Ladataan...
Kokematon kotirouva

Innoittauduin suuresti blogikollegani LauraEmin postauksesta, jossa kirjattiin ylös tuiki tavallisen päivän kaikki tapahtumat. Kerta kaikkiaan mahtava idea: tuloksena paitsi nostalgista informaatiota lapsen tuleviin vuosiin, myös oiva pelastus mielikuvituksenpuutteeseen kuolevalle blogille! Siispä tuumasta toimeen. Tavalliseksi päiväksi Kotirouvan elämässä lasketaan päivä, jolloin ei tapahdu mitään mullistavaa, kuten käyntiä Alepassa tai törmäämista Taloyhtiön Puuhanaiseen. Tänään oli tiedossa juuri sellainen päivä. Lisäksi, kuten usein olen hehkuttanut, elämä kolmivuotiaan kanssa on vauva/taaperoaikaan verrattuna jo niin mukavaa ja leppoisaa, että tällaisen pikku kirjoitustehtävän tekeminen pitkin päivää lapsenhoidon ohessa on täysin voimavarojen puitteissa. Tenkevänä kirjurina asetin siis kynän ja paperin sängyn viereen, jotta voisin alkaa kirjata tapahtumia ylös heti aamusta.

Valitettavasti kuitenkin herääminen 7:40 tuttuun tapaan korvan juuresta kuuluvaan käninään (aamupalaaaa!! lastenohjelmaaaa!! tuu leikkiin!!!) sekoitti pasmojani sen verran, että pääsette mukaan tapahtumien pyörteisiin vasta n. klo 11 alkaen. Olkaa hyvät, tässä muistiinpanoni. Täysin sensuroimatta ja suoraan elävästä elämästä, leppoisasta arjesta kolmivuotiaan kanssa.

Kerron lapselle, että nyt lähdetään ulos. Lapsi ei halua ulos. Lupaan, että hän saa pyöräillä. Lapsi suostuu pukemaan villatakin. Samassa muistan, että aamupalasta on jo aikaa, joten ilmoitan, että otamme ensin voileivät. Lapsi haluaa banaania ja alkaa känistä suureen ääneen. Meillä ei ole banaania. Otan voileipätarvikkeet esiin. Lapsi riisuu villatakin. Teen pienen salaatin ja leivät. Lapsi vastustaa ankarasti salaattia. En jaksa pakottaa häntä syömään, vaan ilmoitan, että salaatti on äidille. Lapsi vastustaa silti äänekkäällä kitinällä salaattia ja äidin korvat halkeavat. Selitän minuutin, miten puhutaan kauniisti. Lapsi ei puhu kauniisti. Lapsi saa leivän, mutta haluaakin äidin salaattileipää. Ilman salaattia. Ilmoitan, että ei käy, lapsi syö nyt oman leivän. Lapsi syö kaksi haukkausta ja haluaa ehdottomasti salaattileipää. Ilmoitan, että sitä saa vain jos syö myös salaatit. Lapsi sanoo, että voi syödä tomaatit jos saa salaattileipää. Teen puolikkaan leivän, jossa on tomaattia. Lapsi syö sen (voitto vitamiineille). Alan pukea lapselle villatakkia. Lapsi vääntelehtii ja haluaa pukea sen itse. Sopii äidille. Lapsi ei pue vaan heiluttaa villatakkia ilmassa vinhassa kaaressa ja yksi taulu putoaa seinältä. Käsken ja uhkailen että puen villatakin väkisin jos lapsi ei pue kiltisti. Lapsi vastustaa ankarasti ja menee nurkkaan pukemaan villatakkia. Lapsi napittaa villatakkia kymmenen minuuttia (mukavan rauhallista). Kehun lasta ja pyydän pukemaan haalarinkin yhtä hienosti. Lapsi ei pue. Kannan lapsen haalarin päälle. Lapsi suuttuu ja äidin korvat halkeavat. Käsken sitten pukemaan itse. Lapsi haluaa että äiti pukee. Puen haalarin. Lapsi on lötkö makaroni. Lötkön makaronin jalkoihin on äärimmäisen vaikeaa pukea juuri pieneksi jääviä saappaita. Luovutan ja menen hetkeksi syömään lisää leipää. Toivon, että kun palaan, saappaat ovat jalassa. Kun palaan, lapsi on riisunut haalarin puoliksi ja piirtänyt itseensä tussilla tiikeriraitoja. Saappaat eivät ole jalassa.

