Ladataan...
Kokematon kotirouva

Ah, joulu. Tuo jokaisen pullantuoksuisen kotiäidin lempivuodenaika tonttuaskarteluineen – ja jokaisen vetelysmäisen kotirouvan painajaisvuodenaika kaaosmaisesti käryävine piparkakkutaloraunioineen. Ajattelin tänäkin vuonna pelata varman päälle ja hoitaa juhlavalmistelut hyväksi havaitulla tekniikalla tekemällä yhden tehokkaan täsmäiskun Stockan herkun valmistiskille. Valitettavasti rattaisiini ilmestyi tänä vuonna kapula. Sellainen suunnilleen aviomiehen kokoinen, yhtäkkisesti perinteisiin hurahtanut kapula.

Kaiken pahan alku ja juuri on siinä, että aviomies on saanut jouluaattoillaksi töistä vapaata. Ilmeisesti jonkun täysin edesvastuuttoman jouluhullun työkaverin aivopesemänä hän on saanut päähänsä, että tästä joulusta tulee meidän perheellemme The Joulu. Siis se, joka vietetään omassa kodissa eikä sukulaisten nurkissa, ja jolloin luodaan perusta ”omille jouluperinteillemme”. Yritin selittää, että meidän perheemme tärkeimpiin jouluperinteisiin kuuluu yksinäinen, tehokas retkeni keskustan tavaratalon herkkuosaston syövereihin, josta ilmaannun takaisin aina yhtä pahalla tuulella kahdeksaa kassia raahaten. Toinen hyvä perinne on joulupäivän pakastepizza-ateria. Aviomies ei kuunnellut. Hänen mielestään perinteisiimme voisi tästä lähtien kuulua yhteinen kokkailu joululauluja kuunnellen sekä kodin koristelu metsästä kerätyin kävyin ja havukoristein. (Siis ilmeisesti sen jälkeen, kun joku – pahoin pelkään tämän olevan se, jonka titteli kuuluu ”kotirouva” – on ensin siivonnut kodin lattiasta kattoon niillä voimien rippeillä, jotka ovat jääneet jäljelle joulukorttisirkuksen ja lahjojen sekä kaiken maailman naapuritervehdysten ostelu- paketoimis- ja perilletoimittamishärdellin jälkeen.) Sitä paitsi kaiken ostaminen valmiina on kuulemma turhaa rahantuhlausta. Justiinsa joo, että turhaa rahantuhlausta! Kaikkea sitä kuulee! Voin kyllä turhempiakin rahareikiä keksiä, kuten nyt vaikka esimerkiksi se kaksi kiloa lanttuja, jotka yhtenä jouluna ostimme ja joista jaksoimme kuoria kaksi, ennenkuin lopulta sorruimme Alepasta kaikuvaan Saarioisten lanttulaatikon ihanaan kutsuun.

Minusta alkaa tuntua, että perheessämme järjestetään tänä vuonna kaksi joulupäivällistä. Ensimmäinen olkoon nimeltään ”perinteinen Stockmann-joulu”, joka koostuu mitä ihanimmista, ammattilaisten loihtimista herkuista, juustoista ja hilloista, joita nassutan kauppareissun jälkeen hyvin levänneenä kasvot tonttulakin alla loistaen.

Toisella puolen pöytää vietetään ”Kitupiikin joulua”. Siellä istuu hikisestä raatamisesta nuutunut aviomies esiiliina päällään mättäen sitä yhtä vähän sinnepäin onnistunutta laatikkoa, jonka sai valmistettua aatonaattona, sekä täpärästi ennen joulurauhan julistusta valmistunutta rosollia. Jälkiruokana hänellä on joulutorttuja, joita yhdestä taikinapaketista valmistuu sellainen määrä, että niitä ei syö Erkkikään ennen kuin ne ovat kuivahtaneet mauttomiksi rasvapahveiksi.

Lapsi saa valita istumapaikkansa mielensä mukaan. Epäilen, että hänelle on ihan sama, syödäänkö pöydässä itsetehtyä vai kaupasta ostettua, kunhan suklaata riittää.

No, näin tylysti en toki teilannut aviomiehen ideaa päin naamaa. Päin vastoin, hymyilin ilahtuneena rohkaisten hänen aktiivista osallistumistaan jouluvalmisteluihin. Illalla sitten aion latoa hänen eteensä neljäkymmentä lähiömme asukastalon myyjäisistä hankkimaani joulukorttia ja kirjekuorta, joiden kirjoittaminen perinteisesti käsin on oleva hänen ensimmäinen jouluaskareensa. Toivon sydämeni pohjasta, että hänen intonsa laantuu jo siihen.

Share

Ladataan...

Erään kanssablogistin marraskuumasis inspiroi kirjoittamaan aiheesta, jonka itsetyytyväisenä taaperon äitinä olin jo päässyt hautaamaan mieleni perukoille. Nyt se kuitenkin pulpahti ajatuksiin kesken lähiöelämän kiehtovien pyörteiden: nimittäin babyblues.

Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että ei se synnytyksen jälkeinen ja vauvavuoden bluessi aina mitään kliinistä depressiota ole, vaikka neuvolantädit mielellään siihen suuntaan vihjailisivatkin. Se saattaa olla ihan vain sitä, että v*tuttaa (anteeksi aiheen vaatima v-sanan käyttö) ja väsyttää ihan helkkaristi, niin että järki lähtee. Ja syystä! Ongelma on kuitenkin siinä, että yhteiskuntamme kieltää sen, että vauvan saaminen on paitsi onnekasta, myös helkkarin v*ttumaista. Niinpä on keksitty tällainen kätevä diagnoosi, jolla ne tuoreet äidit, joita v*tuttaa ja väsyttää ihan hulluna (=normaali reaktio rasittavaan tilanteeseen), voidaan leimata sairaiksi. Tavallaan aiheellista, jos se on ainoa tapa saada myötätuntoa.

Toista oli entisaikaan - ja vaikka en todellakaan mikään entisaikojen ihailija ole noin niinkuin ihmisoikeus- ym. kysymysten kannalta, niin jotain silloin osattiin. Ainakin Suomessa. Nimittäin julkinen itkeminen.

Itkijämummot takaisin! Sen sijaan, että uusi äiti näyttää ulkomaailmaan vain hymyn ja hautatutuu vauvashittiin vain yksinollessa, voisimme kokeilla vanhaa kunnon jakamista. Neuvolasta mukaan saisi surkean mummelin, joka ottaisi osaa jokaiseen vauvan itkuraivariin ja valvottuun yöhön tämän tyyppisellä rimpsulla (lähde: Kanteletar, hieman muokattu): voi voi kun piti sinunkin maan matosen tänne syntymän, äitis ympärivuorokautiseen raadantaan kahlitseman ja avioliiton ja seksielämän ja oikeastaan muunkin elämän tuhoaman, niin avutonkin olet että alkaa säälittää kaikki maailman orvot ihan kybällä, yhtä tuskaa ja vaivaa on tämä ihmisen kiertokulku, piti sinun tyttökin vielä oleman niin että äitis joutuu joskus kattelemaan kun oma lapsi kärsii synnytyksen tuskissa, olisit edes poika ollut pääsisit helpommalla, paitsi jos tulee sota niin pitikö sinun poika oleman, tykin ruuaksi joudut ja sitten äitis itkee haudalla, ja sitten ollaankin kaikki kusessa vihollisen armoilla, tai vähintäänkin narkkareita teistä tulee kaikista joka tapauksessa ja ekokatastrofi korjaa loputkin ydinlaskeuman kiduttamat, että parasta olisi että ei olsi  kukaan tänne alunperinkään synnytty, mutta kun nyt tilanne on tämä niin voisitko edes olla hetken itkemäti ja nukkua yöllä ja olla paskomatta ihan koko aikaa ympäriinsä ja purematta nännejä hajalle niin että äitis näkee siittä vampyyripainajaisia, ja heittelemättä puuroja ja leluja lakkaamatta kaikkialle niin että tästä jotenkin yhdessä selvittäisiin, mutta ethän tietenkään voi joten yhyyy, YHYYYY.... 

Ja se siitä. Tämä olisi yksi nimiäisohjelmanumero (tarvittaessa myös yksivuotissynttäriohjelmanumero), ja loppuaika voitaisiinkin sitten pitää hauskaa kevein sydämin. Pari päivää kun tuollaista kuuntelisi, niin alkaisi pikku hiljaa paatuneimmankin babybluesista kärsijän tehdä mieli huutaa että pää kiinni, eikös tässä asiat nyt ole toistaiseksi kuitenkin IHAN HYVIN??? Vaan ehei. Neuvolasta saa polkkatukkaisen pirtsakan tädin neuvoja soseruokintaan, ja kaiken edellämainitun joutuu moni äiti pitämään suurimman osan aikaa vaan sisällään. Niin että onko ihme, jos se alkaa vähän syödä naista?

Etenkin näin pimeimpään talvisaikaan itkijämummoja kaivattaisiin vähän siellä sun täällä ottamaan osaa ihmisten rasituksiin. Pitäisiköhän heittää pallo neuvoloille vai suoraan muusikkojen liittoon?

 

Share

Ladataan...
Kokematon kotirouva

Tajusin tässä hiljakkoin, että yksi lähiöelämän kiistaton kulmakivi on jäänyt uupumaan Kotirouvan elämästä. Nimittäin ruotsinlaivalla käynti! Lienette nimittäin samaa mieltä siitä, että jokaisen itseäänkunnioitavan lähiötaviksen on syytä viettää vähintään yksi loma vuodessa täydentäen baarikaappinsa valikoimaa tax freessa (mieluiten tietysti Tallinnan pororisteilyllä, mutta hätätilassa Tukholmakin käy). Ilokseni voin ilmoittaa, että nyt tämä puute on korjattu! Viiden euron bonusristeily kuuden neliön hytissä kolmen aikuisen ja kahden lapsen voimin ei tosin ole varsinainen lepoloma. Siihen onkin syytä varustautua seikkailumielellä. Näin teimme, kun LauraEm:in ja siskosryhmämme (anonyymin) kolmannen jäsenen kanssa suuntasimme kahdet äärimmilleen lastatut rattaat kohti Skattan terminaalia.

