Ladataan...

Tänä keväänä säästyin onnekkaasti rehupistoksen puremalta. Tulevana kesänä parvekkeellemme mahtuu siis muutakin kuin hedelmättömänä rehottavia tomaattipuskia (esimerkiksi kotimme asukkaat). Tänä keväänä aviomies ei myöskään edes yrittänyt sälyttää ikkunanpesua luisuille kotitöitä vältteleville harteilleni, joten keväistä energiaa poukkoili olemuksessani täysin käyttämättömänä. Niinpä tapahtui sellainen ihme, että sain siivousidean! Idean nimi oli "leluinventaario".

Kolmivuotiaan lelut luulisi olevan helppo inventoida. Ensinnäkin urakkaa ei tarvitse aloittaa "ottamalla lelut esiin", sillä ne ovat jo esillä. Senkuin vain kulkee halki olohuoneen ja sijoittaa jalan alle osuvat esineet asiaankuuluvaan viiteryhmään: "lelulaatikkoon", "roskiin", "ehkä roskiin jos kolmivuotias ei huomaa ja nosta hirveää meteliä", "takavarikkoon". (Viimeiseen ryhmään kuuluvat mm. sata pientä osaa sisältävä nallepeli sekä kaksisataa pientä osaa sisältävä Touhula-peli, jotka järjestystä rakastava isäni katsoi aiheelliseksi lahjoittaa lapsenlapselleen. Epäilen kyseessä olevan nautinnollinen kosto siitä, että hän itse vietti parhaat vuotensa keräillen kaikkialle levittelemiämme palapelinpaloja sohvan alta.) Niin, meillähän ei siis varsinaista lastenhuonetta ole, vaan nukumme kaikki samassa huoneessa ja oleilemme toisessa. Sitä voi kutsua vaikkapa "yhteisölliseksi perheoleiluksi". Tai sitten hipsteriköyhälistön kyvyttömyydeksi muuttaa halvemmalle asuinalueelle.

Vastoin oletuksia kolmivuotiaan leluinventaario ei siis kuitenkaan missään tapauksessa ole helppo nakki. Ainakaan jos kolmivuotias itse on saapuvilla. Ensinnäkin siksi, että kyseinen päättäväinen, kapitalistiseen omaisuuden keräilyyn taipuvainen despootti hallinnoi omaisuuttaan roopeankkamaisella omistushalulla. Kun äiti yrittää vaivihkaa heittää litistyneen pahvirasian "roskiin" -osastoon, kolmivuotiaan valtaa raastava omistajan kaipuu litistynyttä pahvirasiaa kohtaan. Toisekseen vanhemman on mahdotonta tietää, onko kyseessä todella litistynyt pahvirasia, vaiko esim. täysin korvaamaton "nuken pulkka". Tästä syystä kasa "ehkä roskiin jos kolmivuotias ei huomiseen mennessä huomaa mitään" kasvaa huomattavasti nopeammin kuin tuo (ah niin tyydyttävä) "roskiin" -kasa. Kolmanneksi lapsi vastustaa kaikin voimin yhdenkään lelun siirtämistä myöskään "lelulaatikkoon" -osastoon. Kolmivuotiaan logiikalla kun lelut ovat järjestyksessä silloin, kun ne kaikki ovat näkyvillä, tai omissa hyväksi havaituissa säilytyspaikoissaan, esim. sohvan alla. Niinpä äidin kääntäessä selkänsä kolmivuotias kippaa avuliaasti laatikollisen juuri kerättyjä legopalikoita takaisin matolle ja saa siitä hyvästä lähtöpassit leluinventaariohenkilökunnasta.

