Ladataan...

Kesä alkaa olla jo pitkällä, mutta Alepa ammottaa tyhjyyttään (siis mieskomeuden osalta). Koska Kassaherra on selvästikin kylmästi hylännyt sekä minut, työpaikkansa että teidät arvon romantiikannälkäiset lukijani, olen sortunut etsimään huvituksia muualta. Kaiken kesämammailun ja perheihquilun välissä (josta on turha tässä kertoa, koska kaikkien omat lomakuvat ovat kuitenkin sata kertaa liikuttavampia) olen pyrähtänyt useampaan otteeseen stadin kuumaan yöelämään! Romantiikannälkäiset lukijat huomioonottaen jonkinlainen raportti kesän biletysreissuista lienee tarpeen.

Ensimmäiseksi mainittakoon, että mikään ei ole muuttunut sitten sen, kun viimeksi pääsin kotoa Alepaa kauemmas. Eivät ainakaan miesten iskurepliikit. Jostain syystä nimittäin aina kun joku mies lähestyy minua baarissa, hänen ensimmäinen tai viimeistään toinen kysymyksensä on: ”oot sä muuten sairaanhoitaja?” Tosin variaationa on kuultu myös ”sä oot varmaan lentoemäntä/lastentarhanopettaja?”. Ilmeisesti siis tunnetusti pitelemätön hoivaviettini paistaa minusta kilometrien päähän.

Entisaikaan minun oli valitettavasti tyrmättävä nämä miesten toivepilvilinnat tunnustamalla, että ”ihan oon kuule tämmönen tyhjäätoimittava filosofianopiskelija, jonka pääasiallinen homma on ketjupolttaa tuolla Marian Helmessä ja sättiä mielikuvituksettomien pukumiesten iskurepliikkejä yms. vallitsevan yhteiskunnan epäkohtia.” Siitä olikin sitten mukava jatkaa keskustelua, etenkin jos kyseessä oli pukumies.

Vaan toisin on nyt. Lauantaina kävi taas sellainen uskomaton mäihä, että parikin kiinnostavaa miestä lähestyi minua. (Tämä tapahtuu siksi, että en ole sinkku. Tässä toimii jokin omituinen Murphyn biletyslaki, jonka mukaan kaikki yrittävät aina iskeä varattuja ihmisiä.) Toinen miehistä oli sellainen kitaristin näköinen laiheliini (joka selvästi suutelee hyvin), ja toinen sellainen, jolla oli isot kädet. Lähetinkö heidät bumerangina kotiin häntä koipien välissä? No en todellakaan! Haloo, jotain jännitystä sitä tavallinen kotirouvakin ansaitsee elämäänsä! Kehitin seuraavan, toistaiseksi patentoimattoman ”Kotirouvan seksittömän hauskanpitometodin”.

  1. Kun mies kysyy, olenko sairaanhoitaja, naurahdan pehmeästi ja sanoin olevani itse asiassa ihan vain kotirouva. (En missään tapauksessa käytä sanaa kotiäiti, sillä se on paljon epäseksikkäämpää ja saa miehen oitis miettimään, missä kunnossa värkkini mahtaa olla synnytyksen jäljiltä.)

  2. Sitten jatkan huokaamalla vähän ja kertomalla, että onhan se mukavaa mutta toisinaan vähän turhauttavaa. Näin miehen päähän rakentuu sekunnin murto-osassa toivepilvilinna pienen seikkailun tarpeessa olevan sievän pikku kotirouvan sekä hänen, pelastavan uroon ympärille.

  3. Sitten vain nautiskelemme fantasiasta kaikessa rauhassa siinä n. 500 neliön poreammeella varustetussa luxustoivepilvilinnassa, joka miehen päähän muotoutui sinä aikana, kun heilautin hiuksiani ja annoin stay upin reunan vilahtaa baarijakkaralla. (Kuten huomaatte, olen miesten sielunelämän suvereeni asiantuntija.)

