Ladataan...

Yöllä aktivoituvan kauhukakara/show-artisti -alter egon karkoittaminen lapsesta onnistui kaksivuotisneuvolan jälkeen lopulta ihan noin vain. Ei tarvittu ammattimaisia unikouluttajia, Jari Sinkkosen kotikäyntiä tai muitakaan exorsistimanaajia. Vain yksi topakka polkkatukkainen neuvolantäti, jonka auktoriteettia härskisti hyväksi käyttäen ilmoitimme lapselle, että "se neuvolan täti sanoi, että nyt nukutaan koko yö omassa sängyssä eikä enää juoda pullosta". Ja näin tehtiin. Vaivaiset pari yötä lapsi jaksoi kieriskellä itsesäälissä ja kiukutella, mutta hiffasi sitten että "pää tyynyyn" todella tarkoittaa nukkumista. Ja nyt uskallan jo varovaisesti hehkuttaa, että 2v ja 1kk iässä lapsemme vihdoin pääsi unikoulussa luokaltaan. Olemme nimittäin jo kuukauden verran nauttineet normaalin ihmisen normaaleista seitsemän tunnin katkeamattomista yöunista!

(Oikeasti olin siis pari viikkoa yöt nukuttuani ihan että JEEEEESSSSS!!!! Tervetuloa takaisin elämä!!!! WOHOUU!!!!! Tässähän ihan järki kulkee ja luovuus kukoistaa!!! - Ja aloin sitten heti suunnitella uutta vauvaa, koska aika kultasi välittömästi muistot ja ajattelin, että eihän tämä nyt niin paha pari vuotta ollutkaan, ja oikeastaan se synnytyskin olisi varmaan toisella kerralla suorastaan hilpeää. Onneksi kuitenkin todelliset muistot palasivat n. sekunnin kuluttua, aviomiehen ystävällisellä avustuksella.)

Edistys nukkumisasiassa tapahtui viime tingassa. Luova ja ilmeisen akrobaattinen lapsemme (vapise Cirque du Soleil... täältä tulee kunnianhimoinen äiti) nimittäin keksi viime viikolla uuden tempun: sitten kun ei enää huvita nukkua, pinnasänky hilataan makuuhuoneen poikki aikuisten sängyn viereen hyppimällä siinä ja reuhtomalla samalla. Sitten kipataan itsensä pää edellä laidan yli ja päädytään mukavasti äidin viereen, josta voikin hetken häiriköityään kirmaista omille teilleen. Onneksi tämä siis tapahtuu nyt vasta seitsemältä aamulla, eikä noin viittä kertaa joka yö.

Muuta edistystä kotirouvan elämässä: huomasin sängyn alla villakoiria! En siis tehnyt niille mitään, mutta huomasin ne. Ja jopa ajattelin, että jotain pitäisi varmaan tehdä. Piakkoin.

 

Ladataan...

Suomen talvi on pitkä. (Kappas vaan, niinpäs onkin! huudahdatte nyt yllättyneinä.) Sitä ei vain ikinä tajua syksyllä, kun olisi aika pakata laukut ja hankkia työpaikka jostain muualta. Päin vastoin, marraskuun jälkeen sitä on melkein voittajafiilis: pahin on ohi! Ja joulukuu hurahtaakin siinä hurmoksessa tuosta noin vain. Mutta sitten tulee tammikuu. Ja helmikuu. JA maaliskuu. Ja kun vielä huhtikuun ensimmäisenä tuijotat ikkunasta loskaa, joka estää tehokkaasti sekä vaunujen että pulkan kuljetuksen, päätät sen taas: tämä oli viimeinen talvi täällä.

Suomen talvi voisi olla ihan siedettävä. Onhan meillä sentään keskuslämmitys ja kuuma vesi, tekniset alusasut ja itsestään voideltuvat sukset. (Viimeisintä en tosin ole kokeillut, sillä uhkaavasta keski-ikäisyydestä huolimatta vihaan edelleen hiihtoa yhtä hartaasti kuin ylä-asteella - HUOM merkki nuorekkuudesta, ei suinkaan vetelyydestä!) Jotain oleellista meiltä täällä kirkasvalolamppujen luvatussa maassa kuitenkin puuttuu. Nimittäin muut ihmiset. Ja siitä syytän ydinperhekulttuuria.

Ydinperheeseen käpertyminen on outoa. Siis se, että siitä lähtien kun pariudutaan tai viimeistään kun saadaan lapsia, pääsääntöisesti kaikki illat vietetään oman puolison ja lasten seurassa kotona. Siis YHDEN ja saman aikuisen ihmisen kanssa! Siis erityisjärjestelyjä lukuun ottamatta KAIKKI illat ja viikonloput! Koko elämän ajan! Ei ihme, että avioerotilastot ovat korkealla.