Dumppasimme siis lapsen naapuriin ja aloimme aviomiehen kanssa tositoimiin. Tarmokkuutemme tosin hieman vapisi, kun hihat käärittyämme tajusimme urakan koko mittakaavan. Itse asiassa mietimme, olisiko sittenkin helpompaa vain paeta paikalta ja laittaa asunto myyntiin - ostaja voisi saada pari tonnia alennusta jälkiemme siivoamisesta - mutta ryhdyimme sitten kuitenkin yritykseen. Ensimmäisenä hommana oli rapsuttaa muovailuvaha irti kaikkialta, minne sitä oli lapsukaisen rakkaan muovailuharrastuksen seurauksena joutunut. Esimerkiksi pöydästä, lattiasta, sohvasta, matosta, seinistä (mukaanukien muovailuvahalla seiniin kiinitetyt palapelinpalaset), sukanpohjista, koriste-esineistä, keittiön kaapinovista sekä kattiloista (samalla keräillen talteen kaikki kymmenet muoviset pikkueläimet, jotka oli huolellisesti aseteltu vaeltamaan jonoihin kattiloiden väliin). Korjasin ensin talteen myös leivontavälineet, jotka lapsukaisen mielestä ovat kuin luodut muovailuvahan leikkelyyn ja taputteluun, mutta toisella tuumauksella kuitenkin palautin ne lelulaatikkoon. Kokkaustaitoni tuntien ne ovat huomattavasti paremmassa käytössä kolmivuotiaan käsissä.

Sitten itse inventaarioon. Huomasin, että varsin suuri osa kaaosta oli täysin omaa syytäni. Esimerkkinä nyt vaikkapa rikkoutuneista koruista peräisin olevat helmet, jotka olin pannut säilytykseen lelulaatikkoon (!) ajatuksenani askarrella niistä joskus jotakin yhdessä lapsukaisen kanssa. No, mukavaa askarteluahan niistä koituikin, tosin vain meille aikuisille, metsästäessämme erivärisiä puuhelmiä patterien takaa, sohvatyynyjen väleistä ja hammasmukeista. Toinen kategoria olivat esineet, jotka olin säilyttänyt vuosikymmenen tai pari sillä ajatuksella, että "en tarvitse näitä enää, mutta joskus vielä tyttäreni iloitsee näistä." Esimerkkinä nyt vaikkapa korurasia, josta kolmivuotias tyttäreni kyllä ilahtui suuresti. Ja pani sen sitten viikossa p*skaksi. Ehkäpä lahjan ajoitus ei ollut ihan täydellinen... juu, "roskiin".

Leluinventaarion huipensivat loppuvaiheessa löydetyt etäpesäkkeet. Aina kun luulimme saaneemme urakan päätökseen, jostain kuului jomman kumman vanhemman epäuskoinen parkaisu: täällä leipäkorissa/kylppärin laatikossa/kirjahyllyn kirjojen takana on vielä lisää! Siis lisää murskaantuneita väriliituja, ryttyisiä paperinukkeja ja puolihomehtuneita märkiä lastensukkia. Ihanaa.

Mutta lopussa kiitos seisoo. Jo reilun tunnin ahkeroinnin jälkeen saatoimme emännän ja isännän ylpeydellä tarkastella asuntomme uutta, järjestelmällisen kaunista olemusta. Haimme pahaa-aavistamattoman lapsukaisen hoidosta. "Missä mun muovailuvahat on", hän kysyi lievästi närkästyneenä. Tutkaili hetken leikkinurkkaansa ja totesi mietteliäästi: "mun mökki on siivottu". Käveli sitten muitta mutkitta legolaatikolle ja kippasi sen matolle.

Mielestäni saavutimme melko hyvän kompromissin.

Share

Ladataan...

Jotenkin tämä kevät on tuntunut erilaiselta kuin edelliset. Jotenkin... hämyisemmältä. Aivan kuin aurinko olisi himmentynyt muutaman satatuhatta wattia. Tai ihan kuin sarveiskalvoni olisivat kotirouvaistumisen myötä pikkuhiljaa pölyyntyneet, niin että valo ei aivan näytä tavoittavan huoneistomme pimeimpiä nurkkia. Vai olisiko syynä sittenkin se, että lapsuuden kultaiset kesät vain tuntuivat kaikin puolin kirkkaammilta?

