Ladataan...

Sosiaalisen kotirouvaelämäni keskus (Alepa) on en edelleen remontissa, joten sijaistoimintona tapasin tänään erästä ystävääni leikkipuistossa. Ystävällä on alle vuoden ikäinen lapsi, ja yllättäen huomasin äitien muistinmenetyksen toimineen kohdallani varsin tehokkaasti. Tajusin autuaasti unohtaneeni kaiken sen, mitä lapsiperheen elämään kuuluu ennen kuin lapsi oppii kävelemään, puhumaan, syömään, muovailemaan itsekseen nurkassa ja katselemaan piirrettyjä. Uskomatonta mutta totta: olin ollut viittä vaille hilkulla liittymässä siihen sakkiin vanhempia, jonka mielestä "siinähän se vauva-aika meni, ihan kivasti! Pitäisi varmaan hankkia toinen!" Vauvaa kävelyttäessäni onnellisesti uinuneet muistikuvani kuitenkin alkoivat heräillä. Eivätkä ne suinkaan olleet vain omiani, vaan määrättömien sukupolvien, satojen tuhansien naisten muistot kertautuivat ruumiissani ja mielessäni samaan tapaan kuin raskaus- ja vauva-aikana. Muistin erään tunteen, jolle vasta nyt keksin nimen: arkaainen naisraivo.

Arkaainen naisraivo on turhautunut, silmittömän vihan tunne, joka ei pääse purkautumaan minnekään koska lasten takia täytyy pysytellä rauhallisena ja hoitaa homma kotiin. Tunne yhdistettynä fyysiseen väsymykseen ja unenpuutteeseen on suurin syy synnytyksen jälkeiseen masennukseen, pikkulapsiperheiden avioeroihin, aviopuolisoiden väliseen katkeruuteen, marttyyriasenteisiin ja sanotaan nyt saman tien että kaikkeen muuhunkin scheisseen, mitä keskivertokotiäidin täytyy sitten käsitellä parisuhdeterapiassa vastahakoisen aviopuolison kanssa.

Arkaainen naisraivo on tunne, joka syntyy, kun

1. ihminen on tullut äidiksi eli joutunut antamaan itsensä sisuskaluja myöten täysin ehdoitta toisen ihmisen käyttöön määrittelemättömäksi ajaksi, yleensä vähintään pariksi vuodeksi (raskaus mukaanlukien)

2. ihminen on joutunut sen vuoksi lopettamaan oman persoonansa mukaisen elämän määrittelemättömäksi ajaksi (entisajan nainen koko avioliiton ajaksi, nykyajan nainen vähintään pariksi vuodeksi, useampien lasten kanssa useammaksi)

3. samaan aikaan av(i)omies kokee elävänsä elämänsä parasta aikaa toteuttaen itseään oman persoonansa mukaisessa työssä/harrastuksessa ja nauttien illat perheen lämmöstä turvalliselta katseluetäisyydeltä.

Jos kaikki nämä kolme kohtaa toteutuvat, on tuloksena arkaainen raivo, joka purkamattomana johtaa uupumukseen, katkeruuteen, marttyyriuteen yms. fiilareihin, jotka eivät välttämättä ole omiaan parantamaan tunnelmaa perheen yhteisessä illallispöydässä. Kaikkien äitien kohdalla kolme kohtaa eivät toteudu, ja he saattavat säästyä tältä pelottavalta olotilalta. Raivo ei siis synny naisessa, joka kokee elävänsä oman persoonansa mukaista elämää totaalisen antautuneena lapsille. (Siis jos näitä ihmisiä on oikeasti olemassa? Ai niin, on yksi: Vanessa Kurri! No, meidän muiden täytyy sitten vain selviytyä jotenkin.) Raivo ei aktivoidu myöskään, jos kohdat 1. ja 2. toteutuvat - mutta naisen puoliso uhraa myös puolet elämästään antautuakseen lapselle, vaikkapa tasapuolisen hoitovapaajakson verran. (Tai vaihtoehtoisesti työskentelee vuorokaudet ympäri suolakaivoksessa, jonka olosuhteita ei mitenkään voi kadehtia.)

