoissani viittaa siihen, että olisin pätevä ja täsmällinen sihteeri. Eivät ainakaan humanistiset opintoni, jotka tunnetusti koostuvat enimmäkseen viininlitkinnästä, filosofisista oivalluksista ja yöpainottaiseen vuorokausirytmiin totuttelusta. Tulin siihen tulokseen, että työvoimaoimiston työllistämistyöläiset ovat nerokkaasti päätelleet minun sopivan kansalaisopistoon, sillä olenhan kansalainen. Se on kieltämättä totta. Käsissäni oli ilmiselvästi varsinainen täsmätäysosuma työpaikaksi.

Tätä tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä. Varsin pian saatan siis päästä koko Kotirouvan tittelistäni! Ajattelin vain pitää teidät tilanteen tasalla.

Share

Ladataan...

No ei vaan, emmääny oikeesti hei ihan tosta noivvaan tätä lokihommaa voi lopettaa! Vaikka jotain sellasta muka niinku kautta rantaivvihjailinki erellisessä postauksessa. Kyä tässä ny täytyy joku himmee loppuspektaakkeli olla! Niinkun esimerkiks tämmönen omalla lapsuuskiälellä kirjotettu rääpäsy. Joo joo, perässä tullaan taas, mää siis tajusivvasta ny että täällä liikkuu taas joku riamukas lokihaaste, elikkä tämmönemmissä pitää kirjottaa omalla murteella. Mää mikään varsinainen tamperelainen oo enää ollu vuaskymmenee, oon nääs päässy elämässä eteenpäi ja vähävväljemmille vesille tänne rannikkoseurulle. Mutta yritetäänny. Oikeenkirjotus on sitte tamperelaisittain sellane, että yhryssanoja ovvähä enempi ku normisuamessa. Niinkun ehkä jo hokasikki.

Niimmun piti siittä meirän lapsukaisen päivähoirosta vaan sanoo. Että on se tiätyllainen virstampylväs ja merkkipaalu ihmisen elämässä seki, ku lapsukainen nousee omille siivillensä. Sinne se liihotti, lastentarhan pihaan muittejjoukkoo. Tai ei ny suarastaan liihottanu, ennemminki asteli vakaasti vähän keskemmälle pihaa semmitä toppavaatteiltaan pääsi, kunny kerran käskettii. Olis varmaan pitäny jokku huamattavasti ohkosemmat vermeet sille kekkasta, että olis ees pualittain pysyny muittemperässä. Mutta kyä se viälä oppii. Kurahousut vaarrapisi ku laps lähti taivaltaan pitkin pihaa ja äiti jäi taakse. Sen kurahousujerrapinan mää tuun kyä muistaallopun ikääni. Oli se meinaan sevverran nostalkine hetki.

No mutta sitte koitti kyä viälä nostalkisempi hetki, kummää tajusin että ei herrajjestas, tässähän ollaan ny niinku vapaita naisia! Rattaat ja kaikki sai jättää sinne, ei tarttenu miättiä että millä mää ny taas tohonki pussiin taikka ratikkaammahru, jaksaako laps istua ja tuleeko sille hirvee hiuko vai nukahtaako se ny matkalle ja saa karseet raivarit sitte ku ollaamperillä. Kaikki toi jäi ny tarhantätien hualeks! Oli se kyä tavallaan aika vapauttava tunne, siitä hualimatta että mulla oli ihammaha kipee kummää aattelin, että nysse siälä jää isompiejjalkoihin taikka vähintäänkin saa heti ekana päivänä huanoja vaikutteita ja kummää iltapäivällä haen senniin se jo kiroilee ihan täpöö ja näyttää äitilleen kesoo.

