Ladataan...

Verrattain lyhyen kotiäitiurani aikana olen jo ehtinyt vetää yhden perustavanlaatuisen johtopäätöksen: kaksivuotiaan kotiäitinä oleminen on ihan sairaan paljon helpompaa, hauskempaa ja kaikin puolin siedettävämpää kuin vauvan kotiäitinä oleminen. Moni arvoisa kollega varmaankin allekirjoittaa saman, mutta siltä varalta että täällä ilmenee joitakin eriäviä mielipiteitä, lyttään ne heti alkuunsa esittämällä ohessa useamman kohdan listan perusteluista alussa esitetylle teesille.

Parivuotiaan kotiäitinä oleminen on ihan sairaan paljon helpompaa, hauskempaa ja siedettävämpää kuin vauvan kotiäitinä oleminen, koska:

1. Olet vajaan kolmen vuoden aikana (raskaus mukaanlukien) jo ehtinyt tottua ja turtua ajatukseen, että elämästäsi ja teoistasi et määrää sinä itse, vaan erittäin pienikokoinen ihminen (sekä hänen lapsenvahtinsa aikataulut), etkä enää jaksa harmitella asiaa.

2. Olet vajaan kahden vuoden aikana jo ehtinyt tottua ja turtua siihen, että mikään arkielämän pikku askar ei enää suju yksinkertaisesti, saati sitten mikään hieman erikoisempi askar, etkä enää jaksa harmitella asiaa.

Esimerkki: "Vienpä roskat." Lapsettomana: otit roskapussin ja kävit heittämässä sen kauppareissulla laatikkoon. Vauvan kanssa: Puet lasta vartin, puet itsesi hädällä ennen kuin lapselle tulee hikikiukku (tai sitten puet itsesi ensin, ja itsellesi tulee lasta pukiessa hikikiukku), otat roskapussit yhteen käteen ja lapsen kainaloon, raahaat kaiken vaunukellariin, pakkaat lapsen vaunuihin samalla kun yrität estää roskapusseja levähtämästä kellarin lattialle, työnnät koko satsin ulos ovesta, pusket vaunut halki nietosten roskalaatikolle, heität ne (siis roskat) roskikseen etkä pääse samalla reissulla enää kauppaan, koska lapsi on jo kakannut housuunsa ja kyllästynyt olemaan vaunuissa. Kaksivuotiaan kanssa: sama kuin edellä, paitsi että aluksi jahtaat kiukuttelevaa lasta haalarien kanssa vartin ympäri asuntoa. Mutta: et enää jaksa harmitella asiaa!

3. Lapsi puhuu! Sinun ei siis tarvitse enää "vaistota" (=arvailla) mistä mikäkin kitinä tai yleinen julmettu huuto johtuu. Lapsi kun osaa kertoa asiansa ihan selvällä suomenkielellä. Tietenkin se silti harrastaa julmettua huutoa toisinaan ihan huvikseen (uhmaikä), mutta kuten kohdissa 1 ja 2, et enää jaksa harmitella asiaa. Sen sijaan kaivat tyynesti vanhat festarikorvatulpat vessan kaapista.

4. Lapsi puhuu 2: saat päivittäin ilmaista huvitusta lapsen nerokkaista lohkaisuista. En nyt viitsi niitä tässä listata, koska jokaisen omalla lapsella on varmasti vielä nerokkaammat lohkaisut.

5. Lapsi liikkuu! Eli sen ei tarvitse alkaa huutaa julmetusti apua joka kerta, kun se haluaa siirtyä puoli metriä johonkin suuntaan, kääntyä ympäri tai raapia itseään.

6. Ai niin, tärkein meinasi unohtua: imetys ja jatkuvat yöheräilyt, tuo vauva-ajan suola, alkavat (toivottavasti) olla kaukaista esihistoriaa, jolle enää vain hymähtelet nostalgisesti. Toisin sanoen alat taas tuntea itsesi ihmiseksi, etkä käveleväksi (joskin hyvin äidilliseksi) zombie-maitovalaaksi. Tosin olen kyllä kuullut juttuja äideistä, jotka tuntevat vauva-aikaan olonsa oikeiksi hedelmällisyyden jumalattariksi, ja joiden imetyksen suomaa euforiaa eivät edes haavaiset nännit ja kahden tunnin välein toistuva yöheräily pysty sumentamaan... Oma äidillisyyteni nyt oli kuitenkin enemmän sellaista maitovalasmaista tasoa. (No, olihan imetyksessä hyvätkin puolensa - kuten ne upeat muodot etumuksessa. Uhkeuden tyylikkyyttä kuitenkin mielestäni hieman vähensi se, että kukkuloiden muoto vaihteli välillä riippuva lätty - kuhmurainen kivistävä pallo, jonka lommoinen ulkonäkö toi mieleen huonosti onnistuneen silikonioperaation. Että, ei siitäkään pisteitä vauva-ajalle.)