Joissakin tapauksissa saattaa kuitenkin olla, että jo pelkästään kohdan 1. täyttyminen riittää laukaisemaan raivon: etuliite arkaainen viittaa siihen, että tunnetila aktivoituu meille välittyneiden muistojen ja hiljaisen tiedon, ei välttämättä oman elämäntilanteen vuoksi. Kohtaa 1. ei valitettavasti nainen voi mitenkään välttää lapsensaannissa, ja mikäli arkaainen, turhautunut, synkkä, epätoivoinen, karjahteleva raivo valtaa sinut täysin selittämättömästi eräänä yönä nukuttaessasi lasta sadannenkahdennenkymmenennen kerran tietäen, että samat kiukuttelut ja pissaiset lakanat ovat edessäsi vielä toiset parisataa kertaa, niin muista: se et ole sinä. Se on arkaainen naisraivo.

Oman empiirisen yhden naisen tutkimusaineistoni nojalla voin vakuuttaa, että se menee ohi viimeistään siinä lapsen ollessa 2,5 vuotias. Sitä odotellessa kannattaa pitää huolta siitä, että puolisosi tarjoaa sinulle paitsi tarpeeksi vapaa-aikaa myös paikan, jossa karjahdella turvallisesti.

Samasta aiheesta kirjoittaa hienosti runoilija Aila Meriluoto päiväkirjassaan 1950-luvulla:

Mutta selvimpänä nousee esiin vastuun ongelma. Kun kaikenlainen vastuu on äkkiä langennut minulle ja äläpäs rimpuile yhtään, ei se hyödytä. Jumaliste, se on uutta prinsessalle. Äitihän se vastasi kaikesta. Ja oltiin itse niin helvetin vapaita ja huolettomia. Kesti vuosia ennenkuin tajusin että minähän se tässä äiti olenkin. Enkä minä ole sitä vieläkään oppinut. Kätilöopiston synnytyshuoneessa nuori nainen huusi äitiä, äitiä. Huomaan tekeväni ihan samoin. Ennen kun oli suuressa hädässä, tarvitsi vain huutaa sitä sanaa ja heti heräsi omassa sängyssään. Nyt en enää herää. Nyt minä elän. 

- Aila Meriluoto: Vaarallista kokea (päiväkirjat vuosilta 1953-1975)

Share

Ladataan...

Niinpä niin, siellä sitten olin uskollisesti kello 13:30 torstai-iltapäivänä Alepan nurkalla vaanimisasemissa. Kiikarissa eivät nyt olleet Rainbow-herkuista notkuvat hyllyt, vaan ennemminkin silmänruoka ja hengen ravinto. Toisin sanoen viime viikolla bongattu namipala: Rekkamies. (Lausutaan syvällä rinta-äänellä ärjäisten, kuitenkin samalla ilmentäen mummojenauttelukykyä). Muovikassit sojossa olin valmiina singahtamaan kaupan ovista sisään heti kun tuttu, polvia notkauttava rekan pörähdys kantautuisi äärimmilleen viritettyihin kotiäidin korviini. Mutta kuten aina sanotaan, hiljaisuus ei tiedä hyvää. Ei nytkään. 

Rekan sijaan kadun toiseen päähän ilmestyi tuttu hahmo. Taloyhtiön Puuhanainen. (Lausutaan uhkaavia talkoita sun muita ikäviä viemärisukellushommia enteilevällä äänenpainolla).  Salamaa nopeammin pelastauduin Alepan kotoisaan suojaan siitä huolimatta, että ensimmäinen vilaus toivotusta kohteesta saattaisi jäädä huomaamatta. Ja mitä siellä näinkään? Pula-ajan Neuvostoliiton karmean todellisuuden!! Tyhjyyttään ammottavat hyllyt kertoivat samaa karua tarinaa, mikä oli luettavissa tuulikaappiin pystytetyssä kyltissä: Suljetaan remontin ajaksi 23.9.-13.10. Kolme viikkoa ilman ruokaa! Stalinin kuvat silmissä viuhuen säntäsin jonkinlaisena refleksinä säilykepurkkihyllylle hamstraamaan suolakurkkuja. 