  4. About reilun vartin kuluttua sitten otan drinkkini ja poistun linnasta sanomalla, että täytyykin tästä lähteä viihdyttämään aviomiestäni, joka on muuten aika isokokoinen ja jo taksissa tulossa tänne päin. Että heippa vaan ja oli ihana tavata (ps. mulla on neljä lasta ja värkkini on sen mukaisessa kunnossa).

Näin kaikille jää hyvä mieli, sillä kaikki ovat saaneet tuntea itsensä hetken viehättäviksi sekä parhaassa tapauksessa myös nauttineet keskustelusta (jos se on edennyt jonnekin ”ootsä lentoemäntä” -tasolta).

Huomattakoon kuitenkin, että yli puolen tunnin pilvilinnan rakentelu on epäeettistä (etenkin pilkun lähestyessä). Tällöin kun mies tuhlaa hyvää metsästysaikaa tyhjään korttiin, ja joku sinkkuneitokainen voi vastaavasti jäädä vaille treffejä. Tunnustuksen on siis tultava jossain muodossa siinä 15 minuutin kohdalla, jolloin mies saa itse valita kiinnostaako pelkkä jutustelu tai tanssiminen (haha, ihan kuin kukaan normaali mies nytkyttäisi itseään vapaaehtoisesti tanssilattialla ilman toivetta jatkonytkytyksestä privaattiolosuhteissa).

Tietysti yllä kuvatulla tavalla toimin vain, jos minua lähestyvä uros on sellainen, josta olisin sinkkuna kiinnostunut. Päinvastaisessa tilanteessa käytän edelleen sitä filosofianopiskelija-läppää, paitsi että lisään siihen bestseller-väitöskirjan ja orastavan professuurin taiteenfilosofiasta. Se on parasta lääkettä karkottamaan tehokkaasti kaikki huonoitsetuntoiset jargon-konsultit sun muut leijonakoru-maajussit. Suosittelen!

ps. koska nyt kaikki konsultit ja maanviljelijät suuttuivat, niin tarkennettakoon vielä, että kyseessä oli pelkkä kielikuva.

Share

Ladataan...

Alepasta puheenollen (ks. edellinen), siellä on aivan helkkarin hyvännäköinen kassaherra. (Vai mikä se kassaneitiä vastaava sana on? No, miespuolinen työntekijä kuitenkin.) Eikä mikään ynseä kiiltokuvapoika, vaan sellainen hymyilevä ja reipas kauppiastyyppi, joka mielellään auttelee mummoja kurottamaan kahvipakettia ylähyllyltä. Ja kuten kaikki tiedämme, mummojen auttelu on mitä kuuminta hottia miespuolisissa henkilöissä ja saa naisten silmät muuttumaan sydämen muotoisiksi, kun he eivät tiedä kohdistaisivatko katseensa Juhla Mokka -paketin ympärille puristuneeseen raavaaseen kouraan vai mummolle suunnattuun tuikkivaan virneeseen. Miehessä ilmenevä mummorakkaus vetää iskuvalttina vertoja jopa eläin- ja lapsirakkaudelle (tosin se lapsirakkaus saisi nykyään minut ja kohtuni juoksemaan karkuun ja lujaa, joten pysytään mummoissa). Anyway.

Eilenkin saapuessamme Alepan herkkujen äärelle huomasin heti, että Kassaherra oli paikalla. Koska olen lähiön kotirouva, jonka elämä pyörii pientä lähiökotiympyrää, oli tämä minulle huomionarvoinen tapaus. Niin myös kaikille niille muille kotirouville, jotka olivat jo muodostaneet punaposkisen, kihertelevän jonon Kassaherra-paran vaippaostoksia pursuilevan tiskin äärelle (samalla kun toinen kassa viilaili vihellellen kynsiään ja siirteli yhden papparaisen juustopakettia pikkuhiljaa hihnalla eteenpäin).