Kirjattuani tapahtumia ylös 20 minuuttia tajusin, että en oikeastaan halua tietää elämästäni tämän enempää. Jotenkin niin se jatkui hamaan hampaidenpesuun ja nukkumaanmenoon saakka: että keinussa ei ollut tarpeeksi vauhtia, äiti seisoi väärällä puolella puuta, pyöräillessä ei missään tapauksessa saanut pitää kiinni / piti pitää kiinni, ja tasaisin väliajoin äidin korvat halkesivat. Onko syynä uhmaikä vai liian vapaa kasvatus? Veikkaan jälkimmäistä, sillä käsittääkseni uhmaikä on ohimenevä kausi, kun taas meillä "vastustan kaikkea" -show on jatkunut suunnilleen samanlaisena siitä lähtien, kun pienokainen yksivuotiaana oppi artikuloimaan täydellisesti sanan EI. Lujan mutta lempeän johdonmukaisen asenteen ylläpitäminen kaikkia pikku päivänsäteen kommervenkkejä kohtaan ei toki kuitenkaan näin kokeneelle Kotirouvalle enää ole kummoinenkaan haaste. Paitsi ehkä näin krapulapäivänä.

Illalla kuitenkin makoilin poski sileää poskea vasten lapsen pikku vuoteessa. Pieni ihminen kietoi kätensä kaulaani ja sopotti "Äiti älä mee vielä! Mä kerron sulle tarinan..." Tuona hetkenä yhdessä hihitellessämme muistin yhtäkkiä, mikä tekee elämästä kolmivuotiaan kanssa niin ihanaa vauva- ja taaperovuosiin verrattuna. Se on tieto siitä, että kun nuo pienet ihanat silmät vihdoin sulkeutuvat, voin lähes takuuvarmasti laskea sen varaan, että kodissamme vallitsee seuraavat kymmenen tuntia rauha ja hiljaisuus. Aah!

Share

Ladataan...

Lapsukainen on näillä keleillä vinkunut uimalelua jo hyvän aikaa. Hellekausi ei näytä hellittävän, joten pakkohan se oli kiskoutua uimarannalta välillä uimarengasostoksille. Tepsuttelimme tyttelin kanssa yhdessä oikein Stockmannin leluosastolle. Mielessäni väikkyi jotakin suunnilleen tällaista:

Harmi vain, että hellekesä oli tehnyt tehtävänsä ja uimaleluosaston kohdalla hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Yksi ainoa vesilelumalli ei oikein ollut mennyt kaupaksi. Nimittäin tämä:

Sen siitä saa, kun on viimeisenä uimarengaskaupassa. Oheinen irvistävä kilpikonna täyttää tätä nykyä olohuoneemme, sillä se ei mahdu mihinkään muuhun huoneeseen asunnossamme. Mielestäni se on kerrassaan omintakeinen sisustuselementti. Pumppaus oli viidentoista minuutin hikinen urakka, jota ei huvittaisi toistaa joka päivä. On siis vain sopeuduttava uuteen perheenjäseneen.

Tänään lähdimme testaamaan kilpikonnaa tositoimissa. Ensimmäinen tositoimi oli saada se ovesta ulos. Onneksi kolmivuotias on kilpikonnaan niin rakastunut, että hän halusi itse rahdata sen uimalammelle saakka.

 

 

Kilpikonna piti ilmeen peruslukemilla hurjasta kyydistä huolimatta.

Tietenkin juuri sillä minuutilla kun saavuimme uimapaikalle, alkoi sataa ja muu väki liukeni paikalta. No, mitäpä tuosta, sitä enemmän tilaa kilpparin uljaalle ensipurjehdukselle. Kastumaanhan tänne oli joka tapauksessa tultu. Kilpikonnan hymy ei ainakaan pienestä pisaroinnista hyytynyt.

 

Loppujen lopuksi Pahasti Irvistävä Kilpikonna oli nappivalinta kolmivuotiaalle pikkutytölle. Eivät meinaan ainakaan uskaltaneet isot pojat tulla uhittelemaan! Kaiken huipuksi Kilppari osoittautui lahjaakkaaksi monessa muussakin asiassa kuin uimisessa: se osasi mm. lentää tuulen mukana.

Ja toimi oivana sateenvarjona toisen sadekuuron yllättäessä kotimatkalla. Siispä ei muuta kuin tervetuloa perheeseen, Pikku! (=Pahasti Irvistävä KilpiKonna)

(PS. Lapsi uimarannalla: "Äiti, millon mä voin kasvattaa sellasen ison pyllyn niinku sulla?" On se ihanaa, kun voi olla kannustavana esikuvana lapselleen. Kerroin, että tavoitteellisella ja suunnitelmallisella kasvattamisella ja energiapitoisella ruokavaliolla hän voi hyvinkin saada samanlaisen sitten aikuisena.)