Pohdin tätä dilemmaa päivällispöydässä ääneen puolisolleni, kaihoten nuoruutemme keväitä, jolloin valo aivan kuin häikäisten lakaisi lemmenpesämme lattioita nukkuessamme tyytyväisinä auringonläiskällä (siinä kohdassa mattoa, missä nyt kohoaa varjoisa dublolegovuoristo). Puoliso kuunteli vaieten ja jauhoi omin käsin valmistamaani päivällistä (voideltua ruispalaa). Lopulta hän loi intensiivisen ja erittäin merkitsevän katseen... siivouskaappiin. "Niin", hän sanoi hitaasti, "yleensähän se olen ollut minä, joka pesee keväisin ikkunat".

Hm. Voisiko tosiaan olla, että tänä keväänä ilmennyt hämyisä tunnelma asunnossamme johtuukin vain siitä, että puoliso on laiminlyönyt vuotuiset ikkunanpesuvelvollisuutensa? Ei kun hetkinen... siis kukas täällä nykyisin vetelehtiikään kotona dublolegovuoristoa kasvatellen ja luistelee kodinhoitovelvollisuuksistaan? Sehän taitaa olla - meikäläinen!!

Loin varovaisen katseen kohti siivouskaappia. Olemme siivouskaapin kanssa tulleet jo jonkin verran tutuiksi tässä kevättalven aikana. Kaksi kertaa olen kaivanut sieltä pölynimurin (olin tyytyväisen yllättynyt siitä, kuinka siistinä asuntomme on pysynyt tällä imurointirytmillä, kunnes minulle selvisi tässä hiljakkoin, että puoliso imuroi salaa poissaollessani). Lisäksi etsin sieltä kerran "Tolua" (se on eräänlaista siivoussaippuaa), mutta en löytänyt, joten pyyhin sen sijaan vessan pinnat tuttuun tapaan vain kostutetulla vessapaperilla. Nyt olisi kuitenkin tosi kyseessä.

Päivällisen jälkeen hiivin varovaisen epäluuloisesti siivouskaapille. Jostain syystä sieltä tuntuu aina kaatuvan, putoavan tai varisevan päälleni jotakin epämääräistä harjanvartta sun muuta sinne muuton yhteydessä sullottua siivousvempelettä sillä sekunnilla, kun raotan ovea. Ihan niinkuin ne eivät malttaisi odottaa pääsevänsä olemaan kerrankin hyödyksi. Tällä kertaa kaapin avaaminen sujui kuitenkin kommelluksitta, ja löysin hyllyjen uumenista suihkepullon, jonka kyljessä seisoi PIRKKA IKKUNANPESUNESTE.

Tässä kohdassa mainitsen kaikille blogia lukeville Pirkan edustajille, että jos haluatte sponsoroida blogiani, niin kehun erittäin mielelläni PIRKKA IKKUNANPESUNESTEEN helppoutta ja tehokkuutta! Sopiva sponsorilahja voisi olla esimerkiksi se, että lähetätte edustajanne meille pesemään ikkunat.

Ja nyt onkin sopiva aika lopettaa tältä päivältä ja jäädä odottamaan mahdollisia sponsorointiyhteydenottoja. Iltalukemiseksi aion lukea käyttöohjeen uuden tuttavuuteni PIRKKA IKKUNANPESUNESTEEN kyljestä ja antaa sen painua tajuntaani yöunen aikana. Näin alitajunnan kautta valmistautumalla ikkunanpesutapahtuman pitäisi sitten määräpäivän tullen sujua kitkatta, kuin selkäytimestä. Ajattelin ehkä tehdä myös joitakin hengitysharjoituksia sekä mahdollisesti printata mukaan monisteen, jossa esitellään vaihtoehtoisia ikkunanpesuasentoja. Kuka tietää, ehkä myös jumppapallosta voisi olla hyötyä. Varsinaiseen ikkunanpesuun pääsemme sitten ehkä ensi viikolla.

Jäätte varmasti jännityksellä odottamaan mitä tuleman pitää, mutta koettakaa kestää.