Lopuksi tuli vielä mieleen tällainen mietelause, että "vanhemmuus on kuin positiivinen liikuntavammaisuus." Eli liikkumistasi ei rajoita menetetty raaja vaan yksi ylimääräinen, joka roikkuu jalastasi / kädestäsi / torsostasi / hiuksistasi. Hm. taisi olla poliittisesti aika epäkorrektia. 

Share

Ladataan...

Hyvät uutiset: lapsemme on erittäin luova, periksiantamaton ja ongelmanratkaisukykyinen.

Huonot uutiset: Lapsi käyttää kaikkia näitä taitojaan ratkaistakseen ongelman, joka hänen mielestään kuuluu "en saa valvoa tarpeeksi yöllä". Meidän mielestämme taas ongelma kuuluu "emme saa nukkua tarpeeksi yöllä". Molemmat osapuolet ovat nyt kaksi vuotta käyttäneet kaikki keinonsa ratkaistakseen oman ongelmansa. Tuloksena on asemasotavaiheeseen juuttunut yöllinen nukkumiskulttuuri ja kaksi erittäin väsynyttä vanhempaa. Väsyneempi on tietysti se, joka ei käy töissä ja on näin ollen pääesiintyjänä lapsen ohjaamassa yöllisessä showssa.

Vauvavuonna kaikki meni öisin vielä hyvin. Tai siis päin h*lvettiä, mutta siinä vaiheessa kahden tunnin välein heräilyn ajateltiin vielä olevan normaalia. Kun lapsi täytti vuoden, pidimme toisen ja "viimeisen" unikoulun - nukahtaminen itse omaan sänkyyn, ei maitoa, ei viereen, vain muutama yö hysteerisen huutamisen kuuntelua ja kärsivällistä silitystä. SE TOIMI! Kahden kuukauden ajan lapsi nukkui kokonaisia öitä, eli mekin saimme kuorsata onnellisina jopa 7 tuntia putkeen. Sitten aamuvirkku lapsemme kehittyi älyllisesti seuraavaan vaiheeseen ja keksi ovelan hivutustaktiikkasuunnitelman.

Lapsi ymmärsi, että taikasana on "aamu". Aamulla saa aamumaitoa ja pääsee äidin viereen. Aamu oli aluksi aikaisintaan kello seitsemältä. Sitten huuto alkoi jo 6:50, ja ajattelin että ei jaksa kuunnella, ei se niin minuutin tarkkaa ole. Sitten huuto kuuluikin jo klo 6:40, ja sama aamutokkurainen törttöily toistui. Ja kuinka ollakaan, muutaman viikon kuluttua huomasimme raahautuvamme unenpöpperössä keittiöön kello neljä hakemaan maitopulloa ja nukuttavamme lasta viereen. Ja sitten se olikin jo back to square one.

Sen jälkeen olemme kokeilleet kaikkea. Unikoulu ei enää toimi, koska lapsi on kehittänyt uusia tehokkaita keinoja päästä pois pinnasängystä ja piristyä entisestään, parhaana taktiikkana mainittakoon housuun kakkaaminen. Hän on myös ottanut tavakseen herätä kello yksi ja haluta meidän sänkyymme, johon yleensä nukahtaakin nopeasti - harmi vain että sitten hän viettää loppuyön potkimalla meitä naamaan.

Tämän kaiken vielä ehkä juuri ja juuri kestäisi, samoin kuin aamuyön heräilyt joista selvitään yleensä nopeimmin vesipullolla. Mutta nyt parivuotiaana kukkujallamme on jo uusia ideoita. Se, että herättää meidät mahdollisimman usein ei enää riitä. Se on ihan tylsää ja so last season. Nyt muodikasta on valvoa mahdollisimman pitkiä aikoja, keksiä jännittävää tekemistä ja muutenkin pitää yöllä mahdollisimman HAUSKAA! (Täytyy myöntää, että tässä hän on ehkä tullut äitiinsä.) Vanhemmille vain on melko absurdi kokemus herätä kello 3:50 siihen, että lapsi laulaa vieressä täyttä kurkkua. Kaikkien hänen tuntemiensa lastenlaulujen läpiloilotus kestää n. kello viiteen asti. Toki väliin mahtuu myös "nyt nukutaan" ja "pää tyynyyn" -kehotuksia vastaan pullikoimista, pyjaman ja vaipan riisumista ("menee suikkuun!"), unenepöpperöisiltä vanhemmilta keittiöön karkaamista ja lopuksi joko hysteeristä tappelua kun lasta koettaa pitää väkivalloin sängyssä - tai sitten useampi pullollinen maidon lipitystä ja tuttien kanssa pelaamista. Toisin sanoen back to square one, jälleen kerran.