Ignoorasin innokkaan kotiäitiarmeijan ja keskityin näyttämään mahdollisimman freesiltä ja hymyilevältä milfiltä, samalla kun teeskentelin että en ollut huomannut Kassaherraa lainkaan (antaakseni vaikutelman, että olen vain luonnostani aina näin freesi ja hymyilevä). Tosin en ollut alunperin varautunut Alepa-keikkaan, joten freesiä imagoani ehkä hieman haittasivat hiekkaiset polvipussit, meikitön naama ja moppimainen tukka. Saati sitten kaksivuotias lapsi rattaissa ja vihkisormus (mutta toisaalta niillä ei ollut mitään merkitystä, koska kyseessä oli puhdas flirtti eikä iskuyritys). Luotin kuitenkin sisäisen kauneuteni voimaan (ja sisäisen ämmämäisyyden piilottamiseen hymyn taa) ja astuin tuulikaapista sisään.

Tähän mennessä olen kunnostautunut Kassaherran suhteen seuraavilla, älyä ja viehätysvoimaa säkenöivillä tavoilla.
1. Ensimmäisen kerran kassalla kohdatessamme hymyilin kuin hangon keksi, hihitin vähän ja unohdin sanoa "moi".
2. Seuraavalla kerralla hän kysyi pakasteherneistä "laitanko pussiin", joka sai minut punastumaan enkä osannut vastata.
3. Kolmannella kerralla ostaessani purkkijäätelön hän kysyi "haluatko lusikan kylkeen", jolloin pissasin vähän housuuni (lantionpohjalihakset, miksi petätte aina kriittisellä hetkellä) ja hihitin typerästi S-etukorttia heilutellen, sanomatta mitään. Kassaherra tuijotti minua hetken kysyvästi, mutta huomattuaan olevansa tekemisissä lobotomiapotilaan kanssa, siirtyi pitemmittä puheitta maksutapahtumaan.
4. Bongasin hänet maitohyllyn toisella puolella hyllyttämässä kermapurkkeja. Kätemme lähes koskettivat.
5. Kassaherra kulki ohitseni hyllyjen välissä ja hymyili. Heiluttelin paniikissa kaurahiutalepakettia.

Saimme pienokaisen kanssa pillimehuostokset valittua, ja suuntasimme kohti kassaa. Kassajonossa lepuutin silmiäni karvaisilla käsivarsilla ja mietin kuumeisesti, millä volyymilla tällä kertaa nolaisin itseni. Vuoromme saapui, ja onnistuin moikkaamaan muina naisina. Kuuman kohtaamisemme loppusekunnit häämöttivät jo, kun huomasin kaksivuotiaani tarkkailevan Kassaherraa. Ja yhtäkkiä rattaista kuului kirkas toteamus: "Nätti isä!"

Niinpä niin, tyttäreni esteettinen taju on selvästi hyvin kehittynyt kaksivuotiaaksi. Kassaherraa nauratti - ja samalla paljastui jotakin karmeaa. Herralla oli huonot hampaat! Mielessäni (ehkä joskus pikaisesti) vilahtanut fantasia läheisemmästä kohtaamisesta karisi välittömästi linnakundimaisen hohotuksen edessä.
No, ei se mitään. Olihan se alusta asti selvää, ettei komeinkaan mummohurmuri voisi kuitenkaan loppupeleissä vetää vertoja vanhan kunnon (hyvähampaisen) aviomieheni hanankiillotustaidoille. Sitä paitsi – tästä lähtien minun ei enää tarvitse föönata tukkaani joka kerta ennen lähikauppaan menoa. Bonus!

 

ps. Toisaalta, voihan olla, että hammasongelmainen Kassaherra olikin ex-jääkiekkoilija eikä ex-linnakundi? Tosin en tiedä, parantaisiko se kuitenkaan olennaisesti asiaa... oikeastaan aika sama. Molemmathan ne kiertävät kehää pienessä kopissa, ovat paljon poissa kotoa ja haaveilevat misseistä.

Share