Share

Ladataan...
Kokematon kotirouva

Nyt sitten tein sen. Luulen, että mieheni on salaa toivonut tätä jo pidemmän aikaa. Että tekisin kerrankin aloitteen, tarttuisin letkun varteen ja hoitaisin homman. Ja ihmetyksekseni täytyy sanoa, että kun imuteho täysillä liu'utin vartta edestakaisin, kolusin mitä vaikeapääsyisimmätkin nurkat ja lopulta hikisenä näin työni tuloksen, sain siitä itsekin jotakin aivan uudenlaista, syvää tyydytystä. Siis imuroimisesta.

En suinkaan ryhtynyt tähän jokakodin arkiseen, mutta niin tärkeään työhön noin vain spontaanisti ex tempore, suunnittelematta ja hetken mielijohteesta. Ennemminkin päädyin siihen hitaasti kierrellen, kaikkia muita keinoja ensin harkiten ja ylipäätään kaikin puolin vastentahtoisesti etten sanoisi jopa pakon edessä. Kaikki alkoi tietenkin, kuten niin usein lapsiperheissä, kakasta.

Jokaiselle lapsen vanhemmalle on tietenkin sanomattakin selvää, että kakkahätä iskee todennäköisimmin juuri silloin, kun lapsi on omatoimisesti (salaa viereisessä huoneessa) riisunut itseltään vaipan ja seisoo kalleimman mattosi vaaleimmassa kohdassa. Niin kävi nytkin. Kun lapsukainen sitten suloisesti tepsutti keittiöön rantu jalkaa pitkin valuen ilmoittamaan asiasta, jokin hurja toivonkipinä minussa siitä huolimatta elätteli harhaista toivetta, että kakka olisi osunut jollekin niistä muista 19:stä vähemmän vaikeasti siivottavasta neliömetristä 20:n neliömetrin olohuoneessamme. Astellessamme käsi kädessä olohuoneeseen toive tietenkin osoittautui juuri niin naurettavaksi kuin tiesin sen olevankin. Keko komeili design-villamattomme (onneksi kuitenkin halvalla nettialesta hankitun) päällä, imeytyen nautiskelevan näköisesti tuohon suloiseen pehmeyteen. "Voi että," sanoin, "sun olis pitänyt juosta..." "potalle." täydensi napero silmät loistaen ilmeisen tyytyväisenä tietoviisaudestaan.

Tästä seurasi tietenkin puhdistusoperaatio, jonka aloitin parhaan taitoni mukaan vessapaperilla ja lapsen kylpypyyhkeellä. Käytin samoja välineitä sekä lapseen että mattoon. Lapsen kohdalla tulos oli tyydyttävä, mutta matto näytti edelleen loukatulta. Niinpä raidasin siivouskomeromme (tiedän sen sijainnin, koska samassa paikassa säilytetään lääkevarastoamme ja joskus krapulassa päänsärkytabletteja etsiessäni päälleni putosi imuri) ja löysin sieltä jonkinlaista sprayta jonka kyljessä seisoivat sanat "vanish" "carpet" ja "stain". Juuri passelia tähän tilanteeseen.

Säästän teidät ja viattoman mielikuvituksenne seuraavien vaiheiden tarkemmalta analysoinnilta; lopputulos oli kuitenkin se, että spray kuivui jonkilaisiksi oudoiksi pölykokareiksi, joille en lopulta keksinyt muuta hävitysmetodia kuin imuroinnin. Tästä palaammekin jutun alkuun ja hämmästyneeseen toteamukseen siitä, että imurointi oli itse asiassa, tavallaan, ehkä, ihan mukavaa! Siis ainakin jos siitä ei tee tapaa.

Ja kaikille uteliaille tiedoksi, että kyllä: tahrat ovat edelleen matossa.Jos jollain on jotain marttavinkkejä villamaton puhdistuksesta sen jälkeen, kun tahrat on ensin hinkkaamalla, pesemällä, sprayaamalla ja imuroimalla imeytetty mattoon oikein kunnolla, niin neuvoja otetaan vastaan.

Share