Mutta sittemmää vaallähimmenee. Ja iltapäivällä tyämaalta tullessa kuulin tarhantäriltä, että hyvin sillä oli siälä menny. Tosin kotio tullessa se kyä läimäs mua kurahanskalla naamaan, että oli se ehkä kuitenki jotain huanoja vaikutteita kerenny jo itteensä imee. Pualisommiälestä se tosin oli vaan normireaktio tämmösen yllättävän päiväkotikokemuksen jälkeen. Kyä mää sen ymmärrän, varmana ittekki läimäsisin pualisoo kurahanskalla naamaan jos se eräänä päivänä kippas kappas yllättin jättäskin mut kuureks tunniksi jonku kiljuvien kakaroiden sekaan selviytyy. Mutta kaiken kaikkiaan, kyä oon ylpee likasta! Ja täytyy sanoo että nostan hattua ittelleni, kun oon tommosen likan saanu paitti synnytettyä niin myäskin a) pirettyä hengissä jo kolme vuatta ja b) viälä jollaillailla kasvatettua. Ja rehellisyyren nimissä täytyy myäntää, että kyä se lapsukaisen isäki hatunnoston ansaitsee. Likka itte on onneks aika lunki tapaus, mitä ny piäntä uhmaa pukkaa mutta kyä se tais enimmät enerkiansa tuhlata jo siihen että piti meitä vauvana hereillä kaiket yät. Ei se ny enää jaksa hirveenä riahua. Ja hyvä nii.

ps. Ihavvaan kiälitiäteellisenä jälkihuamautuksena voisin sanoo sevverra, että kummää kirjottaessa käytän r-kirjaita d:n tilalla, niin se ei oo se ihan supisuamalainen ärrä vaan niin sanottu tamperelainen ree. Elikkä jos normiärrässä on niitä sorahruksia pari kolme, niin tampereella niitä ovvaan yks. Tää äänne muarostetaan rentouttamalla kiäli ja vippaamalla se sillai rennosti kohti kitalakee, jollonka se ojjo melko lähellä d:tä. Sille ei vaan oo mitään omaa kirjainta. Että näi.

Share

Ladataan...

Aijaijai. Uuden vuoden lupaukseni ei selvästi ollut ainakaan "kirjoitan ahkerasti blogiani". Nyt pitää äkkiä keksiä jotain, koska viimeisin postaus on jouluaiheinen! Tosi noloa. Tällaisen hitaamman ihmisen on jotenkin vaikea pysyä mukana tässä vuodenkierrossa. Yhtäkkiä Se Juttu, mistä juuri äsken kaikki olivat aivan filiksissä (esim. joulu) onkin äkkiä jotain soooo last season ja niin kulahtanutta. Siis kuka enää muistaa jotain tunkkaista joulupukkimeininkiä, voi oksennus ja hohhoijaa! Joten pysytelläkseni trendien aallonharjalla, kirjoitan äkkiä jotain muuta.

Niinkuin vaikka... heureka! Pääsiäisestä. Siihen on vielä sen verran aikaa, että minäkin ehdin mukaan fiilistelemään! Jos nyt laittaa munat hautumaan, ne ehtivät sopivasti kuoriutua pääsiäiseksi. Vai pitäisikö sittenkin yrittää innostua Runebergin päivästä? Tai itse asiassa, ehkä en vain ole perinnejuhlafiilistelijä. En etu- enkä jälkikäteen. Olen enemmänkin sellainen vapaamuotoisen biletyksen ja mukavien ihmisten seurassa vietettyjen spontaanien hyvien hetkien kannattaja.

No, oli minulla oikeaa asiaakin. Se saattaa kauhistuttaa Kotirouvan vannoutuneimpia faneja, mutta ei auta, kerrottava se on. Nimittäin: lapsukainen aloitti päivähoidon. Mikä tarkoittaa sitä, että.... en ole enää virallisesti Kotirouva! Enkä ehkä enää niin kovin Kokematonkaan. Blogiltani on niin sanotusti pohja pois. Niinpä valtaisa kiitos teille kaikille, nimimerkkien takana lymyäville kanssablogisteille ja muille, jotka olette lukeneet mukahauskoja juttujani, kommentoineet ja eläneet kanssani tämän reilun vuoden kotirouvan karua elämää. Toivotan teille kaikille erinomaisen onnellista ja ystävällisen lupsakkaa uutta vuotta, hyviä bileitä - ja miksipä ei varmuuden vuoksi vielä hyvää pääsiäistäkin, siltä varalta että bloginkirjoitusväli taas venähtää!

Share
Ladataan...

Pages