Erityisen oudolta ydinperhearki vaikuttaa, jos on viettänyt aikaa maissa, joissa lapsiperheet hengailevat sukulais- ja tuttavaporukoissaan illat pitkät. Kaduilla ja ravintoloissa saa olla vauvan huutoa ja pikkulasten juoksua. No, yllättäen ei Suomessa. Yhdessäkään lähiössä ei menesty kodikas kortteliravintola, sillä kaikki linnoittautuvat linnakkeiksi varusteltuihin koteihinsa talven ajaksi. (Lukuunottamatta sen alunperin "kodikkaan" ostariräkälän vallanneita yksinäisiä juoppoja.) Vielä paljon pahempaa ydinperhearki on, jos viettää päivänsä kotona: silloin kun ei seurana ole edes puolisoa. Tavallinen kotirouva ei päivän, saati illan aikana oikeasti tapaa välttämättä ketään muuta aikuista kuin kaupan kassan. Olen kerran jos toisenkin seissyt mieheni iltavuoron aikaan yksin lapseni kanssa typötyhjässä, pimenevässä leikkipuistossa kello 17. Ja lähtenyt sitten minäkin nöyränä kotiin syömään yksinäistä ateriaani.

Minulle ydinperhe-elämä ei sovi, olen tältä osin liian heimo-orientoitunut alkuihminen. Ahistaa - tosin sehän on Suomessa vain normaalia. Tai jos nyt ei aivan ahista, niin ainakin kuihdun ja alan riiputtaa suupieliäni  - mikä sekin on toki Suomessa täysin normaalia. (Muu olisi suorastaan epänormaalia.) Ahdistusta vastaan taistelen pyytämällä pitkien päivieni ja iltojeni iloksi siskoni meille hengailemaan, tai sitten jonkun kaverin, jolla myös on paljon vapaa-aikaa. Jostain syystä vain ihmisillä tuntuu olevan vapaata hengailuaikaa yllättävän vähän ottaen huomioon, että meillä on kaikki tämä teknologia jonka tarkoitus (minun käsittääkseni) oli muuttaa kaikki tehokkaammaksi ja näin vapauttaa työaikaa laiskotteluun.

Ennen asiat olivat toisin, ja sitä en haikaile. En suurin surminkaan haluaisi viettää päiviäni anopin, appiukon ja muutaman piian ja rengin kanssa (tai no, miksei jonkun hyvännäköisen lihaskimppurengin...). En myöskään välttämättä haluaisi asua yhden huoneen kamarissa kuuden lapseni kanssa, vaikka saisinkin purkaa sydäntäni mielin määrin neljän perheen yhteiskeittiössä kokatessani. Mutta hei - kai tässä ahdistavan ahtauden ja aution yksinäisyyden välillä on oltava joku kompromissiratkaisukin?

Kompromissiratkaisu koittaa onneksi kesällä, kun taloyhtiön lapsiperheet kaivautuvat silmiään räpytellen linnakkeistaan ulos aurinkoon. Tarha- ja työaikataulut löystyvät ja ihmiset alkavat taas muistuttaa itseään eivätkä jonkinlaisia päivästä-päivään-selviytymismasiinoita. Liikkumavara lisääntyy, kun pihalla on yleensä aina joku tuttu, joka voi katsoa lasta sen aikaa kun piipahdan vaikkapa lähikaupassa ja roudaan ostokset kolmanteen kerrokseen. Grilli kuumiaa ja hetken voimme kuvitella olevamme melkein yhtä onnellinen yhteisö kuin tuo Etelä-Euroopan meluisa ravintolaseurue lapsineen.

Kunnes tulee taas syksy. Mutta marraskuussahan pahin on jo ohi, vai mitä?

 

Ladataan...

Ihmislajin nuorista, hyvinvoivista, kaupungeissa asuvista aikuisyksilöistä voi huomioida seuraavaa. Saavuttaessaan nuoruusiän ja välittömästi sen jälkeisen aikuisiän he alkavat kokoontua kodin ulkopuolisiin tiloihin vahvistaakseen omaa ja ryhmäidentiteettiään ja saadakseen sosiaalisia kontakteja. Aikuisyksilöt käyvät esimerkiksi kahvittelemassa mukavissa kahviloissa, urheilemassa sisä- ja ulkotiloissa, syömässä tunnelmallisissa ravintoloissa, juomassa jännittävissä baareissa ja vahvistamassa henkistä kasvuaan erilaisissa taideharrastuksissa. Kaikki tämä tapahtuu useimmiten elämän varrella hankittujen uskollisten ystävien tai valitun vastakkaisen (tai saman) sukupuolen edustajan seurassa.

Mikäli nuori aikuisyksilö saa lapsia, korvaa kaiken yllämainitun, lapsiperheen näkökulmasta lievästi epäilyttävän, sosiaalisen toiminnan eräs paljon tervehenkisempi ja kaikin puolin kunniallisempi ympäristö: leikkipuisto. Leikkipuisto on lähiöstä tai kaupunginosasta lohkaistu, usein aidattu alue, jossa on erilaisia hauskoja härveleitä sekä suurimman osan vuodesta paljon, paljon lunta. Valitettavasti kaikki näistä huikeista huvituksista on suunnattu lapsille, kun taas aikuisille leikkipuistossa ei ole mitään viihdykettä. Aikuiset yrittävät viihtyä suomalaisessa leikkipuistossa erilaisin keinoin, usein ymmärrettävästi epäonnistuen. Kaikki tämä tapahtuu seurueessa, jonka ainoa yhdistävä tekijä on se, että heillä on lapsia.