Share

Ladataan...

Jaahas, lapsukainen on jo kolme ja täten siis suorastaan huutaa sisarusta. Ei siis toki kirjaimellisesti - perheemme kolmivuotiaan Tähden oman navan ympärille ei todellakaan mahdu ajatus pikkusisaruksesta - mutta kylläkin joidenkin muiden mielestä. Esimerkiksi minun. Luultavasti siitä syystä, että itse sain pikkusiskon kolmivuotiaana, ja tykkään muutenkin kovasti sisaruksistani (etenkin nyt kun he ovat aikuisia eikätkä enää töni ärsyttävästi auton takapenkillä ja varasta karkkejani).

Asiassa ei ole kuin pari pikku mutkaa. Ensimmäisenä nyt se, että en halua lisää lapsia. Jos joku nyt hämmentyi, niin selvennyksenä: haluaisin siis, että lapsellani olisi sisarus - mutta en halua itse uutta vauvaa. Vauvakuumetta minulla on n. -38 astetta, enkä edelleen muutenkaan tajua, kuka vastuuton hullu tekee lisää ihmisiä tällaiseen maailmaan (luulin, että tämä selkiäisi minulle oman lapsen saatuani, mutta toisin kävi). Ja kyllä, tämä "sisarus mutta ei lasta" -yhtälö on erittäin, tai ainakin melko mahdoton (ellen sitten onnistu naittaman miestäni pikapuoliin jollekin toiselle naiselle, joka voisi vapaaehtoisesti synnyttää, hoitaa ja kasvattaa tyttärelleni puolisisaruksen... Itse asiassa, ei hassumpi idea! Halukkaat voivat ilmoittautua tämän postauksen kommenttikenttään.)

No, tästä huolimatta yritän aina välillä ihan tosissani psyykata itseäni ajatukseen, että tulisin uudelleen raskaaksi. Onnistuinkin sen verran, että sain hetkeksi blokattua ajatuksistani kaikki raskauden peräpukamat, oksetukset sun muut karseat taaperrukset sekä tietenkin synnytyksen ja vauva-ajan, joiden päästäminen ajatuksiin veisi heti kaikki mahdollisuuteni onnistua raskaaksihaluamisprojektissa. Sen sijaan keskityin ajattelemaan sitä, miten hienoa on olla kahden lapsen äiti siinä vaiheessa, kun toinen lapseni pääsee ylioppilaaksi. Tämän psyykkaushetken jälkeen otin kalenterin esiin ja aloin suunnitella aikaa, jolloin otattaisin kierukan pois. Ihanan spontaania ja romanttista.

Tässä vaiheessa alkoi ilmaantua rutkasti uusia ongelmia. Oksentelukauden, mahankanssataaperruskauden, vauvaloman ja imetyskauden sijoittelu kalenteriin työ- ja harrasteprojekteja häiritsemättä on nimittäin melkoisen haastava tehtävä. Ja kun huomasin ajattelevani, että en voi mitenkään olla raskaana vuoden päästä kesällä, sillä jumpparyhmällämme on silloin esitys, tajusin, että ehkä en ole ihan vielä henkisesti kypsä kahden lapsen äidiksi.

Asiaan löyhästi liittyen: en myöskään ole henkilö, joka varta vasten etsisi youtubesta söpöjä lemmikkivideoita. Juuri äsken kuitenkin yllätin itseni pitämästä ihmeellistä ölinää tyyliin oooiiii... voiiiih...! katsellessani Tassuja ja töppösiä blogin supersöpönpöpöjä kisumisumaukulikuvia. Mies vilkaisi minua ääniefekteistä lievästi kummastuneena. Entistäkin enemmän ihmeissään hän oli, kun ruudulle kuikuiltuaan ei nähnytkään siellä argentiinalaisia jalkapalloilijoita, vaan karvaisia otuksia.

"Mä haluan lemmikin!" pääsi suustani kuvien äärellä. Ihan oikeasti haluaisin. Olisi niin kivaa, kun kotona olisi eläin. Siis muu kuin ihmiseläin. Sellainen viattomasti ja selkeään tapaan elämään suhtautuva luontokappale. Jota voisi silitellä. Joka olisi lämmin, ja pehmeä, jota ei tarvitsisi kauheasti hoitaa... 

"Hanki hämähäkki", tokaisi aviomies.

Niinpä. Vastaus kaikkiin pohdintoihini.

Share

Pages