Haalittuani paniikinomaisesti koriini myös säilykepunajuurihyllyn sisällön ja pari purkkia smetanaa, tajusin yhtäkkiä, mikä oli todellinen ongelmani. Ei ruokaa = ei tavarantoimituksia = ei Rekkamiestä. Nyyh. Seuraava mahdollisuuteni valella öljyä orastavan etäsuhteemme liekeille koittaa vasta ensi kuussa. Säälittävästi laahustin kassalle ja kipitin kiltisti kotiin tarjoilemaan aviomiehelle maittavia suolakurkkuaterioita.

Lohdukkeena kävin sitten tänään korvaavassa ruokakaupassa, hieman kauempana sijaitsevassa S-marketissa. Ratkaisevan 200 metrin etäisyyseron takia S-market on minulle, arjen voimavarat tarkasti optimoivalle henkilölle lähes tutkimatonta aluetta. Kokemus oli huumaava. Viis rekkamiehistä, kun korvauksena minulle tarjotaan hyllyn täydeltä orgaanista Clipper-teetä! Täysjyvänuudeleita perhepakkauksissa! Pikku Myy -hammastahnaa! Sekä luomuvalmisteista tomaatti-basilika-levitettä! (Nyt ennen kuin kukaan alkaa muistutella, että minulla kasvaa parvekkeella luomuna sekä tomaattia että basilikaa, niin todettakoon että karu totuus on että en kuuna päivänä saisi niistä aikaan levitettä.) Loppujen lopuksi uskallan siis varovaisesti toivoa, että tämä vastoinkäyminen ehkä koituu vielä onnekseni. Kauppareissun jälkeen tosin kesti aika kauan miettiä, mitä ruokaa valmistaisin Bart Simpsonin muotoisista makaroneista ja Pikku Myy -hammastahnasta...

Share

Ladataan...

Huomasin juuri tuota blogini tagi-listaa tutkaillessani, että tageja sanaan "äitiys" oli vain kaksi. Tämä on melkoisen noloa, sillä kyseessä on kuitenkin kotiäidin pitämä blogi, ja lapsia omistavien kotirouvien elämänhän kuuluisi täyttyä nimenomaan äitiydestä. Tässä tapauksessa tagit kuitenkin kertovat toista tarinaa. Blogin reunustaa koristavassa listassa äitiyden ohi ovat kiilanneet mm. Dr Öetker -pakastepizza (3 tagia), Pirkka Ikkunanpesuneste (3 tagia), Kassaherra (3 tagia), Laihdutus (3 tagia), sekä tietenkin jokaisen uhrautuvaisen, asiaankuuluvasti lapselleen omistautuneen kotiäidin ykkösprioriteetti: Oma Elämä (25 tagia). Kotiäidin elämän tukipilari ja sosiaalisen elämän keskus, Alepa (5 tagia) komeilee sekin listalla melko hyvissä asemissa. Tasoissa äitiyden kanssa on Kakkahätä (2 tagia).

Hm, pitäisiköhän tämän vähän hävettää.

Toisaalta puolustuksekseni voidaan esittää kolme Kokkaus-tagia (joskin ne viittaavat samoihin juttuihin kuin yllämainitut pizzatagit) sekä kotirouvan ylpeys: kokonaista neljä tagia aiheeseen Yrtit. Ne jos mitkä kiillottavat mainettani asialleen omistautuvana kotirouvana. Ei siinä kaiken yrttien kastelun lomassa ole sitä äitiyttä niin ehtinyt miettiä.

Miettimisestä puheenollen, huomasin että tageissani ei ole ainuttakaan postausta kategoriassa "Syvällistä". En siis ilmeisestikään ole juuri uhrannut kallista kotiäidin aikaani niinkin triviaaliin ajanvietteeseen kuin syvälliseen ajattelemiseen. Ajattelu on muutenkin yhteiskunnassamme yliarvostettua ja aiheuttaa paljon ikävyyksiä, ainakin huonot ajatukset. En tunnustaudu Descartesilaiseksi, vaan kannatan ennemminkin lauselmaa "olen, siis olen".

Kas näin: nyt tässä postauksessa onkin jo saman verran substanssia kuin keskimääräisessä Hesarin kolumnissa. Voin siis huoletta sijoittaa sen Syvällistä -kategoriaan. Saadaan sekin tili auki.  

Share

Pages