Itse uskaltauduin leikkipuistoon ensimmäisen kerran viime syksynä. (Siis sen jälkeen kun olin saavuttanut baarikelpoisen iän ja tupakointi salaa leikkipuiston katoksen alla oli menettänyt lopullisesti viehätyksensä.) Olin kuullut mieheltäni, että lähistöllä sijaitsee leikkipuisto, ja että siellä pitää käydä jos on lapsi. Se on ilmeisesti jonkinlainen kirjoittamaton laki. Niinpä eräänä aamupäivänä työnsin päättäväisesti kärryni kyseiseen kohteeseen. Siellä oli joitakin vanhempia lapsineen, sekä pari muuta henkilöä - ilmeisesti niitä kuuluisia "puistotätejä", joiden funktio on allekirjoittaneelle edelleen hämärän peitossa. (Sen verran on selvinnyt, että EI ole sallittua jättää lasta puistotädin hoteisiin ja lähteä itse hurvittelemaan. Mitä iloa niistä tädeistä sitten on, sitä en vielä ole saanut selville.) Kaikki paikallaolijat vaikuttivat jotenkin jengiytyneiltä. Epäilin vahvasti astuvani jonkin äitimafian reviirille, mutta koska kukaan ei tullut pariin minuuttiin keräämään suojelurahoja, uskalsin lapseni kanssa lähestyä varovaisesti hiekkalaatikkoa. Ja - siinä se sitten olikin. Istuin hiekkalaatikon reunalla, ja autoin lasta tekemään kakkuja. Muut äidit heiluttivat tenaviaan keinuissa tai kävelivät niiden perässä etanan vauhtia ympäri puistoa. Se, mitä olin luullut jengin kyräilyksi - kukaan ei tervehtinyt ystävällisesti tai edes hymyillyt - olikin vain normaalia suomalaista leikkipuistokäytöstä.

Yritin ihan tosissani viihtyä. Kun hiekkalaatikkoon tuli toinen lapsi, hymyilin ja sanoin "katos, sulle tuli kaveri!" Sitten toivoin että lapset ryhmäytyisivät ja me aikuiset voisimme hiekkalaatikon sijaan istua puistonpenkillä niinkuin ainakin aikuiset, joilla ei ole kurahousuja jalassa. Valitettavasti lapsi ja äiti ainoastaan kyräilivät meitä hetken yhdessä ja poistuivat pian keinuille päin. Opetus: leikkipuiston kirjoittamattomiin lakeihin kuuluu se, että yksinäisinä ympäri puistoa haahuilevia vanhempi-lapsi pareja ei sovi rikkoa erillisiksi "lapset" ja "vanhemmat" -ryhmiksi. (Nyt hieman kokeneempana tietysti ymmärrän, miksi: muutenhan en ehtisi kommentoimaan jokaista pienokaiseni tekosta ihailevin "hyvä lapsi, hienon kakun teit!" -aplodein. Ja pahimmassa tapauksessahan napero saattaisi esim. heittää hiekkaa päälleen tai jopa horjahtaa ja kaatua!) Niinpä yritin sitten viihtyä ilman aikuiskontakteja. Yhtenä päivänä jumppasin penkeillä samalla kun lapseni touhuili omiaan. Tuloksena oli hieman lisää kyräilyä (mikähän supersuorittaja toi oikein luulee olevansa).  Siispä seuraavana päivänä koetin naamioida kuntoiluni leikkimiseksi, ja harjoitin vatsalihaksia ottamalla kovat vauhdit keinussa. Tuloksena oli leikkipuistoon seuraavana päivänä ilmestynyt lappu, jossa luki: "leikkivälineet on tarkoitettu alle 10-vuotiaille". Opetus: leikkipuistossa ei sovi tehdä muuta kuin leikkiä. Paitsi jos on aikuinen, jolloin ei voi edes leikkiä.

No, kuukausien myötä löysin lopulta puistosta myös juttuseuraa (eräästä toisesta puistosta, koska katsoin pilanneeni mahdollisuuteni siinä ensimmäisessä jo alkumetreillä.) Leikkipuisto-tuttavuussuhteet muistuttavat hieman työtoveruussuhteita; emme ole valinneet toistemme seuraa, mutta täällä ollaan. Parasta mitä voimme tehdä, on lievittää hieman tylsyyttä jutustelemalla niitä näitä. Ja tietenkin odottaa kesää, jolloin puistossa saa ainakin samalla aurinkoa. Tai hetkinen - onkohan tiedossa lisää kyräilyä, jos lojun mikroshortseissa nurmikolla ja ulkoilutan lasta flexitaluttimessa?

Pages