Pääsimme jo kotimaan kamaralla eksoottisen pulmatilanteen eteen, kun joulukadun avajaiset sekoittivat hyvin suunnitellun ratikkareittimme. Näppärästi kuitenkin ryysäsimme japanilaisturistit tieltämme ja mahduimme siihen viimeiseen nelosratikkaan, jolla vielä ehdimme terminaaliin ennen lähtöselvityksen sulkeutumista. Onnistumisen huuma valtasi meidät siis heti alkumetreillä! Ja parempaa oli tulossa. Seuraavan onnistumiskokemuksen saimme, kun hytin ovi meni vielä kiinni vaikka sisällä oli viisi ihmistä, kahdet rattaat, kahdeksan laukkua ja matkasänky. JES! Tyytyväisinä siirryimme matkan seuraavaan vaiheeseen, eli pelastussuunnitelman tekoon. (Lienenkin jossain postauksessa jo maininnut siitä, että turvallisuushakuisuus hieman lisääntyy äidiksitulon jälkeen.) Kun pelastusliivienjakelupisteet oli tarkastettu, soimme itsellemme lepohetken a la cartessa. Nähtyään seurueen koostuvan puolittain alle kolmivuotiaista jäsenistä, tarjoilija ystävällisesti ohjasi meidät kauimmaiseen nurkkapöytään jotta "saisimme olla rauhassa". Kuinka huomaavaista! Ilta sujuikin sitten viiden hengen hyttibileissä. Seurueen nuorimmainen jäsen biletti erityisen huolella läpi yön, kunnes lopulta sammui otettuaan kaiken irti matkasängyn mahdollisuuksista.

Virkeinä saavuimme Tukholmaan. Nautin täysin rinnoin esitellessäni Tukholman ihmeitä kolmivuotiaalleni, samalla kun LauraEm. yritti tunnin ajan saada kitisevän yksivuotiaan nukahtamaan. (Olinkin jo ehtinyt unohtaa, kuinka mukavaa leikki-ikäisen kanssa on vauvaan verrattuna!) Yhteen kauppaankin pääsimme sisälle rattaiden kanssa. Se oli yllättäen lelukauppa. Ruotsalaiset lelut olivat tosi hienoja, mutta ostimme silti vain yhden Pikku Myyn (kunniallinen lähiöihminen suosii suomalaista). Sitten seurasikin matkan kohokohta: Kulturhuset, jonka valitsimme matkakohteeksi erään kiinnostavan näyttelyn vuoksi. No ei vaan, menimme sinne, koska se oli keskustan ainoa paikka missä lapset saivat kirmata vapaana sisätiloissa. Ja siellä sai myös ruokaa. JES! Perinteinen ruotsalainen quesadilla oli todella maukasta.

Kulturhusetissa kohtasimme myös aidon paikallisen. Lapset yhdistävät yli rajojen! Tosin tässä tapauksessa kielimuuria ei ollut, sillä teeskentelimme sujuvia ruotsin taitajia vanhojen kunnon Nya Vindar -oppien pohjalta. Paikallinen kysyi myös lapsukaiselta, puhuuko tämä ruotsia ja mikä hänen nimensä on. "Nej, hon talar inte svenska", sanoi lapsukaisen täti samaan aikaan kun polven korkeudelta kuului: JAG HETER ****! (nimi muutettu.) Synnynnäisen kielineron äitinä ajattelin nyt mainita tämän tässä blogissani ihan näin sivumennen. Tosin aviomies tunnusti myöhemmin pitäneensä lapselle pientä kielikylpyä ennen matkaa. (Onnekasta, että lapsi oppi juuri tuon lauseen, eikä esim. fy fan - tyyppistä lausahdusta.)

Paluumatkalla koitti sitten matkan varsinainen kohokohta, eli tax free käynti. Hamstrasin kilon suklaata ja paljon kovia karkkeja, joista en pidä, mutta joita ostin nostalgiasyistä. Kassit kilisten suuntasimme lopuksi pallomereen. Tosin sinne oli ikää vain seurueen vajaa kolmivuotiaalla jäsenellä. Illan hyttibileet sujuivat siinä mielessä hienosti, että nuorimmat jäsenet sammuivat ensimmäisinä ja aikuisjäsenet saattoivat vuorotellen käydä ihailemassa laivan huumaavaa iltaelämää. Riehaannuimme hetkeksi hedelmäpelin ääressä ja palasimme sitten hyttiin.

Aamulla posotimme tyyriisti tilataksilla kotiin. Borta bra men hemma best!

 

 

 

Share

Pages