Jotenkin sitä vauvavuonna osasi vielä olla looginen ja kylmän viileä kuin saksalainen koirankouluttaja, mutta nyt ei enää jaksa tehdä muuta kuin selviytyä vain juuri käsillä olevasta yöstä mahdollisimman vähin vaurioin. Niin, ja olemme tosiaan kokeilleet nukkumaanmenoa vasta kymmeneltä, nukkumaan menoa jo puoli kahdeksalta, päiväunilla ja ilman (toisinaan pirtsakka lapsemme ei halua myöskään nukkua päivällä, mutta säästetään ne tarinat toiseen kertaan). Päivisin olemme testanneet niin ulkoiluväsytystä ja virikkeitä kuin rutiininomaista rauhallista oleskeluakin. Että varsinaisia vinkkejä tässä ei olla kalastelemassa. Lähinnä toivon että joku saa tästä tarinasta jotain vahingoniloista huvitusta, niin olisi meidänkin yöelämällämme jokin tarkoitus.

Share

Ladataan...

Vuodenvaihteen oksennustautien ja flunssien riehuessa valtoimenaan perheen aikuisväestön keskuudessa saatoin jälleen ilokseni todeta, että lapsemme porskutti läpi kulkutautikauden terveenä kuin pikku kilipukki. Koska olen totaalisen terveen lapsen onnellinen äiti (kahden elinvuoden aikana yhden päivän vauvarokko ja pari lähes huomaamatonta nuhaa), katson tietysti asiakseni jakaa terveystietoani ja viisauttani teille kaikille. Saattaahan nimittäin olla, että lapseni terveyden syy ei olekaan silkka onni, geenit tai se, että hän ei hengaile jengeissä päiväkotien pihoilla vaan kärsii yksinäisestä lapsuudestaan äiti ainoana seuranaan. Syy lapsemme tanakkaan punaposkisuuteen ja rautaiseen terveydentilaan voi nimittäin löytyä (paitsi aiemmin kuvatusta monipuolisesti ja pieteetillä suunnitellusta ruokavaliostamme) myös siitä, että olemme huomaamattamme treenanneet lapsen vastustuskykyä vauvasta asti. TADAAA! Jotain olemme ehkä tehneet  (vahingossa) oikein! Ohessa viisaat vinkkini siltä varalta, että tekin haluatte varmistaa lapsillenne mahdollisimman terveen tulevaisuuden.

Rautaiseen immuniteettiin tarvitaan vain muutama perusasia. Suosikaa näitä:

1. Eläimet. Jos teillä ei ole lemmikkejä, kutsukaa niitä kylään. Antakaa niiden nuolla vauvanne naamaa ja tuoda tassuissaan sisään kuraa, jonka vauvanne voi syödä.

2. Luonto. Kun lapsenne ulkosalla ollessaan laittaa jotain suuhunsa, tarkistakaa kaksi asiaa: 1. Onko se myrkyllinen? 2. voiko siihen todennäköisesti tukehtua? Jos vastaus molempiin kysymyksiin on ei, antakaa mennä vaan. Koskee niin kasvinlehtiä kuin kuolleita kärpäsiä ja säästää teidät niiden suusta ronkkimisen vaivalta.

3. Rento asenne siivoamiseen. Jos ulos luontoon raahautuminen tuntuu liian vaivalloiselta, kotonakin saa luotua otollisisa mikrobiologisia ympäristöjä esim. pöydän ympäristöön varisseista kuivuneista ruoantähteistä, jotka päivien kuluessa sekoittuvat nurkkien pölypalloihin. Niitä sopii sitten pienokaisen natustella nälkäänsä.

Ja lopuksi bonuksena kaikkien vinkkien kuningas, oikea vastustuskykypommi:

4. Jos hammasharja putoaa vessanpönttöön, harjaa sillä lapsesi hampaat. (Ei suositella alueilla, joilla on tavattu kolibakteeria.)

Hyvää lopputalvea ja pysykäähän terveinä!

Minä jään tänne koputtelemaan puuta.

Share

Pages